Seikkailu isolla iillä

Tänään on taas perjantai 13. päivä. Sanottakoon heti, että minä en ole taikauskoinen. Koetan aina toppuutella oppilaitakin, jos he kovasti hirvittelevät , mikäli sellainen päivämäärä sattuu kohdalle. (Yksikin löysi kerran suureksi ilokseen koulun pihalta kolikon - kun oli aamulla manannut onnettomuutta päivämäärän takia. Kysyin sitten, ”oliko sinulla huono onni”. Eipä ollutkaan.)

Mutta siis, viittasin päivään, koska muistin tänään blogikirjoituksen, jonka aloitin, kun viimeksi oli perjantai 13. - eli viime joulukuussa - mutta joka jäi silloin lyhyenä luonnoksena odottelemaan, josko joskus kirjoittaisin valmiiksi. En päässyt otsikkoa pidemmälle. Mutta nyt, muistelen edes muutamalla rivillä perjantaiseikkailua joulukuulta:

Kuopus sai puolen vuoden harjoittelupaikan pohjoisesta ja irtisanoi opiskeluasuntonsa Kanttorilasta etelään. Hän toivoi meiltä muutto(- ja siivous-)apua. Saimme miehen veljeltä peräkärryn lainaan ja lähdimme sitä vetämään viikonlopun viettoon lähtiessämme työpäiväni jälkeen, isommalla kakkosautollamme. Joka alkoikin sitten oikutella matkalla. Tavallista enemmän, tai ainakin huolestuttavammalla tavalla. Kävi niin, että olimme ohittaneet erään taajaman kymmenellä kilometrillä, Kanttorilaan matkaa vielä kahdeksisenkymmentä kilometriä, kun auto sammui. Onneksi oli pitkä suora ja miehellä lapio peräkontissa. Hän lapioi tiensivuun tilaa sekä autolle että peräkärrylle (ihan totta, silloin OLI lunta!). Minä kävin sillä aikaa kävelyllä syvällä metsässä, sen verran syvällä, että kehtasin kyykkyä. Metsään kahlattuani ajattelin, että takuulla joku juuri NYT pysähtyy auttamaan... Ja eikös vain heti kohta joku auto hiljentänyt! Mutta se joutuikin vain siitä, että jokin auto tuli vastaan, joten hiljentyminen johtui siitä, ettei ollut tilaa kohdata. Mutta kun olin selvinnyt metsänsuojista takaisin tien laitaan, aloimme yhtenä miehenä lykkiä yhdistelmäajoneuvon osia kirjaimellisesti pois tieltä. Sen jälkeen istuimme autoon syömään eväitä ja miettimään, mitä tehdään.
Soitettiin sekä taksille (joka oli ajossa ja lupaili tulla puolen tunnin päästä) että hinausautolle. Alunperin ajateltiin, että saisimme taksikyydin ohitettuun taajamaan ja hinuri vetäisi auton samaisessa taajamassa olevalle korjaamolle. Mutta kun hinausauto tuli sitten ennen taksia, mies keksi kysyäkin, onnistuisiko hänen vetää sekä auto että peräkärry 80 kilsan päähän JA ottaa meidät hyttiin. Mies meinasi, että menee kyllä vähän ylitöiksi, mutta onnistuu. Sovittiin hinnasta, auto nousi lavalle ja peräkärry pantiin hinurin koukkuun. Sitten kavuttiin LÄMPÖISEEN hyttiin. Soitettiin vielä taksimiehelle ja peruttiin kyytitilaus. Ennen auton nostoa miehet olivat myös löytäneet syyn auton sammumiseen: laturi sökönä.
Pääsimme onnellisesti ja tyytyväisinä perille. Seikkailun ensimmäinen osa päättyi hyvin.

Toinen osa oli se, miten 1) päästäisiin seuraavana päivänä peräkärryn kanssa tekemään pojan muuttoa ja siivousta ja 2) päästäisiin sunnuntaina takaisin työpaikkakunnalle. Hädässä ystävä tunnetaan. Millan antoi mieluusti autonsa lainaksi lauantaiksi niin, että pääsimme muuttohommiin ja samalla reissulla mies sai auton laturin korjaamiseen tarvittavat osat alan liikkeestä. Lauantai oli tehokas työpäivä meillä, iltaan se meni, ennen kuin pojan loput tavarat oli kyytillä ja kämppä siivottuna, lopuksi vielä palautettiin asunnon avain kirjekuoressa firman postiluukusta. Yön pimeydessä ajettiin Millanin pihaan vaihtamaan auto, omamme oli ollut siellä roikan nokassa niin, että lataus riitti taas Kanttorilan pihaan asti (älkää kysykö minulta, miten). Sunnuntaina mies sai oman automme ajokuntoon ja niin seikkailun toinenkin osa päättyi onnellisesti takaisin arkikortteeriin.

Perjantai 13. ei ole mikään epäonnen päivä, MOT.