Saavuimme Kanttorilaan miehen kanssa eilen illalla. Viime metreillä perintö-Opelin konepellin alta alkoi nousta höyryä. Moottori pääsi vähän kuumenemaan, koska vedimme traileria, ajoimme pienillä vaihteilla ja koska suojamaski oli unohtunut auton nokkaan. Mutta tänään koeajolla kyläreissuilla totesimme, että se tokeni, kun mies lisäsi jäähdytysnestettä ja kruuvasi korkin tiukkaan kiinni. Se oli tainnut olla löysällä. Täytyy kuitenkin seurailla jatkossakin lämpötilamittarin viisaria.
Täällä oli kaikki kunnossa pitkähköstä käyntitauosta huolimatta. Kuiviahan kasvit olivat, mutta elossa. Sisällä tuntui olevan ihan mukavasti lämpöäkin, mutten silti tarjennut mennä petiin ilman kalsareita. Myös angorainen olkalämmitin sai olla ylläni aamuun asti.
Illalla virittelin Kanttorilan salin pöydille joululiinoja ja kynttilöitä, lisäksi asettelin muutamia jouluvaloja keittiöön, eteiseen ja saliin. Mutta kuusta en viitsinyt rahdata vintiltä alas.
Apropos, kuusi. En ole tainnutkaan tällä areenalla hehkuttaa upeaa kuusiratkaisuamme kaupunkikodissa. Mieshän sanoi jo syksyllä, että pölyistä muovikuusta emme täältä kaupunkiin raahaa, kun se pitäisi tomuttamisen lisäksi purkaa laatikkoon ja perillä kasata uudestaan. Kuitenkin tytär oli ilmoittanut, että hän on aattona tulossa koristamaan kuusta, niin päätimme senkin takia, että tänä vuonna poikkeuksellisesti hankimme jostain elävän kuusen.
Sitten kävi niin somasti, että viikkoa ennen neljättä adventtisunnuntaita luin paikallislehdestä, että Lionsit järjestävät 4. adv.sunnuntain aattona kuusenhakuretken. Mukaan pyydettiin ottamaan kirves tai saha sekä tarpeen mukaan eväitä. Lionsit viisaisivat hiihtomajalta suunnan kohti voimalinjaa, jonka alta saa valita ja kaataa itselleen kuusen tai niin monta kuin tahtoo, kympillä per kuusi ja halutessaan voisi kuusenkaadon jälkeen paistaa vaikka makkaraa hiihtomajan kodalla, jossa leijonat vartioivat tulta. Mieskin innostui ideasta, joten kyseisenä lauantaina pukeuduimme aamun valjetessa maastoasuihin ja metsäkenkiin, pakkasimme pulkkaan eväsrepun ja kirveen sekä tykötarpeita kuusen pakkaamiseen (iso jätesäkki ja pyörän tarakalta venyvä koukkunaru, mikähän senkin oikea nimitys lienee). Sitten lähdimme astelemaan pururataa pitkin hiihtomajalle parin kilometrin matkan. Sieltä oli vielä jonkin matkaa voimalinjan alle. Yhytimme tutun perheen, joka myös oli lähtenyt kävellen liikkeelle, mutta varusteena heillä oli saha. Paljon oli muitakin ihmisiä liikkeellä. Lionsien idea oli siis juuri niin loistava kuin se minusta alkaa päälle tuntuikin. Muutaman kuusen kierrettyämme löysin .sellaisen, jonka arvelin sopivan tyttärenkin makuun. Se oli suhteellisen kapea, toiselta puolelta puuttui vähän oksia tai ne olivat lyhyitä, joten se sopisi hyvin seinää vasten eikä veisi tilaa. Oksat olivat kuitenkin tiheässä latvaan asti. Pituutta oli yli oman tarpeen, mutta mies katkaisi sen silti tyvestä. Meinasi, että otetaan puuta koko rahan edestä. Sujautimme puun tyvi edellä säkkiin, joka toki ylsi vain vähän yli puolen välin. Mutta pulkan yli maata laahannut latva ei matkasta kärsinyt. Evästauon jälkeen jatkoimme kotimatkaa. Retki kesti vähän yli kaksi tuntia. Ja niin kova urakka se kävely oli, että syötyämme sammuin sohvalle pariksi tunniksi.
