Kuuntelen ulkoa kantautuvaa sateen kohinaa ja vesipisaroiden tipahtelua sanomalehdelle keittiön eteisessä. Juu, ei kun minun piti mennä vaihtamaan pesuvati sanomalehden tilalle. Ei tarvitse huolehtia kastelusta ulkona, mutta kasvihuoneessa pitäisi mennä käymään ensi tilassa. Eilen iltapäivällä siellä piipahtaessani huomasin, että mullan pinta oli kuivaa yhdessä ja toisessa ruukussa. Mutta silloin en halunnut iltaa ja yötä vasten kastella, kun ei aurinkoakaan näkynyt edistämässä liian kosteuden haihtumista. En halunnut edesauttaa sieni-, home- tms. itiöiden leviämistä ja kasvua.
En ole tainnut muistaa tai ehtiä kirjoittaa tämänviikkoisista puutarhan ilonaiheista, joista suurin lienee se, että vihdoin tänä kesänä näyttäisi tulevan kukkia myös ruostekukkaan. Kun ostimme Kanttorilan heinäkuussa 2013 ja kun sitten täällä touhusimme loppukesän, niin silloin Millanin ruostekukat ilahduttivat erikoisilla kauniinpunaisilla kukinnoillaan. Seuraavaksi kesäksi esikasvatin ja istutin ne toiveikkaana, mutta kukkia en saanut. Vähitellen Millanin mukulat taantuivat ja menehtyivät ja ostin toissakeväänä uudet mukulat. Ne ovat kyllä lykänneet lehdet molempina aiempina kesinä, mutta siis nyt vasta suovat myös kukan.
Nyt kun olen keskittynyt tällä viikolla rustaamaan paikkoja kuntoon lähinnä sisätiloissa, en ole niin ehtinyt kuljeksia saati kuopsutella puutarhassa. Vaan eipä sinne näiltä sateilta olisi muutenkaan päässyt tai viitsinyt. Lauantaina ja sunnuntaina perkasin kasvimaan lanttalauree, joskaan en kauhean uten...
Eilen testasin pitkästä aikaa, vieläkö osaan käynnistää Kanttorilan tiskikoneen ja yhäkö se toimii. Pesin ilman pesuainetta lyhyellä ohjelmalla koneellisen puhtaita mutta käytön puutteesta johtuen mahdollisesti pölyisiä astioita huomista varten.
Eilen sain viimein valmiiksi terassin raivauksen. Mattoja siellä toki vielä roikkuu, kun en tohtinut jättää niitä yöksi telineellä roikkumaan. Ja hyvä, etten jättänyt... likaisen ja märän maton haju olisi suotta häirinnyt juhlatunnelmaa. Likaisimmat matot kuskaan jonnekin syrjään - kuivina - ja hain jo vintiltä niiden tilalle siistimpiä, muuta nekin kaipasivat tuuletusta.
Tänään nuoremme tulevat junalla pohjoisesta läheiselle asemalle, josta mies illalla heidät hakee Kanttorilaan yöksi. Laitoin sitä varten eilen herneitä likoamaan, rokka on kätevä ja ruokaisa eväs koko väelle ennen huomisia syöminkejä. Tai siis melkein koko väelle - kuopus tulee vasta huomenna etelän suunnasta.
Tänään pitäisi myös Millanin piipahtaa tässä tuomassa pari kasvihuonekurkkua ja astioita huomista varten, samalla saan tökätä hänen följyynsä kirjeen ja muuta luettavaa (ai niin, en olekaan käynyt vielä postilaatikolla).
Kunhan olen siellä kipaissut, taidan aloittaa päivän puuhat sillä kasvihuoneen kastelulla (ja tomaattien pölyttämisellä) ja jatkan tekemällä majoneesin. Ehkä sitten jo pestään lattiat ja levitetään matot. Keittelen rokan lisäksi tänään jo huomista varten valmiiksi sosekeiton, ja täytän täytekakut, mutta täytyy vielä funtsia, kandeeko tuoremarjakiisselin teko jättää huomisaamulle vai voiko senkin jo tehdä tänään valmiiksi. Ehkä kannattaisi ihan ekaksi tehdä paperille suunnitelmaa ja aikataulua.
Kanttorilan puutarhassa -blogi saa tässä tavallaan jatkoa, vaikkakin kirjoittaja on vaihtunut Kanttorilan isäntäväen vaihduttua. Toivon, että puutarha säilyisi edes lähimainkaan yhtä kukoistavana kuin Millanin hoidossa. Turha toivoa kuitenkaan samaa tälle blogille.
perjantai 21. heinäkuuta 2017
keskiviikko 19. heinäkuuta 2017
Äkikseltään
Meillä on täällä miehen kanssa menossa kova rustoo, kun lauantaina Kanttorilassa kokoontuu äitini isänpuoleisia sukulaisia. Vähän samaan tapaan kuin kaksi vuotta sitten. Nyt on toiveissa saada tänne muutama sellainenkin, jotka eivät olleet viime kerralla.
Kaustisen reissusta halusin mainita vielä sen verran, että ostimme likeltä festarialueen sisäänpääsyä vietnamilaisnaiselta kasviskevätkääryleitä kympillä seitsemän kappaletta, jotka söimme makoisiin paloihin herkullisen topoteskasteen ja limpparin kera. Sen päälle piti kylläkin ostaa vielä pehmis, jonka söimme puokkiin.
On se hyvä toisinaan järjestää jotain juhlia tai kutsuja, niin on kerrankin motiivia siivota vähän nuukemmin. Tai saa oikeastaan jättää edellisestä lauseesta lopusta kaksi sanaa pois. (Hah, nythän minulta meinasi jäädä TÄSTÄ lauseesta het useampi sana pois... mietinkin, olinko kirjoittanut päähän asti...) Ikkunoita en kylläkään ole pessyt, mutta eivät ne täällä maalla niin ryöttäiset olekaan kuin kaupunkikodissa. Eivätkä ne juuri pesemällä kummene, kun niissä on jotain ajan patinaa, liekö välissä, jonne ei pääse edes käsiksi.
Just tuossa viestittelin Millanin kanssa, mitä astioita hän voisi tuoda meille perjantaina, kun on muutenkin liikkeellä tänne päin. Aika paljon on itsellänikin, kun raijattiin taas kaupungista mukanamme astia-arsenaalia, mutta varalta on hyvä olla ylimääräistäkin. Ja kun sain päähäni, että voisin tehdä jälkiruuaksi tuoremarjakiisseliä jäätelön kanssa, niin siihen tarvittavia jälkiruoka-astioita en varannut tänne tarpeeksi.
Mies pystyttti tänään jo valmiiksi pihamaalle katoksen, jos lauantaina sattuisi tarkenemaan ulkonakin. Minulla on vielä terassin, olohuoneen, eteisen ja keittiön siivous kesken, mutta aika hyvällä mallilla nekin.
Sain tänään yhdeltä äidin serkulta kirjeen, jossa hän tervehtii sukutapaamiseen kokoontuvia. Laitoin sen jo valmiiksi vieraskirjan päälle, jotta muistaisin lukea sen ääneen. Täytyy vielä varata siihen raamattu käden ulottuville, koska hän halusi tervehtiä sukua myös Jumalan sanalla. Samoin virrellä. Harmi, että jäi pyytämättä pianonvirittäjä käymään...
Loppukevennys: lopettelen tässä, kun kohta mennään saunaan. Keskustelimme saunan lämmityksestä aiemmin päivällä tähän tapaan:
- Eiköhän lämmitetä tänään sauna jo vihdoin, minä ehdotin.
- Mitä suotta, kyllä tässä vielä voidaan viikko olla saunomatta, ei haju vielä ole kovin paha, heitti mies.
- Ei haju mitään, mutta tämä kutina! minä puuskahdin.
Kaustisen reissusta halusin mainita vielä sen verran, että ostimme likeltä festarialueen sisäänpääsyä vietnamilaisnaiselta kasviskevätkääryleitä kympillä seitsemän kappaletta, jotka söimme makoisiin paloihin herkullisen topoteskasteen ja limpparin kera. Sen päälle piti kylläkin ostaa vielä pehmis, jonka söimme puokkiin.
On se hyvä toisinaan järjestää jotain juhlia tai kutsuja, niin on kerrankin motiivia siivota vähän nuukemmin. Tai saa oikeastaan jättää edellisestä lauseesta lopusta kaksi sanaa pois. (Hah, nythän minulta meinasi jäädä TÄSTÄ lauseesta het useampi sana pois... mietinkin, olinko kirjoittanut päähän asti...) Ikkunoita en kylläkään ole pessyt, mutta eivät ne täällä maalla niin ryöttäiset olekaan kuin kaupunkikodissa. Eivätkä ne juuri pesemällä kummene, kun niissä on jotain ajan patinaa, liekö välissä, jonne ei pääse edes käsiksi.
Just tuossa viestittelin Millanin kanssa, mitä astioita hän voisi tuoda meille perjantaina, kun on muutenkin liikkeellä tänne päin. Aika paljon on itsellänikin, kun raijattiin taas kaupungista mukanamme astia-arsenaalia, mutta varalta on hyvä olla ylimääräistäkin. Ja kun sain päähäni, että voisin tehdä jälkiruuaksi tuoremarjakiisseliä jäätelön kanssa, niin siihen tarvittavia jälkiruoka-astioita en varannut tänne tarpeeksi.
Mies pystyttti tänään jo valmiiksi pihamaalle katoksen, jos lauantaina sattuisi tarkenemaan ulkonakin. Minulla on vielä terassin, olohuoneen, eteisen ja keittiön siivous kesken, mutta aika hyvällä mallilla nekin.
Sain tänään yhdeltä äidin serkulta kirjeen, jossa hän tervehtii sukutapaamiseen kokoontuvia. Laitoin sen jo valmiiksi vieraskirjan päälle, jotta muistaisin lukea sen ääneen. Täytyy vielä varata siihen raamattu käden ulottuville, koska hän halusi tervehtiä sukua myös Jumalan sanalla. Samoin virrellä. Harmi, että jäi pyytämättä pianonvirittäjä käymään...
