maanantai 29. joulukuuta 2014

Aattojen välissä

Olen tässä odotellut, että mies laittaisi joulun aikana ottamiaan kuvia tietsikalle, jotta voisin vähän kirjoittelua höystää, mutta ei mies ole vielä joutanut. Meinasi käydä vähältä niin, ettei olisi joutanut niitä kuvia ottamaankaan, vaikka pikkusiskoni nimenomaan pyysi kuvia Kanttorilan joulusta. Nimittäin, aattona mies ryhtyi tekemään autoon huoltoa, että voisimme huolettomammin ajella tapaniksi pohjoiseen sukuloimaan - joitakin päiviä aikaisemmin muutamalla satasella ostamallamme ajoneuvolla. Pakkanen kiristyi kiristymistään, mutta niin vain mies sai vaihdettua suodattimia ja öljyt. Mutta lähemmäs iltakymmentä siinä meni ennen kuin sain hänet kaverikseni joulusaunaan. Siihen mennessä lapset olivat jo saunoneet (ja peseytyneet jäähtyneellä vedellä, mutta se on vallan oma seikkailunsa) ja me jaoimme lahjatkin lasten kanssa, jotta iltauninen tytär pääsisi nukkumaan. Ei sentään heittäydytty amerikkalaisten tavoille.
Varmaankin muistelen toiste vielä lisää joulunviettoamme, mutta nyt keskityn katselemaan miehen kanssa Saiturin joulua, joka tallennettiin katsottavaksi sitten, kun paremmin joutaa. Eli nyt.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Valmistaudun jouluun - ei vieläkään kuvia

Mies osti taannoin meille uuden pöytätietokoneen ja läppärin. Kerran jo yritin liittää kännykkääni pöytämalliin toiveenani saada siirrettyä kännyltä tietsikalle vähäiset ottamani kuvat. Mutta sitä varten ei ollut valmiina ohjelmaa, enkä minä tohdi enkä osaa sellaista ladata. Joten nyt on menty kuvitta blogissakin.
Huomenna on jo neljäs adventtisunnuntai - ja huomasin tänään, että kolmaskin kynttilä adventtikynttelikössämme on jäänyt sytyttämättä, kun olimme viime pyhänseudun kaupunkikodissa. Joulu kuitenkin on jo niin lähellä, että luultavasti tämän jälkeen en ennen joulua postaile, vaan keskityn valmistautumiseen, sitten hiljentymiseen ja juhlimiseen.
Kirjoitan kuitenkin vielä jotain viime päivien tohinoista. Jotain olen ehtinyt tehdä siivousten eteenkin, mutta sekä tänään että eilen on oltu liikekannalla muolla päin. Eilen oli ostos- ja katsastusretki lähikaupunkiin. Poikkesimme samalla vaihtamassa Millanin kanssa joululahjoja. (Miksiköhän hän oli teipannut minun pakettini niin tiiviisti?) Mennen tullen matkalla ihastelimme erään talon pihassa olevan englantilaismallisen puhelinkopin joulusisustusta. Kopissa oli sisällä ihmisenkokoinen enkeli, ja iltahämärissä palatessamme siellä oli myös jouluvalot. Mietin vain, kelle enkeli mahtoi soittaa ja mitä asiaa? "Minä ilmoitan teille suuren ilon" -kenties. Ja ehkäpä kelle vain, joka suostuu vastaamaan puhelimeen ja kuuntelemaan. Autokin läpäisi katsastuksen - kolmannella kerralla, kun sytytystulpat ja öljyt oli vaihdettu.
Ja autosta jatkaakseni: tänään ajeltiin vähän kauemmas naapurikaupunkiin ostattelemaan perheautoa joulun sukulointeja varten. Minun piti lähteä siivonteoilta mukaan siltä varalta, että kaupat tehdään ja tullaan kahdella autolla takaisin. Kun vuoden seisonnassa ollut auto käynnistyi apuvirralla, niin päätettiin se ostaa, ja minä sain lähteä edeltä ajamaan kotia päin, kun mies jäi myyjän kanssa hoitamaan paperiasioita. Vähän mua jännäsi ajella oudossa kupungissa, mutta navigaattori ohjasi suoraa ja helppoa reittiä. Vieä piti jännittää lumisateessa mukkaasta tietä huonoilla valoilla, mutta kotiin asti varjeltiin sekä minun että miehen matka tuntia myöhemmin. Kiitos siitä.