Muutenkin minulla oli enimmäkseen tosi mukavaa joulua valmistellessani. En kauheasti stressannut siivouksilla. Ja sitten kun sain valmiit laatikot myyjäisistä, tuntui, ettei ole enää mitään syytä, miksei joulunviettomme onnistuisi odotusten mukaisesti. Ja parasta kaikessa, saimme koko perheen koolle ainakin hetkeksi.
Huomenna teemme täältä Kanttorilasta päin vielä toisenkin sukulointiretken perinteisen tapaninajelun lisäksi, ja saamme Millanin mukaamme tapaamaan siskojani. Ja siskon kissoja ja Bella-koiraa. Näin joulun juhlinta yhä jatkuu.
Ps. Sen kuopuksen metsään ajaman auton kohtalokin ratkesi sitten tänään. Mies vei minut Millanille kylään siksi aikaa, kun hän kävi tekemässä luovutuspaperit hajottamon miehen kanssa, joka haki romun kantojen keskeltä ilmaiseksi. Siis hänelle ei tarvinnut maksaa hinauksesta. Uuden akunkin mies sai autosta riisua, ja laittaa tilalle vanhan.
Kanttorilan puutarhassa -blogi saa tässä tavallaan jatkoa, vaikkakin kirjoittaja on vaihtunut Kanttorilan isäntäväen vaihduttua. Toivon, että puutarha säilyisi edes lähimainkaan yhtä kukoistavana kuin Millanin hoidossa. Turha toivoa kuitenkaan samaa tälle blogille.
keskiviikko 28. joulukuuta 2016
sunnuntai 25. joulukuuta 2016
Joulupäivän iltana kirjoituksen tynkä
Niin, sitä meinasin jo viimeksi kirjoittaa, että nyt kun kahden Kanttorilan joulun jälkeen olemme viettäneet joulua kaupunkikodissa, niin minä toin jo syksyn mittaan tänne valmiiksi osan joulukoristeista, jotka olin kaikki rahdannut Kanttorilaan. Jaoin mm. kuusenkoristeet kahteen osaan lähinnä värin mukaan. Koska Kanttorilan salin värimaailma on vihreää ja punaista, niin en ole siellä voinut käyttää sinisiä joulupöytäliinojani. Kun minulla on lisäksi äitini kutomat sinivalkoraitaiset joulumatot, niin päätin loihtia kaupunkikodin sinivalkoisen jouluilmeen ja sen mukaan valitsin tänne joulukoristeita.
Ääääh!! Kirjoitin jo useamman kappaleen ja sitten katkesi yhteys (virta loppui) ja kun vihdoin saatiin yhteys takaisin, vain tuo alkuosa tekstistä oli ehtinyt tallentua luonnoksiin... En mä taida viitsiä uudestaan kirjoittaa samoja juttuja. Mainitsen vain lyhyesti, että hyvin pääsimme joulukirkkoon pyörillä, koskapa aattona satanut lumi oli sulanut kiinni jään pintaan, eikä siis ollut pelkoa liukkaudesta.
Olisipa kiva saada kuviakin sinivalkoisesta joulukoristelusta, mutta kuvia olen ottanut lähinnä iPadilla ja julkaissut Facebookissa.
Ääääh!! Kirjoitin jo useamman kappaleen ja sitten katkesi yhteys (virta loppui) ja kun vihdoin saatiin yhteys takaisin, vain tuo alkuosa tekstistä oli ehtinyt tallentua luonnoksiin... En mä taida viitsiä uudestaan kirjoittaa samoja juttuja. Mainitsen vain lyhyesti, että hyvin pääsimme joulukirkkoon pyörillä, koskapa aattona satanut lumi oli sulanut kiinni jään pintaan, eikä siis ollut pelkoa liukkaudesta.
Olisipa kiva saada kuviakin sinivalkoisesta joulukoristelusta, mutta kuvia olen ottanut lähinnä iPadilla ja julkaissut Facebookissa.
torstai 22. joulukuuta 2016
Joulu kaupungissa
Ensimmäinen lomapäivä. Mennyt lähinnä elpyessä. Toki kalja on käymässä ja lasimestarin silli purkissa, kuten pitikin, mutta kai kuvittelin siivoilevanikin, muutakin kuin jääkaapin, jonka siivoamisen olisi kannattanut ajoittaa siihen, kun se oli tyhjimmillään.
