Syksyn ihanat antimet

Tulimme pari tuntia sitten Kanttorilaan ja aloitimme omenoiden keräämisen saman tien. Tarkoitus on viedä huomenna kuorma tuoremehuasemalle. Emme ole aikaisemmin kokeilleet teettää mehua, mutta nyt sekä Millanin että naapurin rohkaisemana päätimme kokeilla. Tänä vuonna punakaneli on yllättävän hyvälaatuista ja isokokoista ja satoa on enemmän kuin parina edellisenä syksynä. Omenasosetta olen tehnyt jo yli kaksikymmentä tölkillistä ja kuivannutkin olen muutaman kuivurillisen omenaviipaleita. Puhumattakaan siitä, että omenoita on kuskattu sukulaisille, työtovereille ja jopa oppilaille. Joten tuoremehun teettäminen helpottaa työmäärää. 

Muutakin säilömistä olen saanut tehdä. Perinteistä maustekurkkua ja etikkapunajuurta. Erityisesti iloitsen juuri siitä, että sekä avomaan kurkkuja että punajuuria kasvimaa ehti tänä syksynä tuottaa - ja minä ehdin niitä kerätä talteen ennen yöpakkasia. Parina viime kesänä punajuuren kasvatukseni on eri syistä mennyt vähän mönkään, viime talvena jouduinkin turvautumaan kaupasta ostettuihin punajuuriin jouluksi tekemääni juureslaatikkoa varten. Maustekurkun tekemisestä on nyt tullut myös minulle tärkeämpää, kun itseni lisäksi myös vävymme tykkää niitä syödä. 

Kesäkurpitsaa olen raastanut pakastimeen lähinnä kakkujen raaka-aineeksi, tomatilloja ja härkäpapuja olen esikypsentänyt pakastimeen. Pari viikkoa sitten nostin perunat ja yllätyin niiden koosta ja määrästäkin niin, että minun piti ensimmäisen varren nostettuani käydä miehelle näyttämässä niitä kahdeksaantoista isoa mukulaa, jotka yhdestä varresta nousivat.

Juu, kyllä. Tykkään syksystä juuri tästä syystä. Vaikka metsän marjat ja sienet ovat tänä syksynä meidän osaltamme pääosin jääneet metsään, niin satoa olemme saaneet silti kerätä yllin kyllin. Kiitollinen mieli.

Leukoija

Kun keväällä halusin hankkiutua eroon ylimääräisistä kukan- ja tomaatintaimista jakelemalla niitä ystäville, niin sain vaihdossa pariltakin ystävältä jotain tilalle. Ulla-ystävältä sain onnenkäenkaalta, Iron Cross -nimistä lajiketta, joka onkin kasvanut ja kukkinut lahjakkaasti koko kesän. En vain vielä muistanut nostaa käpyjä ylös ja talvettumaan. Nyt toivoskelen, etteivät ne olisi kylmettyneet liikaa vaan saisin pysymään hengissä talven yli ensi suveen. Arja-ystävältä sain puolestaan leukoijan taimia. En ollut koskaan itse sellaisia kylvänyt. En edes tiennyt, millaisia niistä pitäisi tulla. Aina on mukava kokeilla uusia lajeja, sen olen oppinut vuosien mittaan erityisesti Millan-ystävältä. (Muuten mulla olisi varmaan kesäkukkina edelleen vain ne vanhat tutut orvokki, petunia ja lobelia...)
Tämä kesä taisi olla haastava ainakin juuri leukoijalle, tai ainakin Kanttorilassa minun hoivissani. En karaissut tarpeeksi ennen ulos istuttamista, siksi leukoijan taimet varmaan juroivat pitkään. Sitten tuli jokin ötökkähyökkäys, jonka jäljiltä pienistä taimista jäi jäljelle melkein pelkkä ranka. En kuitenkaan riipinnyt kituvan ja puolikuolleen näköisiä taimireppanoita pois. Ja niin vain ne vähitellen toipuivat ja kesän edetessä alkoivat uudelleen kasvaa. Eiväthän ne kovin korkeiksi ehtineet, mutta lopulta ilmestyi myös pienet kukinnot. Elämän voima ja kasvun ihme yllättää yhä.

Loppukesän kukintaa

Olin keskikesällä kovin kärsimätön, kun kirjoittelin hitaista kukkijoista melkein jopa syyttävään ja tyytymättömänä sävyyn. Mutta nyt olen ERITTÄIN tyytyväinen ja iloinen, etteivät kaikki kuki yhtä aikaa vaan loppukesään ja alkusyksyynkin riittää väriloistoa. Jopa zinniat kukoistavat, katsotaan jos niistä jossain vaiheessa ehtisin laittaa kuviakin. Leijonankidat ovat kuitenkin suurin ilonaiheeni. Anoppi taas ihasteli saamassaan kimpussa ensimmäisen kuvan kirjokakkaran kauneutta.


PS. 25.9. Lisäsin nyt nuo pari zinniakuvaa, vaikka ne ovat jo vanhentuneita. Kun kävimme viikonloppuna Kanttorilassa ja kun melkein ensi töiksi kiersin tutkimassa mahdollisia hallatuhoja, niin totesin zinnioiden kärsineen kylmästä - kun taas mm. leijonankidat olivat ennallaan.

Sinikka

Latasin viikolla valmiiksi blogille muutamia aiemmin Kanttorilassa ottamiani kuvia kirjoittaakseni myöhemmin. Vaan tänne Kanttorilaan tultua tekemistä piisaa nin, ettei tahdo ehtiä kirjoitella senkään vertaa kuin työviikon aikana. Näissä kuvissa on muisto tämän vuoden luumusadosta. Vielä matala Sinikka-luumu toki kukkiakin runsaasti, mutta silti sadon runsaus yllätti. Suurin tähän mennessä. Sangossa on ehkä puolet siitä. Söimme luumut tuoreeltaan, emme kuitenkaan kahdestaan, vaan veimme myös tuliaisiksi Millanille (joka puun on istuttanutkin), kaikille lapsillemme ja anopille.