Loppukevennys: lopettelen tässä, kun kohta mennään saunaan. Keskustelimme saunan lämmityksestä aiemmin päivällä tähän tapaan:
- Eiköhän lämmitetä tänään sauna jo vihdoin, minä ehdotin.
- Mitä suotta, kyllä tässä vielä voidaan viikko olla saunomatta, ei haju vielä ole kovin paha, heitti mies.
- Ei haju mitään, mutta tämä kutina! minä puuskahdin.
maanantai 17. heinäkuuta 2017
Aika muistella Kaustista
Kaustisen vuosittainen festari päättyi sunnuntaina. Ehdimme viettää siellä vain muutamia tunteja torstaina, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä. Meillä ehti olla varmaan lähes parinkymmenen vuoden tauko edellisen Kaustisen festarivierailun jälkeen. Ehkä tälläkin kertaa meiltä olisi jäänyt väliin, kun on tässä mukamas kiirettä pitänyt sukutapaamista järjestellessä. Mutta kaksi hyvää motiivia meillä oli. Minun pitäisi saada käytettyä työnantajan antamat kulttuuri- ja liikuntasetelit, ja sinne uppoaisi kevyesti useampi. Toinen motiivi oli Millan. Hän oli menossa sinne yksin koiransa kanssa, jos vain kunto antaisi periksi. Keskiviikkona lähetin viestin, että mikäli hän on muuten festarikunnossa mutta ajaminen hirvittää, niin voimme lähteä saatolle. Hän oli positiivisesti yllättynyt ehdotuksesta, ja niin tehtiin treffit yhdeksitoista.
Mieheni asettui kuskiksi, kuten aina kun olemme olleet yhteisillä reissuilla Millanin autolla, minä viereen ja Millan koiran kanssa takapenkille. Menomatkalla poikettiin yhdellä isohkolla kirpparilla, josta mies löysi itselleen vesivaa'an ja minä marmorikuulia irakilaislapsille lahjoittamieni sijaan sekä helmet, joista saan värkit yhteen helmikirjailutyynyyn.
Perillä löysimme pysäköintitilaa lyhyehkön kävelymatkan päästä, sitten lippuluukuille ja festarialueelle. Siellä Millan esitteli meille hiukan paikkoja, sitten hän jatkoi matkaa eteen päin, kun me jäimme pitämään ensimmäistä evästaukoa. Millan oli näyttänyt meille vakiopaikkansa, josta hänet löytäisimme pitkin päivää. Hän kun ei pysty menemään mihinkään sisätiloihin ihmisten kännyköiden sun muiden vempainten takia, niin tyytyy kuuntelemaan Mondon ja areenan ääniä rinteellä istuen.
Evästeltyämme lähdimme mekin kiertelemään, basaarissa ja yläkoululla. Ensimmäinen sykähdyttävä musiikkikokemus oli Eilan ja Einon kupletit, Eila-mummo veteli haitaria ja Eino-pappa istui rollaattorissa laulamassa Emmaa kauniilla kuuluvalla äänellä. Laulun päätteeksi Eila vielä jatkoi hetken soittoa, Eino katsahti päälle ja totesi: "Laulu loppuu silloin, kun sanat loppuu." He esiintyivät pienehkössä tilassa matalalla lavalla, joten yleisön ja esiintyjien välille syntyi välitöntä vuorovaikutusta. Se kuuluu Kaustisen henkeen, luulemma.
Päivän mittaan vistasimme miehen kanssa useaan otteeseen auton, festarialueen ja parin kaupan välillä. Hommasin samalla reissulla itselleni sauvasekoittimen sosekeittoa varten. Olin saanut menovinkkejä, jotka auttoivat suunnittelemaan päivän festariohjelmaa. Ehdimme kuulla mm. sukulaismiestä kahdessa eri kokoonpanossa ja kahden eri instrumentin kanssa. Ensin Martti säesti haitarilla toista Marttia, huuliharpputaituria, ja sitten bassolla Heikin maniskaa yhdessä kitaristin ja hanuristin kanssa. Välillä mentiin aika veikeitä rytmejä.
Mutta Kalevauvan ruokotonta tekstiä paremmin meille passasi Rasinkankaan pupulaarimusiikki. Setorin lavalta kuultiin ensin Cantavierteen acappellaa ja sitten palattuamme autolta samalle paikalle kuultiin Kipinää. Sateen vuoksi olimme ainoat yleisössä sillä hetkellä. Millankin oli jo väsynyt sateeseen ja kysyi treffipaikalle ehdittyämme, joko lähdettäisiin kotiin.
Lähdimme tyytyväisinä päivän antiin, tunnelmaan ja kohtaamisiin (Martin lisäksi rookattiin Maija, Anna-Maria ja Ritva sekä juteltiin monien outojenkin ihmisten kanssa). Vaikka kauhean paljoa ei ainakaan Millan ehtinyt tai pysynyt musiikista nauttimaan.
Ensi vuonna taidamme ottaa uusiksi.
Mieheni asettui kuskiksi, kuten aina kun olemme olleet yhteisillä reissuilla Millanin autolla, minä viereen ja Millan koiran kanssa takapenkille. Menomatkalla poikettiin yhdellä isohkolla kirpparilla, josta mies löysi itselleen vesivaa'an ja minä marmorikuulia irakilaislapsille lahjoittamieni sijaan sekä helmet, joista saan värkit yhteen helmikirjailutyynyyn.
Perillä löysimme pysäköintitilaa lyhyehkön kävelymatkan päästä, sitten lippuluukuille ja festarialueelle. Siellä Millan esitteli meille hiukan paikkoja, sitten hän jatkoi matkaa eteen päin, kun me jäimme pitämään ensimmäistä evästaukoa. Millan oli näyttänyt meille vakiopaikkansa, josta hänet löytäisimme pitkin päivää. Hän kun ei pysty menemään mihinkään sisätiloihin ihmisten kännyköiden sun muiden vempainten takia, niin tyytyy kuuntelemaan Mondon ja areenan ääniä rinteellä istuen.
Evästeltyämme lähdimme mekin kiertelemään, basaarissa ja yläkoululla. Ensimmäinen sykähdyttävä musiikkikokemus oli Eilan ja Einon kupletit, Eila-mummo veteli haitaria ja Eino-pappa istui rollaattorissa laulamassa Emmaa kauniilla kuuluvalla äänellä. Laulun päätteeksi Eila vielä jatkoi hetken soittoa, Eino katsahti päälle ja totesi: "Laulu loppuu silloin, kun sanat loppuu." He esiintyivät pienehkössä tilassa matalalla lavalla, joten yleisön ja esiintyjien välille syntyi välitöntä vuorovaikutusta. Se kuuluu Kaustisen henkeen, luulemma.
Päivän mittaan vistasimme miehen kanssa useaan otteeseen auton, festarialueen ja parin kaupan välillä. Hommasin samalla reissulla itselleni sauvasekoittimen sosekeittoa varten. Olin saanut menovinkkejä, jotka auttoivat suunnittelemaan päivän festariohjelmaa. Ehdimme kuulla mm. sukulaismiestä kahdessa eri kokoonpanossa ja kahden eri instrumentin kanssa. Ensin Martti säesti haitarilla toista Marttia, huuliharpputaituria, ja sitten bassolla Heikin maniskaa yhdessä kitaristin ja hanuristin kanssa. Välillä mentiin aika veikeitä rytmejä.
Mutta Kalevauvan ruokotonta tekstiä paremmin meille passasi Rasinkankaan pupulaarimusiikki. Setorin lavalta kuultiin ensin Cantavierteen acappellaa ja sitten palattuamme autolta samalle paikalle kuultiin Kipinää. Sateen vuoksi olimme ainoat yleisössä sillä hetkellä. Millankin oli jo väsynyt sateeseen ja kysyi treffipaikalle ehdittyämme, joko lähdettäisiin kotiin.
Lähdimme tyytyväisinä päivän antiin, tunnelmaan ja kohtaamisiin (Martin lisäksi rookattiin Maija, Anna-Maria ja Ritva sekä juteltiin monien outojenkin ihmisten kanssa). Vaikka kauhean paljoa ei ainakaan Millan ehtinyt tai pysynyt musiikista nauttimaan.
Ensi vuonna taidamme ottaa uusiksi.
perjantai 14. heinäkuuta 2017
Matkapäiväkirja VI ja vihoviimeinen osa, kotiinpaluu
Päästyämme lähtemään Turun satamasta ajoimme huoltamolle tankkaamaan ja tutkimaan netistä, löytyisikö lähistöltä tai matkan varrelta autoomme puskuri. Eräällä tamperelaishajottamolla sellainen oli, joten matkareittimme määräytyi sen mukaan. Tampereelta tiesimme löytävämme myös Forexin
valuuttaongelmaamme.