Nukuin äsken torkut sohvalla. Yöunet jäivät vähän lyhyiksi, mutteivät niinkään joulustressin takia, kuten usein ennen tähän aikaan vuodesta. Odottelin yön selästä palaavia matkustavaisia, siinä samalla paistoin uunissa palapaistia, makaronilaatikkoa, juuresvuokaa ja miehelle graham-ruispohjaista luumuomenakanelitäytteistä piirakkaa korvaamaan joulutorttuja. Olin vielä yhden maissa tentehilläni. Kymmeneltä olin soitellut pojalle ja kysellyt, mikä on tilanne. Tilannehan oli siis sellainen, että kolmen jälkeen kuopus oli ajanut autolla pöpelikköön, matkallaan etelästä pohjoiseen. Liian liukasta ja liikaa vauhtia mukkaasella tiellä. Taivaan Isälle kiitos, sekä hän että tyttöystävä selvisivät mustelmilla ja säryillä airbagien laukeamisesta, mutta auto jäi kantoon. Ambulanssilla olivat päässeet Seinäjoelle sairaalaan tutkittavaksi ja sieltä mies lähti heitä hakemaan. Olisivat muuten junallakin päässeet, mutta kun piti tavarat pelastaa auton kyydistä. Soittaessani kuulin, missä asti olivat tulossa ja laskeskelin, etteivät ennen yhtä ehdi tänne. Niinpä vielä illan päätteeksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja kääräisin muutaman paketin valmiiksi.
Olin jo unessa, kun kuulin oven käyvän, vekkarin viisarit näyttivät kymmenen yli kahta. Jatkoin unia ja heräsin kahdeksalta. Olin siis nukkunut kuusi tuntia ja risat unet siihen päälle.
Kaupunkijouluumme kuuluu lasten vierailu, tytärkin lupasi ehtiä käydä sekä aattona että joulupäivänä, tapaniksi on menossa töihin eikä siis pääse tällä erää mummolaan tapaninajelulle. Sieltä palattuamme ajelemme miehen kanssa viimein Kanttorilaan. Sieltä ei ole kauhean pitkä matka tsekkaamaan pojan autoa, saataisiinko se pois hakkuualueelta. Mutta myös sukuloimassa aiotaan käydä, Millan toivottavasti jaksaa lähteä mukaamme kyläreissulle.
Omaan jouluuni kuuluu parin vuoden tauon jälkeen myös kuorolaulu. Mutta nyt ei kuoromme olekaan aattohartaudessa, vaan vain jouluaamun jumiksessa. Aion silti koettaa saada väkeni aattohartauteen, kerrankin voisimme mennä samaa matkaa. Nyt onkin niin liukasta, että aattopyöräily ei oikein houkutakaan. Toivottavasti jouluaamuna kuitenkin pyöräily onnistuu. Varmaan pyörätiet ovatkin kunnossa, mutta tämä kotimäki on lipoonen. Olen käydä köpötellyt postilaatikolla tämän päivän mittaan useita kertoja, lyhyin askelin. Turhaan olen sinne vaivoitellut, täällä on vissiin jo siirrytty kolmipäiväiseen postinjakoon... Ei sentään yksi reissu ollut turha, kun löysin laatikosta kortit pariltakin naapurilta.
Noinkohan seuraavan kerran kirjoitan Kanttorilassa, jossa viipynemme vuodenvaihteen yli. Voi olla, että tässä menee muutama päivä tohinassa. Joulupäivänä voi kyllä olla rauhallista joulua.
