lauantai 17. helmikuuta 2018

Kihlapäivänä

Olimme Kanttorilassa käymässä kaksi viikkoa sitten melkein koko perheellä, kun tulimme pohjoisen porukkamme kanssa tänne perjantaina yöksi jatkaaksemme lauantaina heti aamusta äidin, anopin ja mamman hautajaisiin. Melkein koko perheellä tarkoittaa sitä, että kuopuksen otimme kyytiin lauantaina matkan varrelta. Ehdimme hyvissä ajoin siunauskappelille, vaikka piti odottaa kuopuksen pukeutumista, hän kun sai hautajaisasunsa vasta meidän tuotuamme se hänelle kaupunkikodista. Muutenkin kaikin puolin hautajaiset sujuivat hienosti. Raskaita hetkiä ja kyyneleitä, mutta myös iloisia kohtaamisia ja muistoja, nauruakin. Iloitsimme sisarusten kanssa siitä, että peräti seitsemän äidin serkuista oli päässyt paikalle, ja vielä useammat serkut olivat muistaneet addressein. Oli myös arvokasta, että samalla äidin ainoa sisko pääsi tapaamaan serkkujaan, ja toisin päin.
En nyt kuitenkaan tämän enempää kirjoita hautajaisista, enkä kotimatkastakaan, niistä molemmista pitäisi oikeastaan kirjoittaa erillinen postaus, jos meinaisi olla perusteellinen.
Nyt olemme kuitenkin taas miehen kanssa Kanttorilassa kahden viikon tauon jälkeen. Heti ulko-oven avattuani haistelin, että mahtaisiko killerössä olla hiirenraato. Mutta keittiön lattialla näkyvissä olleet kaksi killeröä olivat tyhjiä. Unohdin asian. Tänään sitten siivotessani tilaa kaupunkikodista tuodulle ruokailuryhmälle löysin vahingossa vielä kaksi killeröä, joissa molemmissa oli raato... Kyllä olen sitä mieltä, että se joka killerön virittää, saisi sen myös ”kokea”, sen verran vastenmieliseltä minusta tuntui tyhjätä kuolleita hiiriä loukuista.
Meillä alkaa kaupunkikoti olla jo melko tyhjä, pöytäryhmän lisäksi toimme sieltä tänne väliaikaissäilytykseen kuopuksen tavaroita, jotka voimme myöhemmin hänelle kuljettaa opiskelupaikkakunnalle. Ties vaikka kahden viikon päästä olevan talvilomani aluksi saisin jo kodin siivottuakin myyntikuntoon.
Kävimme tänään kihlapäivämme ratoksi kahvilla Millanin luona. Siellä pieni naskalihammas hääri ja riehui innokkaasti. Välillä se joutui jäähylle aitaukseen ja välillä se nukkui eteisessä, mutta muuten se kyllä pitäytyi huomion keskipisteenä :) Lauman kuopus. Tapasimme tämän Millanin perheen uusimman jäsenen jo pari viikkoa sitten hautajaisista palatessamme, mutta silloin koiravauva oli vielä   vieraskorea, uuteen kotiin totutteluvaiheessa.
Mainitsin viime postauksessa ensimmäisistä kylvöistä. Tomaatteja on itänyt runsaasti, samoin vähän kaikkea muutakin, paitsi paprikaa vielä odottelen (tiputin ruukkuun muutaman siemenen lisää), ja myös munakoiso pysytteli niin pitkään piilossa, että kylvin jo jokaiseen kolmeen ruukkuun yhden lisäsiemenen. En tiedä, ennättikö sellainen sitten jo itää vai onko esiin puskenut taimi peräisin ensimmäisestä kylvöstä. Pääasia, että iti. Sain pikkusiskolta muutaman siemenrasian hautajaisreissulla. Hän oli kerännyt viime kesän kukistaan niitä talteen, ja kävi ilmi, että yhdessä ratsiassa oli keltaisen orvokin siemeniä. Pitihän niitäkin sitten kylvää, ja sieltäkin jo puskee kasvua. Kukkalamppu syttyy ajastimella palamaan sekä aamulla että illalla muutamaksi tunniksi nytkin, kun olemme poissa kotoa.

torstai 1. helmikuuta 2018

My tribute to my Mum

Olen kiitollinen äidillemme hänen intohimoisuudestaan ja hänen antamastaan mallista meille lapsilleen. Puutarha. Kylvöt. Kouliminen. Taimikasvatus.
Näin kevättalvella äitikin vähitellen aloitti kukan- ja tomaatintaimien kasvatuksen, viileässä vinttihuoneessa isolla eteläisellä ikkunalla taimet kasvoivat ja komistuivat kauniilla valkoisella kukkapöydällä.
Tänä iltana saatuani leivottua pari kesäkurpitsakakkua lauantain hautajaisiin ryhdyin tekemään kevään ensimmäisiä kylvöjä, sillä mies oli vihdoin saanut asennettua kukkalamppuni paikoilleen. Vielä ei hetkeen ole kuitenkaan kesäkurpitsan siementen vuoro. Ensimmäisenä multaan pääsivät oranssit ja punaiset chilipaprikat, muutama tavallisen paprikan siemen, jotka otin talteen hiljan syödystä paprikasta, kaksi tomatillon siementä, Money maker -tomaattia, loput mukulasellerin siemenet sekä ruotiselleriä, petuniaa ja loput mustan orvokin siemenet, joita ilokseni löysin siemenpussien seasta. Olin selannut siemenvarastoni jo pariinkin kertaan ja kuvitellut, ettei minulla ole yhtään orvokin siemeniä, ja ajattelinkin jo, että tänä vuonna jää orvokin kasvatus minulta kokonaan sivuun.
Äidistä iloiten ja häntä kiitollisena muistellen kylvöjäni tein. Sytytin hetkeksi kynttilän sijasta kukkalampun sellereille. Ne tarvitsevat valoa itääkseen.