Jälleen aloin torkuskella jo alkumatkasta, ensimmäinen piristyspysähdys kirpputorilla ja viereisessä kahviossa jossain päin Lounais-Suomea. Seuraava pysähdys levähdysalueella ja kaasuhella käyntiin. Tampereella ajoimme ensin hajottamalle. Olimme aprikoineet, saisimmeko puskurin mahtumaan auton sisään vai pitäisikö pyytää kuopusta tulemaan farkkuautollaan sitä noutamaan. Lippasimme kuitenkin kaikki pakaasit ulos autosta, ja miehen saatua työnnettyä puskuri peräkontista irrotetun takapenkin päälle aloimme pakata kampetta takaisin sisään, ja kaikki mahtui. Hyvä niin, koska ei kuopus olisi ollut kotonakaan. Heidän pihastaan soitimme hänelle ja kuulimme, että hän on töissä ja tyttöystävä asioilla, joten jätimme tuliaissuklaan yms. postilaatikkoon ja lähdimme jatkamaan Rautatienkadulle. Siellä ajoimme parkkihalliin, josta saimme mukaamme lipukkeen, jossa neuvottiin maksamaan automaattiin ennen parkkihallista ajamista. Forexissa oli erittäin ystävällinen nuori nainen meitä palvelemassa. Hän kuunteli asiamme ja sääli niin, ettei perinyt viiden euron palkkiota, koska menetimme jonkin verran vaihtaessani vanhat kruunut euroiksi huonommalla kurssilla. Uusiin kruunuihin kun ei ollut mahdollista vaihtaa. Hän valisti meitä myös siitä, että Norjassa on menossa samanlainen setelien uusiminen kuin Ruotsissa tapahtui. Hallussamme olevat sadan ja kahdensadan norjankruunun setelit eivät kelpaa maksuvälineiksi enää ensi toukokuun jälkeen. Ja Ruotsin kolikoista kelpaavat kuulemma kaikki kuparin ja kullan väriset, vain hopeiset ovat käyttökelvottomia. Niitä jäi meille muutama. Käynevät leluiksi tai askarteluun. Vielä ennen Forexista lähtöä kysyin, osaisiko ystävällinen neiti neuvoa, missä lienee se automaatti, johon meidän pitäisi maksaa pysäköinnistä. Ja osasi hän, vaikkei itse autottomana ole automaattia käyttänyt. Ja helpostihan automaatti löytyi parkkihallin sisäänkäynnin läheltä, maksamisen jälkeen viisitoista minuuttia aikaa ajaa ulos. Ihmettelin mielestäni turhan pitkää aikaa, mutta en sitten enää, kun seisomme poistumisjonossa muutaman auton takana, joista ensimmäisen kuskille portti ei avautunut. Seuraavana jonossa ollut hoksasi, että vieressä on toinen portti, jonka hän saikin maksetulla lipukkeellaan nousemaan. Mutta sitten edessämme ollut auto jäi niin ikään jumiin. Onneksi hän hoksasi ajaa lopulta sivuun niin, että takaa olleet pääsivät koettamaan onneaan. Niin pääsimme ulos parkkihallista, muttemme meinanneet päästä ulos Tampereelta. Meille kävi siinä mielessä vanhanaikaisesti, että navigaattori ohjasi meidät samaan umpikujaan kuin viime vuonnakin, kun edelleenkään Kekkosentielle ei päässyt ison tietyön takia. Aikamme pyörittyämme mies lähti ajamaan oman suuntavaistonsa mukaan piittaamattta navigaattorin mutinoista.
Päästyämme turvallisen välimatkan päähän kaupungista pois lähetin äidin serkulle viestin, milloin hän voisi odotella meitä kalakeittopöytään.
Sannin luo navigaattori vei helposti, kaunis piha ja koti, herkullista kuhakeittoa mahantäydeltä ka päälle vielä nisukahvit hyvässä seurassa. Kävimme yhdessä jaloittelemaan Kirkkojärven rantaan. Sieltä kuulemma löytyisi mudan alta hylätty ruuhi, jollaista olen haeskellut puutarhasomisteeksi kaupunkikodin laiturinnäköisen terassin viereen. Ihastelimme vielä Sannin takapihan kukkia, puita ka pensaita, paljon nähtävää, viehkeitä kokonaisuuksia ja luonnonmukaisuutta. Erikoisesti mieleen jäi mm. mahtavankokoinen villiviini ja kolmisekymmentävuotias kaktus, joka saa viettää kesät ulkona ja jolla minun mielestäni oli luonnetta ja sielukkuutta.
Jatkoimme matkaa virkistyneinä ja iloisina odotellen seuraavaa kohtaamista sukutapaamisessa. Sitten ei ollutkaan enää paluumatkaa jäljellä kuin tunnin verran. Mutta siinäkin ehdin vielä torkahtaa sen verran, että havahduin vasta kun olimme jo ohittaneet Millanin kodin.
Kanttorilaan paluusta kirjoitinkin heti palattuamme, joten vihdoin päätän tämänvuotisen matkapäiväkirjan. "See you next year!"
PS. Jossain vaiheessa mies laittanee ottamiaan matkakuvia koneelle, ja periaatteessa silloin voisin lisätä tännekin jonkin otoksen.
valuuttaongelmaamme.
Jälleen aloin torkuskella jo alkumatkasta, ensimmäinen piristyspysähdys kirpputorilla ja viereisessä kahviossa jossain päin Lounais-Suomea. Seuraava pysähdys levähdysalueella ja kaasuhella käyntiin. Tampereella ajoimme ensin hajottamalle. Olimme aprikoineet, saisimmeko puskurin mahtumaan auton sisään vai pitäisikö pyytää kuopusta tulemaan farkkuautollaan sitä noutamaan. Lippasimme kuitenkin kaikki pakaasit ulos autosta, ja miehen saatua työnnettyä puskuri peräkontista irrotetun takapenkin päälle aloimme pakata kampetta takaisin sisään, ja kaikki mahtui. Hyvä niin, koska ei kuopus olisi ollut kotonakaan. Heidän pihastaan soitimme hänelle ja kuulimme, että hän on töissä ja tyttöystävä asioilla, joten jätimme tuliaissuklaan yms. postilaatikkoon ja lähdimme jatkamaan Rautatienkadulle. Siellä ajoimme parkkihalliin, josta saimme mukaamme lipukkeen, jossa neuvottiin maksamaan automaattiin ennen parkkihallista ajamista. Forexissa oli erittäin ystävällinen nuori nainen meitä palvelemassa. Hän kuunteli asiamme ja sääli niin, ettei perinyt viiden euron palkkiota, koska menetimme jonkin verran vaihtaessani vanhat kruunut euroiksi huonommalla kurssilla. Uusiin kruunuihin kun ei ollut mahdollista vaihtaa. Hän valisti meitä myös siitä, että Norjassa on menossa samanlainen setelien uusiminen kuin Ruotsissa tapahtui. Hallussamme olevat sadan ja kahdensadan norjankruunun setelit eivät kelpaa maksuvälineiksi enää ensi toukokuun jälkeen. Ja Ruotsin kolikoista kelpaavat kuulemma kaikki kuparin ja kullan väriset, vain hopeiset ovat käyttökelvottomia. Niitä jäi meille muutama. Käynevät leluiksi tai askarteluun. Vielä ennen Forexista lähtöä kysyin, osaisiko ystävällinen neiti neuvoa, missä lienee se automaatti, johon meidän pitäisi maksaa pysäköinnistä. Ja osasi hän, vaikkei itse autottomana ole automaattia käyttänyt. Ja helpostihan automaatti löytyi parkkihallin sisäänkäynnin läheltä, maksamisen jälkeen viisitoista minuuttia aikaa ajaa ulos. Ihmettelin mielestäni turhan pitkää aikaa, mutta en sitten enää, kun seisomme poistumisjonossa muutaman auton takana, joista ensimmäisen kuskille portti ei avautunut. Seuraavana jonossa ollut hoksasi, että vieressä on toinen portti, jonka hän saikin maksetulla lipukkeellaan nousemaan. Mutta sitten edessämme ollut auto jäi niin ikään jumiin. Onneksi hän hoksasi ajaa lopulta sivuun niin, että takaa olleet pääsivät koettamaan onneaan. Niin pääsimme ulos parkkihallista, muttemme meinanneet päästä ulos Tampereelta. Meille kävi siinä mielessä vanhanaikaisesti, että navigaattori ohjasi meidät samaan umpikujaan kuin viime vuonnakin, kun edelleenkään Kekkosentielle ei päässyt ison tietyön takia. Aikamme pyörittyämme mies lähti ajamaan oman suuntavaistonsa mukaan piittaamattta navigaattorin mutinoista.
Päästyämme turvallisen välimatkan päähän kaupungista pois lähetin äidin serkulle viestin, milloin hän voisi odotella meitä kalakeittopöytään.
Sannin luo navigaattori vei helposti, kaunis piha ja koti, herkullista kuhakeittoa mahantäydeltä ka päälle vielä nisukahvit hyvässä seurassa. Kävimme yhdessä jaloittelemaan Kirkkojärven rantaan. Sieltä kuulemma löytyisi mudan alta hylätty ruuhi, jollaista olen haeskellut puutarhasomisteeksi kaupunkikodin laiturinnäköisen terassin viereen. Ihastelimme vielä Sannin takapihan kukkia, puita ka pensaita, paljon nähtävää, viehkeitä kokonaisuuksia ja luonnonmukaisuutta. Erikoisesti mieleen jäi mm. mahtavankokoinen villiviini ja kolmisekymmentävuotias kaktus, joka saa viettää kesät ulkona ja jolla minun mielestäni oli luonnetta ja sielukkuutta.
Jatkoimme matkaa virkistyneinä ja iloisina odotellen seuraavaa kohtaamista sukutapaamisessa. Sitten ei ollutkaan enää paluumatkaa jäljellä kuin tunnin verran. Mutta siinäkin ehdin vielä torkahtaa sen verran, että havahduin vasta kun olimme jo ohittaneet Millanin kodin.
Kanttorilaan paluusta kirjoitinkin heti palattuamme, joten vihdoin päätän tämänvuotisen matkapäiväkirjan. "See you next year!"
PS. Jossain vaiheessa mies laittanee ottamiaan matkakuvia koneelle, ja periaatteessa silloin voisin lisätä tännekin jonkin otoksen.
Matkapäiväkirja V osa, seikkailuntapaista Ruotsissa
Viimeisenä aamuna Norjassa heräsimme niin aikaisin, että ehdimme hyvästellä myös töihinlähtevät miehet. Keskimmäinen poika totesi osuvasti, kuten muutkin lapset: "See you next summer." Sitten oli enää jäljellä vaikein osuus, Dalian hyvästely, kyynelittä ei selvitty tälläkään kertaa.
Aamuliikenne, paikallista aikaa seitsemän hujakoilla, oli sopivan rauhallista Tønsbergissä ja myös lauttamatka Hortenista Mossiin sujui vaivatta. Jälleen torkuin osan matkasta.
Ensimmäisellä taukopaikalla lähellä Årjängiä Sandaholmissa kävimme ostamassa kahviosta kotonaleivotun suklaaleivoksen, mutta sitä maksaessamme kuulimme, että meidän kruunumme olivat vanhentuneita... Myyjä suostui ottamaan rahamme vastaan, vaikkei hänen olisi tarvinnut, koska 1.7. alkaen vanhat setelit eivät olleet enää käypää rahaa. Perjantaina Ruotsin halki ajaessamme rahat olisivat vielä kelvanneet. Varmemmaksi vakuudeksi kokeilimme vielä eräällä huoltamolla ostaa jäätelön hallussamme olleilla kolikoilla, mutta nekin olivat vanhaa lajia, joten veimme jätskin takaisin pakastealtaaseen. Huoltamon kassa kuitenkin lohdutti, että pankissa vaihtavat, kun mies kysyi, onko setelinippummekin silkkaa roskaa.
