Loppui äkisti

Meidän pitäisi nyt olla puolison kanssa Kanttorilassa, ja edelleen huomennakin. Minulla kun on nyt pitkä viikonloppu samoin kuin muilla työyhteisöni ihmisillä. Olimme korvanneet tämän itsenäisyyspäivän aaton eräänä marraskuisena lauantaina.Viime kuoroharjoituksissakin kuulutin kovaan ääneen, että olen reissussa itsenäisyyspäivänä, jolloin muut kuorolaiset ovat menossa perinteiselle jouluiselle vanhainkotivierailulle. Perjantaina lähdimme liikkeelle suunnitelmien mukaisesti iltapäivällä töitten jälkeen, peräkärryä vetäen. Matkan varrella piti poiketa tankkaamaan. Kolmisen kilometriä tankkaamisen jälkeen auton moottori yhtäkkiä sammui. Onneksi likellä oli linja-autopysäkki, jonne mies sai kuormamme ohjattua. Pimeässä taskulampun avulla hän totesi, että syynä moottorin sammumiselle oli se, ettei moottori saanut polttoainetta. Kun siinä pähkäilimme, läheisestä talosta koiransa kanssa kävelylle lähtenyt rouva poikkesi kysymään tilanteestamme. Hän ehdotti, että tulisimme heille lämmittelemään, kahville ja samalla voisimme netistä etsiä kyytiä tms. Otimme kutsun kiitollisina vastaan. Samalla kun kahvittelimme ja tutkailimme nettiä, tutustuimme herttaiseen pariskuntaan ja heidän herttaiseen havannalaiseensa. Pikavuorokin siitä olisi reilun tunnin sisällä ollut tulossa, mutta sattui niin, että pariskunnalla oli myynnissä pikkuauto, jonka sitten ostimme siltä istumalta ja kauppojen jälkeen lähdimme sillä takaisin kotiin yöksi, kerättyämme sammuneesta autosta mukaamme tärkeimmät. Ennen lähtöämme mies kysyi rouvalta jostain syystä, että "sinä olet vissiin uskovaisesta kodista". Rouva vastasi, että " minähän olen itsekin uskovainen".  Uuden automme kyytiin istuttuani koin niin voimakkaasti, että kyseessä oli jälleen kerran johdatus, että minua alkoi itkettää.
Nukuttuamme yön yli kotivuoteessa, lähdimme aamupäivällä kuopuksen autolla uudestaan reissun päälle. Päästyämme autoreppanan luo, otimme sen perästä kärryn vetoon ja jätimme auton odottamaan pysäkille, ajatuksena, että mahdollisesti paluumatkalla saamme auton trailerin päälle.  Kanttorilaan päästyämme mies alkoi taas lämmittää takkaa, sitten kävimme kaupassa ja iltapäivällä olimme jo Millanin luona kylässä.
Mutta miksi emme sitten jääneet Kanttorilaan pidemmäksi aikaa, kun sinne viimein pääsimme? Ei pelkästään siitä syystä, että tien poskessa lojuvan auton kohtalo huoletti. Suurin syy oli se, että miehen pitkävaikutteinen insuliini loppui jo sunnuntaiaamuna. Oli pakko lähteä, jotta mies pääsisi illalla pistämään.
Lähtömme viivästyi sen verran, ettei päivänvaloa ollut enää siinä vaiheessa, kun olimme ehtineet takaisin auton luo. Matkantekoa oli siihen saakka jo viivyttänyt trailerin vetäminen pyryssä palteiden välissä. Onneksi sää ei kuitenkaan ollut kylmä eikä viimainen siinä vaiheessa, kun mies ahersi autoa trailerin päälle. Minä auttelin siinä, missä pystyin. Luminen maa ja lumisadekin antoivat hieman valoisuutta, niin ettei taskulamppua nyt tarvittu. Kun auto oli viimein kyytillä ja kun olin hakenut varoituskolmionkin pois tien laidasta, kuvittelin lapsellisesti, että pahin on ohi. Kyllähän alkumatka meni aivan hyvin, kuopuksen auto jaksoi vetää ja renkaatkin pitivät. Mutta ajettuamme jonkin matkaa  kuorma alkoi ikävästi heijata. Ei näyttänyt edes tuulevan, mutta ehkä tie oli liukas, kun lumisade oli vaihtunut vesisateeksi. Ei auttanut kuin pudottaa vauhti kolmeenkymppiin ja körötellä kakkosvaihteella. Lopulta kuitenkin päätimme ajaa sivuun tutkimaan, onko kuormassa tai trailerista jotain vikaa. Ja olihan siellä, yksi telipyöristä oli aivan tyhjä ja melkein jo pois vanteilta. Onneksi oli traileriin sopiva vararengas. Näytin lampulla valoa, kun mies vaihtoi rengasta polvet märkänä. Minua kiusasi läheisen sikalan haju, joka kantautui matalapaineella niin kauas, että olen ollut tuntevinani hajun nenässäni vielä tänäänkin. Renkaanvaihtoon ei onneksi mennyt kauaa aikaa, ja sen jälkeen veto vakautui niin, että mies tohti lisätä vauhtia viiteen-kuuteenkymppiin. Kiitos ja ylistys, pääsimme turvallisesti kotiin noin kahdeksan tunnin seikkailun jälkeen.
Olin haalannut mukanani Kanttorilaan yhtä sun toista puuhattavaa, käsitöitä mahdollisesti joululahjoiksi, joulukortteja kirjoitettavaksi ja askarreltavaksikin. Mutta onhan noita pystynyt tekemään täällä kaupunkikodissakin. Lisäksi sain tehtyä nyt illan päälle piparkakkutaikinan. Aika monena vuotena olen leiponut pipareita itsenäisyyspäivänä. Sen vanhainkotivierailun jätän huomenna väliin, kun kerran olin sen aikonutkin laistaa.
Nyt tuli lähtö saunaan.

PS. Nyttemmin oikoluvun jälkeen piti taas korjata muutamia kirjoitusvirheitä, joista kylläkin suurin osa oli iPadin tekemiä "korjauksia".