Nyt toivotan - koruttomasti ilman kauniita tunnelmallisia joulukuvia - itse kullekin säädylle Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa!

maanantai 15. joulukuuta 2014

Joulunalustaa

Olimme muutaman päivän kaupunkikodissa - ilman nettitikkua, joten blogiinkaan en pystynyt postaamaan. Tuskin olisin joutanutkaan. Tein nimittäin kerrankin perusteellista joulusiivousta, joka toki jäi kesken. Keittiön neljästätoista vetolaatikosta tyhjäsin ja pesin seitsemän, kaapeista vielä ehdin pyyhkäistä vain jokusen hyllyn. Mutta ei juuri haittaa, vaikka joulusiivous siellä jäi vaiheeseen. Emmehän aio edes viettää jouluamme siellä.
Sillä välin, kun minä vietin aikaani kaapeissa ja komeroissa, mies kävi pianonsiirtäjien kanssa Kanttorilassa - ja junalla palatessaan mietti, mahtoiko muistaa lukita oven perässään...  Eilen illalla kun Kanttorilaan sitten palasimme, totesin oven olleen lukittuna. Oli mukava nähdä piano uudella paikallaan, tuohon se passaa, salin ovipieleen. Voisin koettaa haeskella jonkin jouluisen kaitaliinan sen päälle. Mansetit ja kynttilät jo laitoin takaisin pianon lampetteihin.
Kun täältä keskiviikkona lähdimme, ajoimme suoraan miehen veljen luo. Veimme kummipojalle synttärilahjaa etukäteen ja ostimme langolta auton, jottemme aivan ilman jäisi, kun pianomies tuli samalla ostamaan Rellun. Hyvin Ooppeli kulki hintaansa nähden, ja paljon siihen mahtui taas kaupunkikodista Kanttorilaan kuskattua kampettakin - jota tarttis nyt alkaa sijoitella jonnekin. Jos ei muualle mahdu, niin vintille.

Ennen Kanttorilasta lähtöä ehdin täällä vähän siivota ja järjestää jouluisemmaksi. Kuusen voisi paikoilleen jo rakentaa, mutta pelkäänpä, että muovinen kuusemme on tähän saliin mitättömän matala. Mahtaisiko olla myynnissä jossain korkeampia kuin 210-senttisiä tekokuusia.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Piano tulee

Meidän isäntä on ollut kova myymään ja ostelemaan autoja. Ei se minua ole haitannut enää vuosiin. Olenkin sanonut, että melkein kaikki muu maallinen mammona on myytävissä, mutta pianosta en luovu. Nyt kun olemme asustelleet Kanttorilassa ja kun olen toivonut saavani pianon tänne, niin sen kuljettaminen on ankarasti askarruttanut. Välillä mies on jopa uskaltanut ehdottaa, että myydään tuo raskas piano pois ja hommataan tänne jokin kevyempi soittopeli. Mutta kuten sanottu, pianosta en luovu. Niinpä viimeksi kaupunkikodissa käydessämme olimme varustautuneet peräkärryin, lavetein sun muine vermeineen, joista mies arveli olevan apua pianon siirtämisessä peräkärryn kyytiin. Varsinainen ongelma odottaisi kuitenkin Kanttorilassa: korkeat ulkoportaat.
Mutta sitten kävi niin onnellisesti, että eräs mies, joka oli kiinnostunut ostamaan automme (kts. ensimmäinen lause) ilmaisi halukkuutensa auttaa pianonmuutossa. Jotenkin kummassa puheeksi oli tullut pianon siirtäminen. No, ei se ole mitenkään kummallista, mieheni juttelee kyllä avoimesti ja laveasti asioistamme... Tämä autonostajamies kuitenkin "sattui" olemaan pianonsiirto- JA viritysammattilainen! Niinpä nyt on sovittuna, että torstaina hän tulee kaupunkikotiimme hakemaan pianon kaverin kanssa pakettiautollaan ja kuskaa sen tänne Kanttorilaan - ja jatkavat sitten seuraavalle pianonvirityspaikkakunnalle kahdella autolla.