Strängnäsissä pidimme reilunpituisen tauon, koska Tukholmaan ei ollut enää kuin noin tunnin matka. Ensimmäiseksi ajoimme vakiopysäköintialueelle, mutta se olikin täpösen täynnä. Mies puuskahti, että alkaisipa sataa, että lähtisivät pois. Saimme kuitenkin auton sopimaan tien laitaan ja lähdimme etsimään pankkia. Se löytyi tutun kävelykadun varrelta, mutta sielläkään ei rahojamme vaihdettu. Tiesivät kertoa, että forexilla vaihtavat, myös Suomessa. Se tieto rauhoitti ja minäkin saatoin lakata murehtimista ja alkaa taas nauttia matkan annista. Se miehen anoma sadekin alkoi, ja vessaa hyödennettyämme kävimme siirtämässä auton pysäköintialueelle, jonne tuli kuin tulikin tilaa. Keitimme vettä ja kahvia termoksiin ja sitten lähdimme ajelemaan. Löysimme kyltin, joka osoitti Lidlin parkkipaikan. Jätimme auton sinne ja lähdimme tsimään kauppaa. Mutta nuolen suunnassa näkyi kerrostaloasuntojen lisäksi vain parakilta näyttävä hökkeli ilman mitään kauppakylttejä. Olimme jo kääntymässä pois, kun suuntaan tuli vanhempi pariskunta, joilta kysyimme, missä kauppa on. He osoittivat vaatimattoman näköistä sisäänkäyntiä, ja kas, tuulikaapista pääsi alakertaan, josta kauppa löytyikin. Ja matkaevästä. Sieltä palattuamme mies huomasi, että automme kolaroidusta ja kokoon kyhätystä puskurista roikotti muovisista maahan asti. Mies koetti etsiä jotain, millä saisi sen kiinni ja minä etsin netistä, löytyisikö lähistöltä varaosapuskuria. Mutta ei löytynyt riittävän läheltä, että olisimme ehtineet ajaa sieltä laivalle ajoissa. Mies riuhtaisi muovin irti, nakkasi sen peräkonttiin ja niin lähdimme jatkamaan matkaa. Mariefredin kohdalla huomasimme nähtävyyttä osoittavan kyltin, Gripsholmslottet. Käännyimme suuntaan ja lähdimme etsimään linnaa tietämättä lainkaan, kuinka kauas pitäisi jatkaa. Ajoimme jo kerran ohikin, kun emme huomanneet yhtä kylttiä, vaikka olin kyllä huomannut upean kupolin, jonka arvelin voivan kuulua linnaan. Arvaukseni osui oikeaan, ja saimme viettää miellyttävän tauon upealla paikalla, linnan lisäksi niittyä, kanava, siltoja, riimukiviä ja upea puutarha. Merkitsin paikan karttaan, vaikka tuskin koskaan olemme ajamassa ohi siihen aikaan, että linna olisi auki (klo 10-16). Mutta omatoimitutkimistakin siellä riittää.
Kaikista ennakkopeloista ja viimevuotisen Tukholmakaaoksen muistoista huolimatta pääsimme navigaattorin neuvojen avulla terminaaliin kerralla oikein. Siinä vaiheessa tuntui, että olemmekin jo melkein kotona. Jonossa muitakin suomalaisia. Tällä kertaa pääsimme hyttiin heti laivaan päästyämme, piipahdus puodissa ja kierros kannella, sitten sänkyyn.
Aamuliikenne, paikallista aikaa seitsemän hujakoilla, oli sopivan rauhallista Tønsbergissä ja myös lauttamatka Hortenista Mossiin sujui vaivatta. Jälleen torkuin osan matkasta.
Ensimmäisellä taukopaikalla lähellä Årjängiä Sandaholmissa kävimme ostamassa kahviosta kotonaleivotun suklaaleivoksen, mutta sitä maksaessamme kuulimme, että meidän kruunumme olivat vanhentuneita... Myyjä suostui ottamaan rahamme vastaan, vaikkei hänen olisi tarvinnut, koska 1.7. alkaen vanhat setelit eivät olleet enää käypää rahaa. Perjantaina Ruotsin halki ajaessamme rahat olisivat vielä kelvanneet. Varmemmaksi vakuudeksi kokeilimme vielä eräällä huoltamolla ostaa jäätelön hallussamme olleilla kolikoilla, mutta nekin olivat vanhaa lajia, joten veimme jätskin takaisin pakastealtaaseen. Huoltamon kassa kuitenkin lohdutti, että pankissa vaihtavat, kun mies kysyi, onko setelinippummekin silkkaa roskaa.
Strängnäsissä pidimme reilunpituisen tauon, koska Tukholmaan ei ollut enää kuin noin tunnin matka. Ensimmäiseksi ajoimme vakiopysäköintialueelle, mutta se olikin täpösen täynnä. Mies puuskahti, että alkaisipa sataa, että lähtisivät pois. Saimme kuitenkin auton sopimaan tien laitaan ja lähdimme etsimään pankkia. Se löytyi tutun kävelykadun varrelta, mutta sielläkään ei rahojamme vaihdettu. Tiesivät kertoa, että forexilla vaihtavat, myös Suomessa. Se tieto rauhoitti ja minäkin saatoin lakata murehtimista ja alkaa taas nauttia matkan annista. Se miehen anoma sadekin alkoi, ja vessaa hyödennettyämme kävimme siirtämässä auton pysäköintialueelle, jonne tuli kuin tulikin tilaa. Keitimme vettä ja kahvia termoksiin ja sitten lähdimme ajelemaan. Löysimme kyltin, joka osoitti Lidlin parkkipaikan. Jätimme auton sinne ja lähdimme tsimään kauppaa. Mutta nuolen suunnassa näkyi kerrostaloasuntojen lisäksi vain parakilta näyttävä hökkeli ilman mitään kauppakylttejä. Olimme jo kääntymässä pois, kun suuntaan tuli vanhempi pariskunta, joilta kysyimme, missä kauppa on. He osoittivat vaatimattoman näköistä sisäänkäyntiä, ja kas, tuulikaapista pääsi alakertaan, josta kauppa löytyikin. Ja matkaevästä. Sieltä palattuamme mies huomasi, että automme kolaroidusta ja kokoon kyhätystä puskurista roikotti muovisista maahan asti. Mies koetti etsiä jotain, millä saisi sen kiinni ja minä etsin netistä, löytyisikö lähistöltä varaosapuskuria. Mutta ei löytynyt riittävän läheltä, että olisimme ehtineet ajaa sieltä laivalle ajoissa. Mies riuhtaisi muovin irti, nakkasi sen peräkonttiin ja niin lähdimme jatkamaan matkaa. Mariefredin kohdalla huomasimme nähtävyyttä osoittavan kyltin, Gripsholmslottet. Käännyimme suuntaan ja lähdimme etsimään linnaa tietämättä lainkaan, kuinka kauas pitäisi jatkaa. Ajoimme jo kerran ohikin, kun emme huomanneet yhtä kylttiä, vaikka olin kyllä huomannut upean kupolin, jonka arvelin voivan kuulua linnaan. Arvaukseni osui oikeaan, ja saimme viettää miellyttävän tauon upealla paikalla, linnan lisäksi niittyä, kanava, siltoja, riimukiviä ja upea puutarha. Merkitsin paikan karttaan, vaikka tuskin koskaan olemme ajamassa ohi siihen aikaan, että linna olisi auki (klo 10-16). Mutta omatoimitutkimistakin siellä riittää.
Kaikista ennakkopeloista ja viimevuotisen Tukholmakaaoksen muistoista huolimatta pääsimme navigaattorin neuvojen avulla terminaaliin kerralla oikein. Siinä vaiheessa tuntui, että olemmekin jo melkein kotona. Jonossa muitakin suomalaisia. Tällä kertaa pääsimme hyttiin heti laivaan päästyämme, piipahdus puodissa ja kierros kannella, sitten sänkyyn.
Välillä vähän muutakin
Eilinen päivä meni Kaustisella, joten en saanut edistettyä jatkoromaania. Vähän saattaa ärsyttää sekä itseä että mahdollisia blogin lukijoita moinen juurtajaksain matkamuistelu, mutta toisaalta "oli hyvä reissu" ei enää vuosien päästä palauta mieleeni mitään muisteltavaa. Lähes poikkeuksetta kaikki, mitä olen vuosien varrella kirjoittamaani löytänyt luettavakseni jälkeenpäin, on herättänyt minussa tyytyväisyyttä, kun olen aikanaan tallentanut asiat "ulkoiseen muistiin".
Eilinen Kaustisen retkemme on vielä tuoreessa muistissa, mutta kyllä aion siitäkin jotain kirjoittaa ylös, kunhan ehdin. Nyt minulla on tutinaa vielä viikon verran sukutapaamisen järjestelyissä, suunnittelua, siivousta ja trahteerausta, enkä oikeastaan joutaisi pitkiä aikoja netissä notkua. Mutta jos kerran ehdin facettamaan, niin aina jokusen rivin joudan tännekin kirjoittaa.
No niin, kaksi kappaletta jo mennyt, enkä vieläkään ole aloittanut varsinaisesti mitään "vähän muutakin"...
