Kanttorilan puutarhassa -blogi saa tässä tavallaan jatkoa, vaikkakin kirjoittaja on vaihtunut Kanttorilan isäntäväen vaihduttua. Toivon, että puutarha säilyisi edes lähimainkaan yhtä kukoistavana kuin Millanin hoidossa. Turha toivoa kuitenkaan samaa tälle blogille.
torstai 31. joulukuuta 2015
Hiljaiseloa
Joulukuu ja koko vuosi lähestyy loppuaan. Jospa tämän yhden postauksen vielä ehtisin tämän kuun ja vuoden aikana. Näin tämä menee aina, että silloin kun olisi kaikenlaista kirjoiteltavaa, silloin ei jouda kirjoittamaan. Olisi ollut hyvä panna ittelleen ylähä erinäisiä muistiinpanoja joulun valmisteluun ja viettoon liittyen. Tosin onhan minulla jo vuosia ollut käytössä punakantinen ruutuvihko juhlamuistiona. Sitä on tarvittu niin ylioppilas- tai synttärijuhlajärjestelyjen kuin jouluaikataulutuksen suunnittelua varten. Mutta nyt en siihenkään mukamas ehtinyt kirjoitella.
Mitä sitten tahtoisin muistaa tästä joulusta? Oliko jotain erilaista perinteiseen perhejouluumme verrattuna? Oli toki. Suurin ero oli se, ettemme olleetkaan aivan täydellä kokoonpanolla aaton joulupöydässä, kun tytär halusi tasapuolisuuden vuoksi viettää tämän joulun poikaystävän perheen seurassa. Tämä oli toinen joulumme Kanttorilassa, joten sekin lienee jo perinne. Viime vuoteen verrattuna moni asia oli kuitenkin paremmin (tyttären puuttumisesta huolimatta): sähköt pelasivat moitteettomasti, joten joulusaunassakin tarkeni peseytyä toisin kuin vuosi sitten. Kirkkoonkin pääsimme, ehdimme ja mahduimme. Edellisenä aattona jouduin tyytymään nettikirkkoon.
Eroa oli ruokatarjonnassa sikäli, että lapset ja mies saivat tyytyä minun tekemiini laatikoihin. Makaronilaatikon olen toki aina tehnyt itse, mutta räätikkälooran olemme tähän asti ostaneet seurakunnan kokin tekemänä lähetysmyyjäisistä. Ja kun kerran rupesin itse kokeilemaan pitkästä aikaa, niin kokeilin heti reilusti: miltä maistuisi lanttu-kyssäkaali-palsternakkalaatikko? Entä millainen puuro tulisi irtonaisesta kaura-riisiseoksesta? Eka onnistui ihan ok, tokaa en yritä toiste. Samainen kaura-riisiseos sopi kyllä vallan mainiosti porkkanalaatikkoon. Varmaan sopisi spelttiryynitkin, joita olisi myös vielä ollut (sain pikkuserkun pojan viljelemää spelttiä viime kesänä sukujuhlatuliaisina). Ainakin joulupuuroksi sitä voisin kokeilla seuraavalla kerralla.
Joulupäivänä pakkasin mukaamme rutkasti jouluruokajämiä ja vähän viemisiäkin ja lähdimme tuuleen ja vesisateeseen ajelemaan kohti pohjoista. Yöpyminen kaupunkikodissa ja perinteikäs tapanin ajelu, jolle seuraamme lähti myös tytär ja poikaystävänsä, ensivisiitille tutustumaan appitekeleen sukuun. Kuopuksen kyytiin mahtui kaksi serkkua, ja mummolaan tuli vielä lisää serkkuja, setiä perheineen. Muutama serkku oli joukosta poissa, ja samoin yksi rakkaista kälyistä oli jäänyt kotiin potemaan flunssaa. Mutta tupa tuli täyteen, ja näyttipä siltä että suku jatkaa laajenemistaan muutenkin kuin vävyjen ja miniöiden muodossa. Eipä suvussa pahemmin juoruilla, totesi tuleva toisen lapsen äiti itsekin, kun me kaikki olimme yhtä yllättyneitä pian äitiyslomalle jäävän vatsasta. (No, tuskinpa veljekset toisilleen soitellessaan tulevat kertoneeksi suvun vauvakuulumisia...)
Lapsemme jäivät paluumatkalla kuka minnekin, ja me palasimme kahdestaan Kanttorilaan, vielä yhtä puukuormaa vetäen. Nyt taitavat syksyllä kaadetut rungot olla rahdattuna. Reissaaminen ei kuitenkaan vielä loppunut, vaan Viattomien lasten päivänä - kuopuksen kasteen vuosipäivänä - ajelimme vielä katsomaan minunkin äitiäni ynnä siskoja ja tätiä. Saimme mukaamme Millanin, joka olikin aaton perheaterian jälkeen ollut aivan yksin ja kaivannut kipeästi ihmisseuraa.
Joulun reissut olivat jälleen antoisia monin tavoin. Viimeisimmällä reissulla mukaan autoon saatiin vielä tuo kuvan aarre, joka on kesästä asti odottanut siskon riihessä, että tulisimme sitä hakemaan tarpeeksi isolla autolla. Serkkuni antoi sen minulle jo keväällä, ja toi sen toiskasta välivarastoon siskolle. Nyt se on vähältä joululahjani. Vasta Kanttorilan salin valossa huomasin rukkiin maalatut nimikirjaimet ja vuosiluvun: L. S. W. 1915. Mammani oli ollut 19-vuotias neitokainen saadessaan rukin. Ehkä tätini osaisi kertoa, kuka rukin oli mammalle tehnyt. Naru on poikki, mutta muuten se on täysin toimintakuntoinen. Mutta kyllä se saa silti viettää edelleen ansaittuja eläkepäiviään hamaan tulevaan. Ellei Kanttorilaan hommata lammasta.
Hyvää uutta vuotta ja rauhallista vuoden vaihtumista. Meidät on kutsuttu Millanille sitä juhlistamaan, hyvässä seurassa ja lautapelien äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti