Kaupunkikodin kulmalta

Samalla kun olemme käyneet pohjoisessa sukuloimassa ja juhlimassa (helatorstaina, lakkiaispäivänä ja juhannuksena), olemme ehtineet aina jotain pientä puuhata kaupunkikodin hyväksi. Lakkiaisten edellä perjantaina sain alulle etupihan perennapenkin uudistamisen, jota jatkoin heti juhlien jälkeen. Hitain ja ajoittain kivulian homma oli kaivaa heinittynyt kivireunus ylös ja latoa se uudelleen takaisin suojakankaan päälle. Sitä ehdin edistää sillä välin, kun odotin miehen tuovan lisää multaa perennapenkkiin, jonka kaivoin tyhjäksi vanhasta mullasta rikkauohoineen ja kuopan vuorasin samaisella suojakankaalla sekä lisäksi ympäröinyt muovireunuksella. Perennapenkin muodon muutin kolmiosta puoliympyräksi, kuunliljat siirsin etunurkista takareunaan ja istutin Kanttorilasta tuomiani kuunliljoja lisää. Toin sieltä vähän muutakin laijja, mutta jotain kaupunkikodin perennojakin pystyin hyödyntämään penkkiin, josta on tarkoitus tulla sinivalkoinen. Sellainen kun kuulemma (Millanin lainaaman puutarhakirjan mukaan) sopii erityisen hyvin sinistä seinää vasten. Kuunliljojen eteen istutin ihan vähän kalliokieloa ja suopayrttiä, jotka yleensä leviävät tehokkaasti. Sitten sinistä ritarinkannusta, pieniä alppipiikkiputken alkuja, rönsytiarellaa varjoisalle reunalle, valkoisen ruusumalvan alkuja, valkoista kirjopikarililjaa sekä etureunaan helmihyasinttia, sini- ja valkovuokkoa ynnä nurkkiin soikkoratamoa. Kun tänä kesänä pienet perennani eivät juuri ehdi komistua, niin istutin vielä etualalle Millanin esikasvattamia ja jo kesäkuun alussa kukintaansa aloittaneita valkoisia leijonankitoja. Perennapenkissä aikaisemmin olleen vaaleanpunaisen ruusumalvan pelastin takapihalle. Ja onneksi sitä oli useampi rehevä alku. Kas kun sekä Kanttorilassa että Millanin Ruusurannassa ankara talvi oli sen tappanut. Niinpä toin juhannuksena sitä kaupunkikodin pihasta meille molemmille.  On hyvä olla noita reservaatteja. Otin kuvan uudistetusta perennapenkistä.

Vähän jännitti, miten istuttamani perennat pysyvät hengissä, kun en ole niitä kastelemassa, mutta sellainen mielikuva minulla oli alkukesästä, että pohjoisrannikollakin olisi sadellut. Ja helpotuksekseni juhannusreissulla sainkin havaita, että kaikki istutukset olivat elossa. Piha näytti silloin muutenkin jo paljon paremmalta verrattuna helatorstain aikaiseen masentavaan sekasotkuun, pitkin pihaa lojuviin risukasoihin (joita silloin saimme sentään vähän raasittua sivummalle) ja epätasaisesti itäneeseen ruohoon. Syksyllä salaojakaivuumiehen kylvämä ruoho oli vihdoin alkanut kunnolla viheriöidä. Viimeksi käydessämme sain osan tuosta esillä repsottavasta suojakankaasta piiloon kivetyksen alle. Ja taas tuli välillä kipiääkin. Hanskat kannattaisi aina olla kivitöissä.
Kun palaamme elokuussa taas takaisin kaupunkikotiin, ehtinen ennen talvea tehdä jotain muitakin pihahommia.  Kai ne punaherukatkin täytyy talteen korjata, vaikken niille taida käyttöä keksiä... Mutta onneksi siellä on myös jokunen pieni mustaherukkapensas. Kas kun täällä Kanttorilassa minulla on tällä hetkellä enää yksi pensaan alku, jonka tänä keväänä istutin. Edelliskesinä istuttamani pistokkaat olivat jääneet merkkaamatta, joten mies ajoi ne epähuomiossa ruohonleikkurilla matalaksi. En ole siitä mitään hänelle viitsinyt suotta mainita, älkää tekään. Oma moka se oli.