Puutarhakuulumisia:
Ostamani daalian mukula lykkää kasvua, mutta tuskin kukkii tänä kesänä. Jospa saisin mukulan pysymään talven hengissä. Poistin viikko sitten harson kaikkien kasvustojen päältä, myös nauriin, vaikka arvelinkin ilmojen lämmetessä olevan odotettavissa tuholaishyökkäyksiä. Ja niinpä huomasin toissapäivänä ensimmäiset kirpat nauriiden lehdillä, osa taisi olla parittelemassa. Liiskasin julmasti kaikki, mitkä kiinni sain. Kirpat tahtovat ovelasti pudottautua alas, jos kasvin lehti niiden alla liikahtaa. Joka päivä puutarhassa saa kyllä tehdä iloisiakin löytöjä, vaikka näitä ikäviäkin tupsahtaa. Ikäväksi on luettava se, että mansikoillani on tänä vuonna vaikeuksia kasvaa terveiksi ja kypsiksi. Silti levitin niille rastasverkon. Iloa tuottavat aina auenneet kukkaset, viimeisimmäksi ensimmäinen mustasilmäsusanna ja espanjanunikko. Uusimani balkaninkohokit ovat korkeita ja kukkivat terhakkaasti. Illakkojen keskellä näyttäisi valkoinen kerrattu ritarinkannus (Galahad?) sittenkin olevan elossa, vaikkamalkukesästä luulin sen menettäneeni. Raivasin sille vähän tilaa irrottamalla ympäriltä liikoja illakoita purkkiin Millania varten.
Juhannuksen paikkeilla kirjoitin navetanpäädyn perennapenkin ehostamisesta. Siitä innostuin kokeilemaan sementtilaattareunusta myös toisen perennapenkin uusimisessa. Pienin kolmesta ympyränmuotoisesta perennapenkistä oli päässyt niin pahoin ruohottumaan, että valkoinen malva oli jo vaarassa tukehtua. Käytin toista päivää penkin ylöskaivuuseen ja uudella mullalla penkin täytettyäni perennojen uudelleen istuttamiseen sekä lopuksi sementtilaatoilla reunustamiseen. Löytämäni reunusmuovin pätkät riittivät sopivasti istutusten ja reunuksen väliin. Heiveröisiä rantalaukkaneilikkatuppaita hajasijoitin eri puolille penkkiä, josko jokin niistä alkaisi menestyä aiempaa paremmin. Ilmeisesti myös pari syyshohdekukkaa on kuin onkin elossa kyseisessä penkissä. Aika näyttänee, ovatko ne niitä. Sen sijaan törmäkukkaa en hoksannut edes etsiä, kun pelastin vain malvan siementaimia. Saadakseni penkkiin myös jotain paraikaa kukkivaa siirsin sinne mansikkamaahan ilmestyneen harakankellomättään.
Toissapäivänä vaihdoimme miehen kanssa kasvihuoneeseen hapristuneen kennomuovikaton tilalle sen ostamani kasvihuonemuovin. Muovi roikkuu sekä etu- että takaseinän päällä niin, että myöhemmin voi myös seinämuovit irrottaa lisävalon saamiseksi. Lähes kymmenen vuotta vanha kennomuovi on etenkin etupuolelta samentunut niin, etteivät tomaatit tahdo saada tarpeeksi valoa sen kautta. Mutta katsotaan nyt ensin, antaako uusi katto riittävästi lämpöä ja valoa. Seinäelementit kun ovat vielä ehyitä, niin niitä ei ole yhtä helppo irrottaakaan kuin katto oli.
Miehellä jatkuu navetanlattiaprojekti ja samalla auto- ja peräkärryremontti. Molemmat pitäisi saada katsastuskuntoon tässä kuussa.
Vielä vähän muutakin:
Alkuviikosta saimme pitää hetken vieraita, kun siskoni poikkesi miesystävänsä kanssa Kaustis-retkellään mennen tullen. Onneksi hän varoitti tuntia ennen, että ovat tulossa, niin ehdin sopivasti siivota tärkeimpiä ja enimpiä, nakkasi matot pihalle eteisestä ja keittiöstä, tyhjäsin pöydän ja siistin vessaa. Ja sillä aikaa, kun he olivat festareilla, ehdin vielä siivota vinttikamarin heille yöpaikaksi. Samalla tuli siinä edistettyä huushollin valmistamista sukutapaamista varten. Vinttikamarin siivous oli ollut agendalla ja olin sitä aiemmin jo aloitellut. Kuopuskin tässä taas piipahti mennen tullen kaupunkikodissa käydessään.
Ja josko nyt välillä vähän muutakin kuin kirjoittelua...
Eilinen Kaustisen retkemme on vielä tuoreessa muistissa, mutta kyllä aion siitäkin jotain kirjoittaa ylös, kunhan ehdin. Nyt minulla on tutinaa vielä viikon verran sukutapaamisen järjestelyissä, suunnittelua, siivousta ja trahteerausta, enkä oikeastaan joutaisi pitkiä aikoja netissä notkua. Mutta jos kerran ehdin facettamaan, niin aina jokusen rivin joudan tännekin kirjoittaa.
No niin, kaksi kappaletta jo mennyt, enkä vieläkään ole aloittanut varsinaisesti mitään "vähän muutakin"...
Puutarhakuulumisia:
Ostamani daalian mukula lykkää kasvua, mutta tuskin kukkii tänä kesänä. Jospa saisin mukulan pysymään talven hengissä. Poistin viikko sitten harson kaikkien kasvustojen päältä, myös nauriin, vaikka arvelinkin ilmojen lämmetessä olevan odotettavissa tuholaishyökkäyksiä. Ja niinpä huomasin toissapäivänä ensimmäiset kirpat nauriiden lehdillä, osa taisi olla parittelemassa. Liiskasin julmasti kaikki, mitkä kiinni sain. Kirpat tahtovat ovelasti pudottautua alas, jos kasvin lehti niiden alla liikahtaa. Joka päivä puutarhassa saa kyllä tehdä iloisiakin löytöjä, vaikka näitä ikäviäkin tupsahtaa. Ikäväksi on luettava se, että mansikoillani on tänä vuonna vaikeuksia kasvaa terveiksi ja kypsiksi. Silti levitin niille rastasverkon. Iloa tuottavat aina auenneet kukkaset, viimeisimmäksi ensimmäinen mustasilmäsusanna ja espanjanunikko. Uusimani balkaninkohokit ovat korkeita ja kukkivat terhakkaasti. Illakkojen keskellä näyttäisi valkoinen kerrattu ritarinkannus (Galahad?) sittenkin olevan elossa, vaikkamalkukesästä luulin sen menettäneeni. Raivasin sille vähän tilaa irrottamalla ympäriltä liikoja illakoita purkkiin Millania varten.
Juhannuksen paikkeilla kirjoitin navetanpäädyn perennapenkin ehostamisesta. Siitä innostuin kokeilemaan sementtilaattareunusta myös toisen perennapenkin uusimisessa. Pienin kolmesta ympyränmuotoisesta perennapenkistä oli päässyt niin pahoin ruohottumaan, että valkoinen malva oli jo vaarassa tukehtua. Käytin toista päivää penkin ylöskaivuuseen ja uudella mullalla penkin täytettyäni perennojen uudelleen istuttamiseen sekä lopuksi sementtilaatoilla reunustamiseen. Löytämäni reunusmuovin pätkät riittivät sopivasti istutusten ja reunuksen väliin. Heiveröisiä rantalaukkaneilikkatuppaita hajasijoitin eri puolille penkkiä, josko jokin niistä alkaisi menestyä aiempaa paremmin. Ilmeisesti myös pari syyshohdekukkaa on kuin onkin elossa kyseisessä penkissä. Aika näyttänee, ovatko ne niitä. Sen sijaan törmäkukkaa en hoksannut edes etsiä, kun pelastin vain malvan siementaimia. Saadakseni penkkiin myös jotain paraikaa kukkivaa siirsin sinne mansikkamaahan ilmestyneen harakankellomättään.
Toissapäivänä vaihdoimme miehen kanssa kasvihuoneeseen hapristuneen kennomuovikaton tilalle sen ostamani kasvihuonemuovin. Muovi roikkuu sekä etu- että takaseinän päällä niin, että myöhemmin voi myös seinämuovit irrottaa lisävalon saamiseksi. Lähes kymmenen vuotta vanha kennomuovi on etenkin etupuolelta samentunut niin, etteivät tomaatit tahdo saada tarpeeksi valoa sen kautta. Mutta katsotaan nyt ensin, antaako uusi katto riittävästi lämpöä ja valoa. Seinäelementit kun ovat vielä ehyitä, niin niitä ei ole yhtä helppo irrottaakaan kuin katto oli.
Miehellä jatkuu navetanlattiaprojekti ja samalla auto- ja peräkärryremontti. Molemmat pitäisi saada katsastuskuntoon tässä kuussa.
Vielä vähän muutakin:
Alkuviikosta saimme pitää hetken vieraita, kun siskoni poikkesi miesystävänsä kanssa Kaustis-retkellään mennen tullen. Onneksi hän varoitti tuntia ennen, että ovat tulossa, niin ehdin sopivasti siivota tärkeimpiä ja enimpiä, nakkasi matot pihalle eteisestä ja keittiöstä, tyhjäsin pöydän ja siistin vessaa. Ja sillä aikaa, kun he olivat festareilla, ehdin vielä siivota vinttikamarin heille yöpaikaksi. Samalla tuli siinä edistettyä huushollin valmistamista sukutapaamista varten. Vinttikamarin siivous oli ollut agendalla ja olin sitä aiemmin jo aloitellut. Kuopuskin tässä taas piipahti mennen tullen kaupunkikodissa käydessään.
Ja josko nyt välillä vähän muutakin kuin kirjoittelua...
keskiviikko 12. heinäkuuta 2017
Matkapäiväkirja IV osa, pyhä
Kesäaikaan paikallinen Betel-kirkko vuorottelee sunnuntaikokousten järjestämisessä vähän kauempana olevan Betanian kanssa. Tuolla kertaa Betelissä ei ollut kokousta, joten päätimme sen sijaan vierailla paikallisessa luterilaisessa kirkossa, joka on puolen tunnin kävelymatkan päässä. Menomatkalla kävelimme mieheni ja Dalian kanssa yhdessä, Emil tuli myöhemmin autolla perässä. Siten Dalian ei tarvinnut jaksaa kävellä enää paluumatkalla, vaan hän pääsi aloittamaan ruuanlaiton sillä välin, kun me kävelimme miehen kanssa takaisin.
Olin hetken harkinnut, pukisinko kirkkoon sen kansallispuvun, joka jäi synttäreillä pitämättä. Mutta onneksi olin tyytynyt tavallisempaa kirkkoröijyyn. Ei pelkästään siksi, että sunnuntainakin oli yhä turhan kuuma kansallispuvulle, vaan vielä enemmän siksi, että tuona pyhänä kirkossa sattui olemaan tavallista enemmän kansallispukuisia naisia. Silloin nimittäin kastettiin kolme lasta jumalanpalveluksen alkajaisiksi, ja ainakin useimmilla kummeilla oli kaunis norjalainen kansallispuku. Olipa kirkossa yksi pikkutyttökin kansallispuvussaan, varmaan alle kaksivuotias. Messu puhutteli ja kosketti monin tavoin ja kaikkien aistien kautta. Siinä oli paljon tuttua suomalaisesta jumalanpalveluksesta, ja lisäksi kirkkoväelle oli jaettu moniste, josta tällaisen kielipuolisenkin oli helppo seurata. Opin ainakin yhden sanankin siitä. Menigheten tarkoittaa seurakuntaa. Annoin Dalialle jopa sellaisen virheellisen vaikutelman, että ymmärsin kaiken 😀
Kaste on aina koskettava hetki salatulla tavalla, Sana on sama, vaikka vieraalla kielellä. Raamatun tekstit oli helppo tunnistaa. Erityisesti iloitsin kasteen ja ehtoollisen lisäksi virsistä, jotka olivat virkistävän erilaisia sekä suomalaisiin verrattuna että keskenään. Yksi tuttu sävelmäkin oli mukana ehtoollisen yhteydessä, Lina Sandellia lauletaan koko Skandinaviassa. Sitä lauloin suomeksi ehtoolliselle kävellessäni - "Kun on turva Jumalassa..."
Jotain eroja oli liturgisessa järjestyksessä oman luterilaisen kirkkomme käytäntöihin verrattuna (mikä osittain saattoi johtua myös kasteesta), samoin se oli erona, että loppuylistyksen jälkeen kuunneltiin seisaaltaan ensin kellojen soitto ennen kuin pappi laski siunauksen kirkkoväen ylle.
Koko upean ja puhuttelevan elämyksen kruunasi päätösmusiikki, Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Siinä kohtaa minun piti taas itkeä. Se soitettiin aikanaan myös appeni hautajaisissa, ja siksikin se aina uudestaan liikuttaa.
Kuvailin jumiskokemustani Dalialle kertomalla, että se oli sikälikin aivan samanlaista kuin ollessani suomalaisessa kirkossakin, että eniten saan Raamatun teksteistä ja virsistä, kun taas saarna menee yleensä ohi. Saarnan aikana selasin "salmebokia" sen verran, että löysin sieltä virren "Jesus, din søte forening og smake", mutta sillä oli aivan eri numero ja melodiaakin oli yksinkertaistettu. Tykkään enemmän siitä versiosta, jonka kuulin muutama vuosi sitten Norjassa vieraillessamme vanhaluterilaisessa jumiksessa.
Ruuan jälkeen pidettiin valokuvaussessio, kun vielä oltiin kaikin koolla. Iltapäivällä hyvästeltiin tytöt, joiden piti lähteä takaisin Osloon. Ennen iltagrillausta me aloitimme miehen kanssa jo enimpien tavaroiden pakkaamisen autoon, että aamulla ei tule kiire. Ennen nukkumaanmenoa pojista nuorin ja vanhin halattiin hyvästiksi, koska he vielä nukkuisivat aamulla, kun me jo olemme lähteneet paluumatkalle. Vähitellen ajatukseni siirtyivät kohti Kanttorilaa. Mitä siellä olisi tullut kukkaan tällä välin ja onko ollut sadetta vai kuivuutta. Tosin huolta ei ollut sikäli, että Millan oli luvannut käydä kastelemassa, jos helteilee poissaollessamme.
Olin hetken harkinnut, pukisinko kirkkoon sen kansallispuvun, joka jäi synttäreillä pitämättä. Mutta onneksi olin tyytynyt tavallisempaa kirkkoröijyyn. Ei pelkästään siksi, että sunnuntainakin oli yhä turhan kuuma kansallispuvulle, vaan vielä enemmän siksi, että tuona pyhänä kirkossa sattui olemaan tavallista enemmän kansallispukuisia naisia. Silloin nimittäin kastettiin kolme lasta jumalanpalveluksen alkajaisiksi, ja ainakin useimmilla kummeilla oli kaunis norjalainen kansallispuku. Olipa kirkossa yksi pikkutyttökin kansallispuvussaan, varmaan alle kaksivuotias. Messu puhutteli ja kosketti monin tavoin ja kaikkien aistien kautta. Siinä oli paljon tuttua suomalaisesta jumalanpalveluksesta, ja lisäksi kirkkoväelle oli jaettu moniste, josta tällaisen kielipuolisenkin oli helppo seurata. Opin ainakin yhden sanankin siitä. Menigheten tarkoittaa seurakuntaa. Annoin Dalialle jopa sellaisen virheellisen vaikutelman, että ymmärsin kaiken 😀
Kaste on aina koskettava hetki salatulla tavalla, Sana on sama, vaikka vieraalla kielellä. Raamatun tekstit oli helppo tunnistaa. Erityisesti iloitsin kasteen ja ehtoollisen lisäksi virsistä, jotka olivat virkistävän erilaisia sekä suomalaisiin verrattuna että keskenään. Yksi tuttu sävelmäkin oli mukana ehtoollisen yhteydessä, Lina Sandellia lauletaan koko Skandinaviassa. Sitä lauloin suomeksi ehtoolliselle kävellessäni - "Kun on turva Jumalassa..."
Jotain eroja oli liturgisessa järjestyksessä oman luterilaisen kirkkomme käytäntöihin verrattuna (mikä osittain saattoi johtua myös kasteesta), samoin se oli erona, että loppuylistyksen jälkeen kuunneltiin seisaaltaan ensin kellojen soitto ennen kuin pappi laski siunauksen kirkkoväen ylle.
Koko upean ja puhuttelevan elämyksen kruunasi päätösmusiikki, Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Siinä kohtaa minun piti taas itkeä. Se soitettiin aikanaan myös appeni hautajaisissa, ja siksikin se aina uudestaan liikuttaa.
Kuvailin jumiskokemustani Dalialle kertomalla, että se oli sikälikin aivan samanlaista kuin ollessani suomalaisessa kirkossakin, että eniten saan Raamatun teksteistä ja virsistä, kun taas saarna menee yleensä ohi. Saarnan aikana selasin "salmebokia" sen verran, että löysin sieltä virren "Jesus, din søte forening og smake", mutta sillä oli aivan eri numero ja melodiaakin oli yksinkertaistettu. Tykkään enemmän siitä versiosta, jonka kuulin muutama vuosi sitten Norjassa vieraillessamme vanhaluterilaisessa jumiksessa.
Ruuan jälkeen pidettiin valokuvaussessio, kun vielä oltiin kaikin koolla. Iltapäivällä hyvästeltiin tytöt, joiden piti lähteä takaisin Osloon. Ennen iltagrillausta me aloitimme miehen kanssa jo enimpien tavaroiden pakkaamisen autoon, että aamulla ei tule kiire. Ennen nukkumaanmenoa pojista nuorin ja vanhin halattiin hyvästiksi, koska he vielä nukkuisivat aamulla, kun me jo olemme lähteneet paluumatkalle. Vähitellen ajatukseni siirtyivät kohti Kanttorilaa. Mitä siellä olisi tullut kukkaan tällä välin ja onko ollut sadetta vai kuivuutta. Tosin huolta ei ollut sikäli, että Millan oli luvannut käydä kastelemassa, jos helteilee poissaollessamme.
tiistai 11. heinäkuuta 2017
Matkapäiväkirja III osa, synttärit
Lauantaiaamuna terassilla aamukahvilla annoimme synttärilahjaksi tuomamme lapiopaketin Dalian avattavaksi. Minulla oli siinä sellainen ketunhäntä ojassa, että ajattelin pyytää lapiota heti kohta lainaksi testattavaksi... Aamupäivän Dalia vietti keittiössä valmistellen synttäritarjottavia. Minä puuhastelun ulkosalla, vaikka siellä olikin auringon puolella miltei tukalan kuuma (en valittanut, se oli mukavaa vaihtelua tämän kesän säihin...) Istutin kesäkukkia laatikoihin ja kaivoin seinänvierustan perennapenkistä pätkän ylös (fiskarsin kevytlapio pelitti hienosti), laitoin alle katekankaan ja sitten päälle uutta multaa, johon istutin takaisin ylöskaivamiani kukkasipuleita ja joitakin tuomiani perennoja. Pyysin Dalia ottamaan keväällä kuvan minunkin nähdäkseni, mihin järjestykseen kukkasipuleita menivät. Minä kun en häävisti tunnista kukkia pelkän sipulin perusteella, niin lopputulos voi olla hyvinkin kaoottinen. Miesväki ajeli asioilla, varaosia autoon ja ruokavärkkiä emännälle. Heidän palattuaan ja minun saatuani hikisen multaurakkani valmiiksi ja käytyäni suihkussa söimme edellisiltaisia left overeita hyvällä halulla, jotta jaksamme siihen asti, kun loput vieraat tulevat synttäripöytään. Esikoinen lähti hakemaan vieraita: tyttäriä, kuopusta ja Dalian veljeä. Nuorin poika oli ollut siskojen luona Oslossa, josta he tulivat bussilla asemalle. Olisi ihana nähdä pitkästä aikaa koko ystäväperheemme, tällä kertaa olimme tähän mennessä saaneet nauttia esikoispojan ja toiseksi nuorimman pojan hurmaavasti seurasta - molemmat ovat hulvattoman hauskoja supliikkimiehiä.