Nukuin äsken torkut sohvalla. Yöunet jäivät vähän lyhyiksi, mutteivät niinkään joulustressin takia, kuten usein ennen tähän aikaan vuodesta. Odottelin yön selästä palaavia matkustavaisia, siinä samalla paistoin uunissa palapaistia, makaronilaatikkoa, juuresvuokaa ja miehelle graham-ruispohjaista luumuomenakanelitäytteistä piirakkaa korvaamaan joulutorttuja. Olin vielä yhden maissa tentehilläni. Kymmeneltä olin soitellut pojalle ja kysellyt, mikä on tilanne. Tilannehan oli siis sellainen, että kolmen jälkeen kuopus oli ajanut autolla pöpelikköön, matkallaan etelästä pohjoiseen. Liian liukasta ja liikaa vauhtia mukkaasella tiellä. Taivaan Isälle kiitos, sekä hän että tyttöystävä selvisivät mustelmilla ja säryillä airbagien laukeamisesta, mutta auto jäi kantoon. Ambulanssilla olivat päässeet Seinäjoelle sairaalaan tutkittavaksi ja sieltä mies lähti heitä hakemaan. Olisivat muuten junallakin päässeet, mutta kun piti tavarat pelastaa auton kyydistä. Soittaessani kuulin, missä asti olivat tulossa ja laskeskelin, etteivät ennen yhtä ehdi tänne. Niinpä vielä illan päätteeksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja kääräisin muutaman paketin valmiiksi.
Olin jo unessa, kun kuulin oven käyvän, vekkarin viisarit näyttivät kymmenen yli kahta. Jatkoin unia ja heräsin kahdeksalta. Olin siis nukkunut kuusi tuntia ja risat unet siihen päälle.
Kaupunkijouluumme kuuluu lasten vierailu, tytärkin lupasi ehtiä käydä sekä aattona että joulupäivänä, tapaniksi on menossa töihin eikä siis pääse tällä erää mummolaan tapaninajelulle. Sieltä palattuamme ajelemme miehen kanssa viimein Kanttorilaan. Sieltä ei ole kauhean pitkä matka tsekkaamaan pojan autoa, saataisiinko se pois hakkuualueelta. Mutta myös sukuloimassa aiotaan käydä, Millan toivottavasti jaksaa lähteä mukaamme kyläreissulle.
Omaan jouluuni kuuluu parin vuoden tauon jälkeen myös kuorolaulu. Mutta nyt ei kuoromme olekaan aattohartaudessa, vaan vain jouluaamun jumiksessa. Aion silti koettaa saada väkeni aattohartauteen, kerrankin voisimme mennä samaa matkaa. Nyt onkin niin liukasta, että aattopyöräily ei oikein houkutakaan. Toivottavasti jouluaamuna kuitenkin pyöräily onnistuu. Varmaan pyörätiet ovatkin kunnossa, mutta tämä kotimäki on lipoonen. Olen käydä köpötellyt postilaatikolla tämän päivän mittaan useita kertoja, lyhyin askelin. Turhaan olen sinne vaivoitellut, täällä on vissiin jo siirrytty kolmipäiväiseen postinjakoon... Ei sentään yksi reissu ollut turha, kun löysin laatikosta kortit pariltakin naapurilta.
Noinkohan seuraavan kerran kirjoitan Kanttorilassa, jossa viipynemme vuodenvaihteen yli. Voi olla, että tässä menee muutama päivä tohinassa. Joulupäivänä voi kyllä olla rauhallista joulua.
maanantai 5. joulukuuta 2016
Loppui äkisti
Meidän pitäisi nyt olla puolison kanssa Kanttorilassa, ja edelleen huomennakin. Minulla kun on nyt pitkä viikonloppu samoin kuin muilla työyhteisöni ihmisillä. Olimme korvanneet tämän itsenäisyyspäivän aaton eräänä marraskuisena lauantaina.Viime kuoroharjoituksissakin kuulutin kovaan ääneen, että olen reissussa itsenäisyyspäivänä, jolloin muut kuorolaiset ovat menossa perinteiselle jouluiselle vanhainkotivierailulle. Perjantaina lähdimme liikkeelle suunnitelmien mukaisesti iltapäivällä töitten jälkeen, peräkärryä vetäen. Matkan varrella piti poiketa tankkaamaan. Kolmisen kilometriä tankkaamisen jälkeen auton moottori yhtäkkiä sammui. Onneksi likellä oli linja-autopysäkki, jonne mies sai kuormamme ohjattua. Pimeässä taskulampun avulla hän totesi, että syynä moottorin sammumiselle oli se, ettei moottori saanut polttoainetta. Kun siinä pähkäilimme, läheisestä talosta koiransa kanssa kävelylle lähtenyt rouva poikkesi kysymään tilanteestamme. Hän ehdotti, että tulisimme heille lämmittelemään, kahville ja samalla voisimme netistä etsiä kyytiä tms. Otimme kutsun kiitollisina vastaan. Samalla kun kahvittelimme ja tutkailimme nettiä, tutustuimme herttaiseen pariskuntaan ja heidän herttaiseen havannalaiseensa. Pikavuorokin siitä olisi reilun tunnin sisällä ollut tulossa, mutta sattui niin, että pariskunnalla oli myynnissä pikkuauto, jonka sitten ostimme siltä istumalta ja kauppojen jälkeen lähdimme sillä takaisin kotiin yöksi, kerättyämme sammuneesta autosta mukaamme tärkeimmät. Ennen lähtöämme mies kysyi rouvalta jostain syystä, että "sinä olet vissiin uskovaisesta kodista". Rouva vastasi, että " minähän olen itsekin uskovainen". Uuden automme kyytiin istuttuani koin niin voimakkaasti, että kyseessä oli jälleen kerran johdatus, että minua alkoi itkettää.
