Seuraavaa kertaa odotellessa

Työviikko alkoi aivan mukavasti, vaikka aamulla olisinkin mielelläni jatkanut unia ja vaikka iltapäivällä olisin mielelläni mennyt torkuille. Tämän viikon jälkeen emme pääse Kanttorilaan, koska meillä on lauantaityöpäivä. Mutta sainpa tehtyä siellä suurin piirtein sen, mitä olin ajatellut. En vain ollut hoksannut, että tyrnitkin olisivat jo poimintakypsiä. Niinpä viime tipassa lähdön tuoksinassa kävin vielä nyppimässä kahdesta tyrnipensaasta sadon mukaamme. Toiset kaksi jäi vielä koskematta. Toivottavasti kotimies ehtii ja muistaa käydä napsimassa sieltä itselleen C-vitamiinit. Ja ehkä ne enemmän varjossa olevien pensaiden tyrnit pysyvät sen pari viikkoa syöntikunnossa.

Avomaankurkkuja löytyi kolminkertainen määrä siihen nähden, mitä olin aiemmin havainnut ja arvioinut löytäväni. Loppujen lopuksi niitä oli viisitoista säilöntäkokoista, mutta pari niistä jäi minulta huomaamatta ja poimimatta säilöntään. Toiseen erään sitten, elleivät peräti ole raakana syötäviä. Poimimistani kurkuista otin maistiaispaloja, eikä niistä yksikään maistunut kirpeältä. Iso kiitos kotimiehelle, joka katseli päivittäin niin kurkut kuin kurpitsatkin. 

Siksi voikin huolettomin mielin jäädä viikonlopuksi pohjoiseen ja jättää Kanttorila kahdeksi viikoksi, kun se ei ole oman onnensa nojassa vaan vastuullisen ja huolellisen sukulaismiehen hoteissa. Ja saattaapa meillekin löytyä jotain erilaista ohjelmaa koululaisten yleisurheilukilpailujen jälkeen ja/ tai lisäksi.  Päässemme vaihteeksi paikalliseen kirkkoon pyhänä.

Eka viikko ja viikonloppu

Yksi täysi kouluviikko on ihan pian takana. Huomenna työpäivän jälkeen kamppeet kasaan ja kohti Kanttorilaa. Nyt on ollut kyllä sikäli poikkeuksellisen huoleton mieli sen suhteen, miten Kanttorilan kasvit pärjäävät. Meillä on nimittäin tämän elokuun ajan siellä sukulaismies kotimiehenä asumassa viikot, ja hän kulkee sieltä päin töissä, kunnes hänelle vapautuu vuokra-asunto syyskuussa lähempää työpaikkaa. Syyskuussa ei sitten enää kastelumurheita liene, ja hallan varallekin olen jo siinä vaiheessa viritellyt kateharsot punajuurten, kesäkurpitsan ja avomaankurkkujen päälle.
Viime viikonloppu Kanttorilassa jäi lyhyeksi, koska lauantain olimme kökässä siskoni luona, toiset sisarukset olivat olleet maalaamassa lapsuudenkotimme jo sitä edellisenäkin viikonloppuna, mutta meillekin riitti vielä töitä ja kiirutta. Tänä viikonloppuna riittänee siis askarta. Ajattelin, että ainakin aloittaisin maustekurkkujen säilömisen, koska kurkkupenkissä oli jo viikko sitten 3-4 isoa kurkkua.  Rusopäivänliljamättään olen meinannut jo jonkin aikaa nostaa ylös ja perata vuohenkelloa pois sen juurakoista.
Millanin luona käynemme pitkästä aikaa. Hän on yrittänyt olla urhea, vaikka jäi taas yhtäkkiä yksin,   eikä pelkästään sen takia, että me lähdimme taas kesäloman jälkeen pohjoiseen asumaan, vaan myös koska hänen ystävänsä, naapurin seitsenkymppinen rouva kuoli samoihin aikoihin kuin lomani oli lopussa. Shkökuntokin kuulemma on nyt äärimmäisen kehno.
Tässä lyhyesti pitkästä aikaa, nyt nukkumaan.

Penkki valmiiksi asti

Tulin kolmansiin ajatuksiin. Siirsin sittenkin kivet syrjään tyhjäksi jättämästäni kohdasta perennapenkissä ja täytin paikan mullalla. Mielenmuutos johtui siitä, että voitin markkinoilla lähetystyön arvalla yllätyksen, jolloin valitsin palkinnokseni  - perennan. Siellä sattui olemaan sievä hopeatäpläpeippi, jollaista Kanttorilassa ei ennestään ollut. Sen lisäksi siirsin aukkopaikkaan toisesta perennapenkistä yhden purppurakeijunkukan, Konsultoituani ensin Millania. Hänestä ajatus oli hyvä, koska aiempi perennapenkki on ollut keijunkukalle liian aurinkoinen ja kuuma paikka. Minun täytyy vain muistaa suojata siirtoistutus talveksi. Jos keijunkukka selviää talvesta, siirrän kaveriksi toisenkin samanlaisen.

Tähän vielä lähikuva hopeatäpläpeipistä, eli "beibistä"