En ihan ehtinyt vaihtaa ylleni juhlavaatteita ennen kuin esikoinen toi kuopuksen ja enonsa. Tytöt olivat jääneet vielä kaupunkiin tekemään lahjaostoksia. Samalla kun viettäisimme jälkikäteen Dalian synttäreitä, juhlittaisiin myös vanhimpien lasten synttäriä pari päivää etuajassa, joten tytöt halusivat ostaa veljelleen lahjan. Olin ottanut kansallispuvun mukaani juhlaa varten, mutta onneksi minulla oli muutakin kelvollista juhla-asua, sillä tuuterinpukuni olisi ollut tukala niin sään kuin omien lämpötilavaihtelujeni takia. Sivumennen sanoen reissumme ajan kärsin tähän asti karmeimmista menopaussioireista, hikoilun lisäksi yöunta häiritsivät mitä kauheimmat painajaiset.
Ystäväperheemme lapset ovat ihania, ja jopa hankalimpina ikäkausinaan he ovat kaikin tervehtineet meitä halaamalla tai poskisuudelmin tavatessamme vuosittain milloin missäkin maassa. Hiljaisin ja ujoin on nuorimmainen, mutta yhtä reipas ja herttainen kuin muutkin. Varsinainen hymypoika ja unelmaoppilas. Häntä ja toiseksi nuorimmaista en saanut tilaisuutta opettaa Suomessa, he kun olivat silloin vielä alle kouluikäisiä.
Tytärten saavuttua käytiin ruokapöytään, jossa oli mm. neljänlaista eri salaattia, broccoli-, peruna-, waldorfin- ja tuoresalaattia. Meinasin vallan unohtaa jättää tilaa jälkiruokakahville ja snickerskakulle. Herkuttelun jälkeen lapset saivat omat lahjansa, Dalia jakoi kaikille myös tuomamme TV-mixit, joihin lapset tykästyivät Suomessa. Myös suomalainen sininen suklaa on tykätty tuliainen. Hauskuutta riitti myös vihkoista, jotka olin tuonut mukanani. Olin vuosia sitten ottanut talteen lasten suomenkielen vihkoja, ja nyt palautin tyttöjen vihkot. Dalialle annoimme oman muistamisemme vasta kun väkeä oli paikalla vähemmän. Vain Dalia ja tyttäret olivat kuulemassa, kun lauloimme hänelle psalmin 1 sanoin: " Hän on niinkuin istutettu puu vesiojan tykönä. Ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy." Lauluun liittyi kortti, johon olin kirjoittanut ko. jakeet romaniaksi ja suomeksi ja jonka välissä oli norjalaista valuuttaa. Dalia liikuttui, koska kyseiset jakeet ovat aina olleet hänelle tärkeitä. Sitä en tiennyt, jostain vain oli tullut mieleeni Eshter Horeshin säveltämät jakeet, kun yritin miettiä sopivaa onnittelulaulua. Oli hän aika otettu rahalahjastakin. Senkään osalta emme kyllä olleet aavistaneet, kuinka suureen tarpeeseen se tuli, kun heille oli tullut aika iso jäännösvero maksettavaksi.
Pitkin iltaa lueskelin taas vieraskirjaa ja aloitin jo myös kirjoittamisen. Joka vuosi olen kirjoittanut siihen pitkähkön selostuksen vierailumme aikaisista tapahtumista.
En ihan ehtinyt vaihtaa ylleni juhlavaatteita ennen kuin esikoinen toi kuopuksen ja enonsa. Tytöt olivat jääneet vielä kaupunkiin tekemään lahjaostoksia. Samalla kun viettäisimme jälkikäteen Dalian synttäreitä, juhlittaisiin myös vanhimpien lasten synttäriä pari päivää etuajassa, joten tytöt halusivat ostaa veljelleen lahjan. Olin ottanut kansallispuvun mukaani juhlaa varten, mutta onneksi minulla oli muutakin kelvollista juhla-asua, sillä tuuterinpukuni olisi ollut tukala niin sään kuin omien lämpötilavaihtelujeni takia. Sivumennen sanoen reissumme ajan kärsin tähän asti karmeimmista menopaussioireista, hikoilun lisäksi yöunta häiritsivät mitä kauheimmat painajaiset.
Ystäväperheemme lapset ovat ihania, ja jopa hankalimpina ikäkausinaan he ovat kaikin tervehtineet meitä halaamalla tai poskisuudelmin tavatessamme vuosittain milloin missäkin maassa. Hiljaisin ja ujoin on nuorimmainen, mutta yhtä reipas ja herttainen kuin muutkin. Varsinainen hymypoika ja unelmaoppilas. Häntä ja toiseksi nuorimmaista en saanut tilaisuutta opettaa Suomessa, he kun olivat silloin vielä alle kouluikäisiä.
Tytärten saavuttua käytiin ruokapöytään, jossa oli mm. neljänlaista eri salaattia, broccoli-, peruna-, waldorfin- ja tuoresalaattia. Meinasin vallan unohtaa jättää tilaa jälkiruokakahville ja snickerskakulle. Herkuttelun jälkeen lapset saivat omat lahjansa, Dalia jakoi kaikille myös tuomamme TV-mixit, joihin lapset tykästyivät Suomessa. Myös suomalainen sininen suklaa on tykätty tuliainen. Hauskuutta riitti myös vihkoista, jotka olin tuonut mukanani. Olin vuosia sitten ottanut talteen lasten suomenkielen vihkoja, ja nyt palautin tyttöjen vihkot. Dalialle annoimme oman muistamisemme vasta kun väkeä oli paikalla vähemmän. Vain Dalia ja tyttäret olivat kuulemassa, kun lauloimme hänelle psalmin 1 sanoin: " Hän on niinkuin istutettu puu vesiojan tykönä. Ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy." Lauluun liittyi kortti, johon olin kirjoittanut ko. jakeet romaniaksi ja suomeksi ja jonka välissä oli norjalaista valuuttaa. Dalia liikuttui, koska kyseiset jakeet ovat aina olleet hänelle tärkeitä. Sitä en tiennyt, jostain vain oli tullut mieleeni Eshter Horeshin säveltämät jakeet, kun yritin miettiä sopivaa onnittelulaulua. Oli hän aika otettu rahalahjastakin. Senkään osalta emme kyllä olleet aavistaneet, kuinka suureen tarpeeseen se tuli, kun heille oli tullut aika iso jäännösvero maksettavaksi.
Pitkin iltaa lueskelin taas vieraskirjaa ja aloitin jo myös kirjoittamisen. Joka vuosi olen kirjoittanut siihen pitkähkön selostuksen vierailumme aikaisista tapahtumista.
maanantai 10. heinäkuuta 2017
Matkapäiväkirja, II osa, toinen matkustuspäivä
Taivaan Isä armossaan johdatti lautan turvallisesti Tukholman satamaan, ja navigaattori neuvoi puolestaan, miten sieltä pääsee pois. Hikoilukohtausten ym. häiriöiden takia en ollut nukkunut hytissä häävisti, mutta pitkin kymmenen tunnin ajomatkaa Tukholmasta Tønsbergiin otin kyllä useammatkin tirsat. Tällä kertaa pidimme tavallista useampia taukoja, mutta ne olivat lyhyempiä kuin ennen. Toki taas poikkesimme Strängnäsissäkin (mennen tullen), mutta mennessä viivyimme siellä vain kahvinkeiton ajan. Kaasuliesi oli joutuisa. Ei tullut käytyä edes Visholmin venesataman vessassakaan, vaikkei tällä ikää pitäisi ainuttakaan tilaisuutta jättää käyttämättä.
Kristinehamnin tietämiltä löytyi ennenkokematon taukopaikka, sielläkin olisi ollut hyvät vessat, mutta olimme vasta poikenneet tutussa kahviossa jätskiostoksilla ja vessassa (mutta jäi verensokerit mittaamatta, siksi tarvittiin uusi tauko). Taukopaikalla piti molempien kaivaa kamerat esiin, sillä pienen lammen rannalta löytyi suomuuraimen lehtiä ja raakileita. Merkitsin paikan karttakirjaan. Että voidaan ensi kerralla taas poiketa.
Koko menomatka sujui kaiken kaikkiaan hienosti, lukuunottamatta söhläystämme Mossissa. Lauttaterminaali oli muuttunut viime kerrasta, osassa sisänmenoporteista luki Autopass ja yhdessä Manual. Ennen kaikki portit ovat olleet samanlaisia. Siinä ei ollut oikein aikaa ruveta fundeeraamaan, mies ajoi Autopass-portille, koska tietullimaksuja meille tulee sitä kautta kuitenkin. Mutta portti ei noussut, siinä olisi pitänyt työntää jokin kortti automaattiin. Myöhemmin tuli mieleen, että ehkä siihen olisi käynyt ihan pankkikortti, mutta siinä hetkessä oli pienoinen paniikki päällänsä, kun eteen päin ei päässyt puomin takia eikä peruuttamaankaan pystynyt taakse kertyneiden autojen takia. Porttivahtityttö tuli häsyyhin ja sai viittoilemalla takana olevat pöröttämään sen verran, että mies pääsi kiepauttamaan auton manuaalikassalle. Ojensin helpottuneena 200 kruunun setelin, joka minulla oli ollut valmiiksi tyrkyllä hyvän aikaa ennen terminaaliin tuloa... Hetken jonottelun jälkeen pääsimme ajamaan lautalle, eikä sitten perille kestänytkään enää tuntia kauempaa, lautalla puolisen tuntia ja saman verran ajo Hortenista Nøtterøyhin, jossa meitä odotti lämmin vastaanotto ja tuhti päivällinen. Ilta meni praatatessa.
sunnuntai 9. heinäkuuta 2017
Matkapäiväkirja I osa, ensimmäinen matkustuspäivä
Menneen viikon reissujen ja perkaussessioiden takia ei ole ollut mukamas aikaa aloittaa matkakertomuksia, mutta näin pyhäpäivänä saa rauhoittua hetkeksi.
Vuotuinen Norjan retkemme alkoi kesäkuun viimeisenä torstaina. Mies osti ja pakkasi pyynnöstäni multaakin tuliaisiksi, mutta sai silti mahtumaan kyytiin kaikki muutkin mokioomet, kesäkukista ruveten. Muut tuliaiset melkein mahtuivat matkalaukkuun, puutarhatavaroita ottamatta lukuun. Kukkien ja mullan lisäksi veimme lintuharrastajalla kaksi lintulautaa ja lintujen juoma-altaan ja synttärisankarille kevytlapion. Vaatteiden pakkaaminen oli taas viimetipan riesa, mutta siitäkin selvittiin. Alkumatkasta poikettiin Millanin portailla. Vein hänellekin jo synttärilahjan valmiiksi, jotta sai heti käyttöön hyönteis-ja roskasuojat sadevesisaavien päälle.
