Eilen aamulla pyöräilimme miehen kanssa vastaanottokeskukselle hakemaan oppilaitani meille pyöräretkelle. Meinasi ensin lähtö takuta, kun kaksi poikaa kisasi samasta pikkupyörästä. Mutta sitten saatiin sovittua tilanne siten, että toinen poika jäi odottamaan, että mieheni tuli hakemaan hänet autolla. Miehen auton kyytiin oli sitten laitettu paluumatkaa varten ihan pikkupikkupyörä - melkein yhtä pieni kuin millaisella itse aikanaan opettelin ajamaan.
Miestäni ja viimeistä poikaa odotellessa puutarhassa riitti nähtävää ja ihmeteltävää. En ensin ymmärtänyt, kun oppilaat kyselivät sydämiä. Luulin ensin, että tarkoittivat piparkakkuja, joita olin luvannut meidän leipovan. Mutta lopulta muistin, että olin kertonut meidän pihassa kasvavan ketunleipiä. Maanantaina olimme käyneet koulun läheisessä metsässä keräämässä niitä heille kotiin evääksi, sydämiä.
Melkein kaikesta pihalla näkemästään he kysyivät "tämä sinun?" Koetin sitten näyttää rajapensasaidat ja selittää, että kaikki niiden sisälle jäävä on minun. Sisällä kierrettiin kaikki nurkat vintiltä kellariin, mutta varsin tahdikkaita oppilaat kuitenkin olivat ja osasivat käyttäytyä paremmin kuin olin kuvitellut. Esimerkiksi makuuhuoneemme sai jäädä ihan rauhaan, vaikka olin jättänyt sulkematta sen oven. Eikä kukaan myöskään pyytänyt saada nähdä keittiön takana olevaan komeroon. Silloin olisin kyllä kieltäytynyt näyttämästä, romuvarastoani. Emme sitten muuta ehtineetkään ennen kuin lähdimme käymään naapurikoululla "syömässä" - eihän pottumuusi oppilailleni maistu. He eivät haluaisi syödä mitään ruokaa, jossa on maitoa mukana. maito kuulemma pitää juoda... No, olinkin valinnut retkipäivämme hiukan myös ruokalistan mukaan. Koska tarkoituksemme oli leipoa ja napostella muutenkin Kanttorilan keittiössä, niin ei haitannut vaikka koulun ruokalassa ei saanutkaan mahaansa täyteen.
Palattuamme mies oli rakentanut auton renkaista jalkapallotemppuradan. Sitten hoksattiin tandempyörä navetan porstuassa, ja arvatkaas mitä? He halusivat kokeilla tandem-kyytiä. Mieheni lupasi ottaa kunkin vuorollaan kierrokselle, mutta ensimmäinen (= hätäisin) poika heti kyytistä päästyään alkoi mankua jalkapallokentälle lähtöä. Koetin selittää, että ensin pitää muidenkin päästä kyytiin. Onneksi diplomaattimieheni keksi ehdottaa, että hän ottaa viimeisen pojan tandemin kyytiin, kun ajavat kentälle, Jalkapallo sujautettiin tandemin satulalaukkuun. Minä jäin tekemään sämpylätaikinaa. sitten ainoa tyttöoppilaani tulikin jo takaisin, hän ei piitannut kauaa pelata jalista. Hän sai ruveta kaulimaan piparitaikinaa. Hän hetikin leipoa melkein pellillisen ennen kuin pojat palasivat ja tarttuivat vuorostaan kaulimeen. Vanhin pojista (se hätähousu) rupesi mittaamaan aineksia kakkutaikinaan. Sitten hän huomasi paukkumaissijyväpussin ja sanoi haluavansa niitä. No, sitä varten olin jättänyt pussin esiin. Hän vahti ja ravisteli kattilaa, kun maissit poksuivat. Joimme kahvit ja he söivät kahvin kanssa paukkumaissia. Myös tekemäni raparperisima maistui. Mutta kahvin juotuaan hätähousu sanoi "minä haluan ulos" - ja niin koko porukka painui pyöräilemään ja minä sain jääädä rauhassa paistelemaan kakkua.
Mieheni lähti sitten lasten perään, vähän kai hirvitellen, missä asti painattelevat ja kuinka vaarallisesti. Palattuaan he saivatkin jo piparimaistiaisia. Sitten he halusivat mennä kahdeksi pysäkille katsomaan, kun linja-autot tulevat hakemaan oppilaita. Mieheni jäi vahtimaan viimeisiä pipareita ja laittamaan sämpylöitä uuniin, kun lähdin lasten kanssa pysäkille. Mies huikkasi perääni, että: "Ota pyörä, et sinä ilman pyörää heidän perässään pysy!"
Olin varautunut siihen, että oppilaat haluaisivat viipyä pidempäänkin, ja olin aikonut laittaa meille uuniperunoita ja kalapuikkoja. Mutta kun hätähousun yläkoulussa opiskeleva veli pääsi kotiin bussissa, niin hän meinasi siitä paikasta lähteä pyöräilemään vastaanottokeskukseen. Lupasin, että haetaan mieheni ja lähdetään heti kun olen saanut piirakan uuniin.
Minulla olisi ollut vielä paljon näytettävää ja selitettävää, ennen muuta kompostoinnin ihmeelliset salaisuudet. Mutta ei onnistu silloin, kun porukan pomolla on koko ajan kiire. Tyttöä olisi haluttanut jäädä pidempäänkin, mutta ei hän tohtinut kuitenkaan yksin jäädä. Mietti ehkä, mitä kotiväki sanoisi, jos hän ei vielä tulisikaan, kun muut jo palaavat. Ehkä hän vielä kesällä pääsee käymään.
Hän sanoi minulle Kanttorilan salissa: "Sinulla on ihana koti." Niin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti