Ensilumiryökäle

Kun perjantaina viimeisenä koulupäivänä alkoi sataa lunta, olin melkein yhtä innoissani kuin lapsetkin valtavista hiutaleista, joita leijaili taivaan täydeltä ja joita sieppailimme suuhun. Heti alkoi myös pallojen pyörittely ja koulupäivän päätteeksi koulun pihaan oli ilmestynyt ukkojen rivi.
Mutta kun sitten tänä aamuna mies herätti minut Kanttorilassa kertomalla, että yöllä oli satanut lunta, olin epäuskoisen ja harmissani. Miten nyt käy lopuille omenoille?
Perjantaina saavuttuamme Kanttorilaan puoliltaöin tryykäsin ensi töikseni sankojen ja kumihanskojen kanssa omenapuiden alle kokoamaan saalista mahdollisen yöpakkasen alta pois. Lauantaina niistä osan keitin soseeksi ja osan sain kuopuksen kyytiin, vaan jäi niitä silti muuhunkin.
Tänään iltapäivän liikunnaksi olimme yhdessä omenapuiden alla, minä jatkoin omenoiden keräämistä ja mies haravoi lehtiä jätesäkkeihin. Tarkoituksenaan ehkäistä muumiotaudin leviämistä. Talven mittaan ehdin mahduttaa osan lehdistä lämpökompostoriin. Omenat vaikuttivat siltä kuin eivät olisi nähneetkään pakkasyötä. Ehkeivät ne hetkellisestä pikkupakkasesta olekaan moksis. Aion askartaa edelleen sosetta, mutten millään ehdi enkä pysty koko määrästä. Purkitkin siinä loppuvat, vaikka niitä kerännyt olenkin.
Meni taas tähän omenateemaan, mutta josko syysloman aikana ehtisin toisenkin postauksen kirjoittaa. Jostain muusta.