Nukuttuamme yön yli kotivuoteessa, lähdimme aamupäivällä kuopuksen autolla uudestaan reissun päälle. Päästyämme autoreppanan luo, otimme sen perästä kärryn vetoon ja jätimme auton odottamaan pysäkille, ajatuksena, että mahdollisesti paluumatkalla saamme auton trailerin päälle. Kanttorilaan päästyämme mies alkoi taas lämmittää takkaa, sitten kävimme kaupassa ja iltapäivällä olimme jo Millanin luona kylässä.
Mutta miksi emme sitten jääneet Kanttorilaan pidemmäksi aikaa, kun sinne viimein pääsimme? Ei pelkästään siitä syystä, että tien poskessa lojuvan auton kohtalo huoletti. Suurin syy oli se, että miehen pitkävaikutteinen insuliini loppui jo sunnuntaiaamuna. Oli pakko lähteä, jotta mies pääsisi illalla pistämään.
Lähtömme viivästyi sen verran, ettei päivänvaloa ollut enää siinä vaiheessa, kun olimme ehtineet takaisin auton luo. Matkantekoa oli siihen saakka jo viivyttänyt trailerin vetäminen pyryssä palteiden välissä. Onneksi sää ei kuitenkaan ollut kylmä eikä viimainen siinä vaiheessa, kun mies ahersi autoa trailerin päälle. Minä auttelin siinä, missä pystyin. Luminen maa ja lumisadekin antoivat hieman valoisuutta, niin ettei taskulamppua nyt tarvittu. Kun auto oli viimein kyytillä ja kun olin hakenut varoituskolmionkin pois tien laidasta, kuvittelin lapsellisesti, että pahin on ohi. Kyllähän alkumatka meni aivan hyvin, kuopuksen auto jaksoi vetää ja renkaatkin pitivät. Mutta ajettuamme jonkin matkaa kuorma alkoi ikävästi heijata. Ei näyttänyt edes tuulevan, mutta ehkä tie oli liukas, kun lumisade oli vaihtunut vesisateeksi. Ei auttanut kuin pudottaa vauhti kolmeenkymppiin ja körötellä kakkosvaihteella. Lopulta kuitenkin päätimme ajaa sivuun tutkimaan, onko kuormassa tai trailerista jotain vikaa. Ja olihan siellä, yksi telipyöristä oli aivan tyhjä ja melkein jo pois vanteilta. Onneksi oli traileriin sopiva vararengas. Näytin lampulla valoa, kun mies vaihtoi rengasta polvet märkänä. Minua kiusasi läheisen sikalan haju, joka kantautui matalapaineella niin kauas, että olen ollut tuntevinani hajun nenässäni vielä tänäänkin. Renkaanvaihtoon ei onneksi mennyt kauaa aikaa, ja sen jälkeen veto vakautui niin, että mies tohti lisätä vauhtia viiteen-kuuteenkymppiin. Kiitos ja ylistys, pääsimme turvallisesti kotiin noin kahdeksan tunnin seikkailun jälkeen.
Olin haalannut mukanani Kanttorilaan yhtä sun toista puuhattavaa, käsitöitä mahdollisesti joululahjoiksi, joulukortteja kirjoitettavaksi ja askarreltavaksikin. Mutta onhan noita pystynyt tekemään täällä kaupunkikodissakin. Lisäksi sain tehtyä nyt illan päälle piparkakkutaikinan. Aika monena vuotena olen leiponut pipareita itsenäisyyspäivänä. Sen vanhainkotivierailun jätän huomenna väliin, kun kerran olin sen aikonutkin laistaa.