Ensimmäinen tauko Alavudella. Siellä taas oli vähän hakusessa pääsy paikalliseen S-Markettiin. Ennenkin etsitty liittymää vikasuunnasta. Mutta heti leipäosastolle tultuamme minua kohtasi odottamaton onni. Meidän perheessä kun mies on parempi ostosten valinnassa, niin minulla on aikaa seurailla kanssa-asiakkaita. Silmäni laajenivat renkaiksi ja taisipa suustani lipsahtaa huokaus "Ihanaa!" kun huomasin ostoksia tekevän Matti Siitosen, lapsuuteni suuri ihastus Fredi ihan ite. En kehdannut häiritä. Ostosten teko jatkui kuitenkin hymyssä suin. Matkaevästä löytyi.
Elovainiolla Ylöjärvellä pidettiin toinen pidempi tauko. Ennen vessassa käyntiä piipahdus kukkakaupan loppuunmyynnissä. Mies jututti nuorta myyjää ja minä löysin kaksi mieluista pikkuvaasia, euron kipale. Ne olivat olleet kaupan käytössä, mutta reissusta palattuamme sain pestyä ne puhtaiksi. Marketin puolelta haettiin nopeasti vain edullisia irtokarkkeja ja yksi Pandan suklaalevy, koska olimme syöneet yhden tuliaisiksi hankkimistamme... Meillä on nimittäin diili ystäväperheemme erään suomalaisystävän kanssa, että viemme häneltäkin tuliaiset Norjaan ja hän maksaa tilillemme.
Vielä viimeinen tauko ennen satamaan ajoa Aurassa. Testasimme uuden retkikaasuhellan (keitimme termospulloihin vettä) ja kävimme vessassa ja tankkaamassa auton. Terminaalissa olimme hyvissä ajoin, mutta laivaan pääsyn odottelu sujui sukkelasti, kun pläräsin iPadia ja mies kännykkää... Mutta ei siitä ajoissa olemisesta sitten vastaavaa hyötyä ollut, koska päästyämme ensimmäisten joukossa ajamaan laivaan, jouduimme odottelemaan hyttiin pääsyä viimeisten joukossa, koska meidän hyttikäytävällämme oli ilmeisesti joitakin katastrofaalisen sotkuisia hyttejä työn alla, sinne hälytettiin apujoukkoja - ja pääsinpä kohtaamaan toisenkin yllätyksen, kun tunnistin yhden siivoojista entiseksi oppilaakseni maahanmuuttajaluokasta. En häntäkään kehdannut häiritä työkiireissään. Hyttiin päästyämme pikaostokset, lisää suklaata, nyt vuorostaan Fazeria, ja sitten iltapesulle ja petiin.
Vuotuinen Norjan retkemme alkoi kesäkuun viimeisenä torstaina. Mies osti ja pakkasi pyynnöstäni multaakin tuliaisiksi, mutta sai silti mahtumaan kyytiin kaikki muutkin mokioomet, kesäkukista ruveten. Muut tuliaiset melkein mahtuivat matkalaukkuun, puutarhatavaroita ottamatta lukuun. Kukkien ja mullan lisäksi veimme lintuharrastajalla kaksi lintulautaa ja lintujen juoma-altaan ja synttärisankarille kevytlapion. Vaatteiden pakkaaminen oli taas viimetipan riesa, mutta siitäkin selvittiin. Alkumatkasta poikettiin Millanin portailla. Vein hänellekin jo synttärilahjan valmiiksi, jotta sai heti käyttöön hyönteis-ja roskasuojat sadevesisaavien päälle.
Ensimmäinen tauko Alavudella. Siellä taas oli vähän hakusessa pääsy paikalliseen S-Markettiin. Ennenkin etsitty liittymää vikasuunnasta. Mutta heti leipäosastolle tultuamme minua kohtasi odottamaton onni. Meidän perheessä kun mies on parempi ostosten valinnassa, niin minulla on aikaa seurailla kanssa-asiakkaita. Silmäni laajenivat renkaiksi ja taisipa suustani lipsahtaa huokaus "Ihanaa!" kun huomasin ostoksia tekevän Matti Siitosen, lapsuuteni suuri ihastus Fredi ihan ite. En kehdannut häiritä. Ostosten teko jatkui kuitenkin hymyssä suin. Matkaevästä löytyi.
Elovainiolla Ylöjärvellä pidettiin toinen pidempi tauko. Ennen vessassa käyntiä piipahdus kukkakaupan loppuunmyynnissä. Mies jututti nuorta myyjää ja minä löysin kaksi mieluista pikkuvaasia, euron kipale. Ne olivat olleet kaupan käytössä, mutta reissusta palattuamme sain pestyä ne puhtaiksi. Marketin puolelta haettiin nopeasti vain edullisia irtokarkkeja ja yksi Pandan suklaalevy, koska olimme syöneet yhden tuliaisiksi hankkimistamme... Meillä on nimittäin diili ystäväperheemme erään suomalaisystävän kanssa, että viemme häneltäkin tuliaiset Norjaan ja hän maksaa tilillemme.
Vielä viimeinen tauko ennen satamaan ajoa Aurassa. Testasimme uuden retkikaasuhellan (keitimme termospulloihin vettä) ja kävimme vessassa ja tankkaamassa auton. Terminaalissa olimme hyvissä ajoin, mutta laivaan pääsyn odottelu sujui sukkelasti, kun pläräsin iPadia ja mies kännykkää... Mutta ei siitä ajoissa olemisesta sitten vastaavaa hyötyä ollut, koska päästyämme ensimmäisten joukossa ajamaan laivaan, jouduimme odottelemaan hyttiin pääsyä viimeisten joukossa, koska meidän hyttikäytävällämme oli ilmeisesti joitakin katastrofaalisen sotkuisia hyttejä työn alla, sinne hälytettiin apujoukkoja - ja pääsinpä kohtaamaan toisenkin yllätyksen, kun tunnistin yhden siivoojista entiseksi oppilaakseni maahanmuuttajaluokasta. En häntäkään kehdannut häiritä työkiireissään. Hyttiin päästyämme pikaostokset, lisää suklaata, nyt vuorostaan Fazeria, ja sitten iltapesulle ja petiin.
keskiviikko 5. heinäkuuta 2017
Palattu
Kyllä meinaan taas kirjoittaa useampiosaisen matkapäiväkirjan, vaikka jo useana kesänä olen sellaisen samalta Norjan reissulta kirjoittanut. Aina seikkailu on ollut vähän erilainen, vaikka paljon samoina toistuvia elementtejä onkin.
Mutta ensin lyhyesti paluustamme Kanttorilaan. Kuten arvata saattoi, tällä välin niin nurmi kuin rikkaruohotkin olivat kasvaarehottaneet sateiden ansiosta siinä missä varta vasten kasvamaan laitetutkin kukat ja rehut. Paluumme edelläkin lienee sadellut, sillä ruohikko oli vielä liian märkää leikattavaksi. Kaksi pussillista katetta mies kuitenkin sai minulle koneella kerättyä. Uudella sähkökäyttöisellä. Joko minä sitä ennätin kehua? Kun kuopus vei vanhan ruohomasiinan kaupunkikotiin esikoisen lykättäväksi, niin aikanaan - kun ruoho alkoi olla taas leikkuun tarpeessa - piti hommata tilalle toinen kone. Mies sai esittelykoneen edullisesti, sellaisen jonka minäkin saan käyntiin nappia painamalla ja jossa on isompi ja paremmin toimiva keräilypussi kuin vanhassa. Sitten kun kauppaan tuli vielä kaksi akkua, niin kauppa oli todella kannattava.
Purettuamme osan matkapakaaseista minäkin yritin hivenen edistää pihahommia ruosimalla heinän valtaamaa perennapenkkiä ja sotkemalla puutarhakäsineet märkiä rikkaruohoja repiessäni kasvimaalta.
Tänäänkin näyttäisi olevan märkää. En taidakaan ruveta pyykkäämään reissukamppeita. Olemme iltapäivällä menossa käymään Millanin synttäreillä. Huomenna lyhyt kipaisu kaupunkikodissa kuoroharjoitusten jälkeen.
Mutta ensin lyhyesti paluustamme Kanttorilaan. Kuten arvata saattoi, tällä välin niin nurmi kuin rikkaruohotkin olivat kasvaarehottaneet sateiden ansiosta siinä missä varta vasten kasvamaan laitetutkin kukat ja rehut. Paluumme edelläkin lienee sadellut, sillä ruohikko oli vielä liian märkää leikattavaksi. Kaksi pussillista katetta mies kuitenkin sai minulle koneella kerättyä. Uudella sähkökäyttöisellä. Joko minä sitä ennätin kehua? Kun kuopus vei vanhan ruohomasiinan kaupunkikotiin esikoisen lykättäväksi, niin aikanaan - kun ruoho alkoi olla taas leikkuun tarpeessa - piti hommata tilalle toinen kone. Mies sai esittelykoneen edullisesti, sellaisen jonka minäkin saan käyntiin nappia painamalla ja jossa on isompi ja paremmin toimiva keräilypussi kuin vanhassa. Sitten kun kauppaan tuli vielä kaksi akkua, niin kauppa oli todella kannattava.
Purettuamme osan matkapakaaseista minäkin yritin hivenen edistää pihahommia ruosimalla heinän valtaamaa perennapenkkiä ja sotkemalla puutarhakäsineet märkiä rikkaruohoja repiessäni kasvimaalta.
Tänäänkin näyttäisi olevan märkää. En taidakaan ruveta pyykkäämään reissukamppeita. Olemme iltapäivällä menossa käymään Millanin synttäreillä. Huomenna lyhyt kipaisu kaupunkikodissa kuoroharjoitusten jälkeen.