Tämä maistuu johdatukselta. Taidan saada ISON joululahjan jo ennen joulua. Muutakin suurta on ilmassa, mutta niistä toiste. Nyt täytyy siivota tilaa pianolle ja sen siirtämiselle.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Niilonpäivän aamuna

Hyvää itsenäisyyspäivää!
Heräsin ennen puolta seitsemää, kuulin puolen lyönnin, mutta nousin sängystä vasta vähän ennen seitsemän lyöntejä. Jatkoin kirjeen kirjoitusta ja tulin sitten tutkimaan netistä tämänpäiväistä jumistarjontaa. Aion ehdottaa miehelle, että jäämme tänään kotiin kuuntelemaan netin kautta Kimmo-papin saarnaa Saloisten kirkosta.
Illalla seurataankin sitten puoli kymmeneltä Ylen nettisivulta, miten siskontytön kansanmusiikkibändi revittelee linnanjuhlissa keltaisessa salongissa. Aika huisia! Viime vuonna tsiikattiin silmä kovana itsenäisyyspäivän juhlintaa Tampereelta, koettaen bongata veljenpoikaa Pirkan poikien riveistä. Ties vaikka ensi vuoden juhlista saisin yrittää bongata kollegaa, jonka uskon ja toivon tulevan valituksi eduskuntavaaleissa.

Olisin tällaisen suuren juhlapäivän kunniaksi saanut vähän siivoillakin. Taikka kyllähän mä nimenomaan VÄHÄN siivosin. Onneksi mies oli ahkerampi. Hän kantoi kaupunkikodista kuskattuja lelu-ym. muistopakaaseja vintille, raivasi olohuonetta ja pykäsi tietokonepöydän takan viereen. Minä ehdotin sitä paikkaa, polku-Singer sai siirtyä siitä piirongin viereen näkösämmälle. Se saa peitokseen liinan ja joulukoristeita, aivan kuten lapsuudenkodissakin vastaava vehje aikanaan.

Mies ahkeroitsi myös omenoiden kanssa, toi kellarista laatikollisen, perkasi niistä pilaantuneet kohdat pois ja pilkkoi syötävän osan uuniomenoiksi. Mun hommaksi jäi paistaa ne ja tehdä vaniljakiisselli.

Ulkona alkaa vähitellen valjeta, ja minusta näyttää, että eilinen kosteus on kohmettunut kuuraksi puiden oksille. Sievää.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Takaisin Kanttorilassa

Eilen diakoniamyyjäisten jälkeen ajeltiin takaisin Kanttorilaan. Nyt on porkkana-, lanttu-, punajuuri- ja maksalaatikot ostettu. Kaupunkikodista kuskattiin mukanamme mm. jouluvaloja. Miehen tekemästä kynttiläkranssista sammutin jo valon, kun aurinko killittää niin ihanasti keittiön ikkunaan. Perennapenkkiin pystyttämässäni pajukartiossakin on nyt ulkovalosarja, mutta siinä palaa vain muutama polttimo. Hurjan pitkässä kynttiläsarjassa on vissiin useampi sarja peräkkäin, ja kun yksi sarjan lampuista simahtaa, koko sarja menee pimeäksi. Olisi kova homma mitata, mitkä lamput ovat viallisia. Olkoon noilla vähillä valoilla tämän joulun.
Siivouksia pitäisi edistää. Sen sijaan, että istuisin tietsikalla. Äsken tyhjäsin yhden tuolin päällystän. Sellaiseenkin pikkujuttuun saan tuhrattua aikaa, kun koetan etsiksellä oikeita paikkoja siihen kasaantuneille käsityötarvikkeille. Korttiurakkakin on kesken, samoin Millanin joululahjan ompelu. Ne pitäisi saada valmiiksi, jotta pääsisi raivaamaan niin askartelu- kuin ompeluvärkitkin joululomalle, ja työhuoneeni muutettua vierashuoneeksi esikoiselle.
Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen, sana lihaksi ja sanasta miestä. Sanottu ja tehty. Olisikin niin! Olisipa Jumalan kuvana oleminen sitäkin, että "Aila sanoi ja tapahtui niin"... Mutta sanon nyt kuitenkin itselleni, että tulkoon lahja ja kortit valmiiksi, niin vähitellen se sitten tapahtuneekin.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Porua piisaa

Mistä näitä kyyneleitä oikein tulee? Vietin eilisillan kaupunkikotimme vinttikomerossa pakkailemassa talteen muistoja lastemme kerho- ja kouluajoilta, ja vielä nyt aamulla olen pakkaamista jatkanut lueskellen mm. äitien- ja isänpäiväkortteja, nauranut ja itkenyt. Toisesta komerosta siivosin roskikseen risoja kenkiä. Mutta keskimmäisen poikamme reppua en vielä hennonnut heittää pois, vaikka se on rikki, likainen ja haiseva. Sekin sai minut itkemään. Poika taisi käyttää sitä koko kouluajan, vieläpä lukiossakin. Lapsuuden joululahjojani, isäni tekemä nukenkehto ja äidin tekemä teddynalle...Kuopuksen synnäriranneke. Miten pojan käsi on voinut mahtua noin pieneen renkaaseen? Voi itku!