Nyt tuli lähtö saunaan.
PS. Nyttemmin oikoluvun jälkeen piti taas korjata muutamia kirjoitusvirheitä, joista kylläkin suurin osa oli iPadin tekemiä "korjauksia".
Nukuttuamme yön yli kotivuoteessa, lähdimme aamupäivällä kuopuksen autolla uudestaan reissun päälle. Päästyämme autoreppanan luo, otimme sen perästä kärryn vetoon ja jätimme auton odottamaan pysäkille, ajatuksena, että mahdollisesti paluumatkalla saamme auton trailerin päälle. Kanttorilaan päästyämme mies alkoi taas lämmittää takkaa, sitten kävimme kaupassa ja iltapäivällä olimme jo Millanin luona kylässä.
Mutta miksi emme sitten jääneet Kanttorilaan pidemmäksi aikaa, kun sinne viimein pääsimme? Ei pelkästään siitä syystä, että tien poskessa lojuvan auton kohtalo huoletti. Suurin syy oli se, että miehen pitkävaikutteinen insuliini loppui jo sunnuntaiaamuna. Oli pakko lähteä, jotta mies pääsisi illalla pistämään.
Lähtömme viivästyi sen verran, ettei päivänvaloa ollut enää siinä vaiheessa, kun olimme ehtineet takaisin auton luo. Matkantekoa oli siihen saakka jo viivyttänyt trailerin vetäminen pyryssä palteiden välissä. Onneksi sää ei kuitenkaan ollut kylmä eikä viimainen siinä vaiheessa, kun mies ahersi autoa trailerin päälle. Minä auttelin siinä, missä pystyin. Luminen maa ja lumisadekin antoivat hieman valoisuutta, niin ettei taskulamppua nyt tarvittu. Kun auto oli viimein kyytillä ja kun olin hakenut varoituskolmionkin pois tien laidasta, kuvittelin lapsellisesti, että pahin on ohi. Kyllähän alkumatka meni aivan hyvin, kuopuksen auto jaksoi vetää ja renkaatkin pitivät. Mutta ajettuamme jonkin matkaa kuorma alkoi ikävästi heijata. Ei näyttänyt edes tuulevan, mutta ehkä tie oli liukas, kun lumisade oli vaihtunut vesisateeksi. Ei auttanut kuin pudottaa vauhti kolmeenkymppiin ja körötellä kakkosvaihteella. Lopulta kuitenkin päätimme ajaa sivuun tutkimaan, onko kuormassa tai trailerista jotain vikaa. Ja olihan siellä, yksi telipyöristä oli aivan tyhjä ja melkein jo pois vanteilta. Onneksi oli traileriin sopiva vararengas. Näytin lampulla valoa, kun mies vaihtoi rengasta polvet märkänä. Minua kiusasi läheisen sikalan haju, joka kantautui matalapaineella niin kauas, että olen ollut tuntevinani hajun nenässäni vielä tänäänkin. Renkaanvaihtoon ei onneksi mennyt kauaa aikaa, ja sen jälkeen veto vakautui niin, että mies tohti lisätä vauhtia viiteen-kuuteenkymppiin. Kiitos ja ylistys, pääsimme turvallisesti kotiin noin kahdeksan tunnin seikkailun jälkeen.
Olin haalannut mukanani Kanttorilaan yhtä sun toista puuhattavaa, käsitöitä mahdollisesti joululahjoiksi, joulukortteja kirjoitettavaksi ja askarreltavaksikin. Mutta onhan noita pystynyt tekemään täällä kaupunkikodissakin. Lisäksi sain tehtyä nyt illan päälle piparkakkutaikinan. Aika monena vuotena olen leiponut pipareita itsenäisyyspäivänä. Sen vanhainkotivierailun jätän huomenna väliin, kun kerran olin sen aikonutkin laistaa.
Nyt tuli lähtö saunaan.
PS. Nyttemmin oikoluvun jälkeen piti taas korjata muutamia kirjoitusvirheitä, joista kylläkin suurin osa oli iPadin tekemiä "korjauksia".