tiistai 2. joulukuuta 2014

Adventin vuolaat virrat

En päässyt sytyttämään ensimmäistä adventtikynttilää, koska adventtikynttelikkö unohtui kaupunkikotiin. Tyydyin polttamaan Kanttorilan keittiön ikkunalla punaista  pöytäkynttilää, joka meinasi unohtua palaamaan, kun lähdimme kävelemään seurakuntakodille adventin sanajumalanpalvelukseen.
Unohdin taas ottaa silmälasit mukaan ja koetin ehdottaa, että menisimme istumaan lähemmäs fläppitaulua, joka toimi virsitauluna, mutta mies halusi jäädä taakse. Ei se mitään, koska melkein kaikki virret olivat virsurin alkulehdiltä, Adventtiajan virsistä tykkään melkein kaikista. Hoosianna-hymnin lisäksi eniten virrestä Avaja, porttis, ovesi. Tällä kertaa aloin itkeä jo ensimmäisen säkeistön aikana. Ennen olen useimmiten päässyt viimeiseen säkeistöön. Virsi 2 puhuu minulle samasta kaipuusta kuin Bacin säveltämä Saavu Immanuel (...hurskasten toivo. Kuningas kunnian, tullos jo, oi) Aina silloin tällöin - ja viime aikoina yhä useammin - taivaskaipuu valtaa voimakkaasti, tai oikeastaan harras toive Jeesuksen pikaisesta paluusta.
Hoosiannakin aina itkettää, mutta tällä kertaa myös hymyilytti, kun muistin oppilaitani, joiden toivevirsi Hoosianna on - he olisivat halunneet laulaa sitä pitkin kirkkovuotta, kun miltei päivittäin päivänavauksissa veisasimme. Oli myös mukava vaihteeksi pelkästään kuunnella kirkkokuoron laulavan tuttua advnttivesperin laulua "Tie tehkää tulla Herran". Myönnettäköön, että tapailin alttoteemaa itsekin.

Uudestaan kyynelvuo puhkesi illalla, kun kuuntelin Yleltä Kauhajoen kirkosta talvisodan alkamisen ja eduskunnan Kauhajoelle siirtymisen 75-vuotismuistokonserttia. Eero Heinäluoma lainasi puheessaan jonkun aikalaisen muisteluita. Helsingin pommituksissa särkyi myös jotain käärmeterraarioita, lienevätkö olleet luonnontieteellisessä museossa, sitä en muista. Mutta mieleeni jäi lause, joka oli jäänyt myös Heinäuoman lainaaman henkilön mieleen, lause joka kuvasti tuota sodan alkamisaikaa ja joka minun mielessäni kuvaa nykyaikaamme yhtä lailla: "Käärmeet ovat päässeet irti".

Adventtisunnuntain päätökseksi järjestelimme paikkoja lähtökuntoon. Olemme nyt muutaman päivän kaupunkikodissa, ainakin sen aikaa että mies ehtii käyttää auton ilmastointihuollossa ja minä ehdin hankkia jouluruuat diakoniamyyjäisistä.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mölyoksennus

Olen koettanut tarkoituksella pitää mölyt mahassani ja olla provosoitumatta - saati provosoimatta. Mutta kyllä minäkin nyt tökkään lusikkani soppaan, yhden lauseen osalta. Eräs nimeltä mainitsematon kansanedustaja (kaikki kuitenkin tietävät, kuka, kun jokainen kuuli sen, noin kymmenen kertaa...) päästi suustaan kohutun äänestystuloksen jälkeen, että kyseessä oli meidän aikamme tärkein ihmisoikeusasia. Meidän aikamme tärkein! Kuulinko oikein? Ymmärsinkö oikein? Entäpä dalitit? Taikka albiinojen asema edelleenkin joissain osissa Afrikkaa? Entä sitten sikiöiden ihmisoikeudet - hehän eivät itse pysty itseään puolustamaan - tai vammaisten? Entä vammaisten sikiöiden??? Jatkanko vielä?
Kysyn edelleen, missä tuo kansanedustaja on pitänyt silmiään? Omassa navassaan?