Ajellaan taas kohti Kanttorilaa. Aamulla säätiedotuksessa mainittiin, että yöllä oli ollut pakkasta siellä täällä Suomessa. Onhan tässä pitkin viikkoa puhuttu hallanvaarasta. Nyt minulla on siellä avomaankurkkupenkit peiteltynä, mutta ei mitään muuta. Puhumattakaan, että olisin rustannut lämmittimen kasvihuoneeseen.
Jänskättää taas nähdä, onko meidän mäellä kylmä käynyt.
Alkuviikosta oli iso huoli, kun uutisissa kerrottiin yhtenä yönä olleen yöpakkasta jossain osissa Suomea. En ollut suojannut avomaankurkkuja, kun olin luottanut 15 vrk:n sääennusteeseen, jonka mukaan piti oleman plussalla alimmatkin arviot. Hullua pidettiin jännityksessä koko viikon. Ja kuin kiusaten tuli sen yhden kylmän yön jälkeen kesä uudestaan.
Tänään ajelimme Kanttorilaan helteisessä säässä, ja heti autosta päästyäni ryhdyin kastelemaan. Niin kukkaruukuissa kuin kasvihuoneessa oltiin lotossa, mutta pihaan oli jossain välissä vähän satanut, koska rännin alla sanko oli täynnä. Mutta jo ennen autosta pääsyä näin, ettei pakkanen ollut puraissut.
Taivaan Isä oli suojannut kurkkuni, kun en itse ollut hoksannut. Täällä mäen päällä ei ollut vielä halla vieraillut, vaan kasvukausi sai jatkua vielä.
Vaatteet vaihdettuani jatkoin kastelua ja sitten aloin kerätä niitä kurkkuja. Mutta ennen kurkkukuvaa liuskamiinanköynnös, jota en ole aikaisemmin saanut kasvamaan kukalle asti.
Kuvassa mukana kesäkurpitsoita ja yksi Small Sugar -kurpitsa, joka on aivan uusi tuttavuus.
Omenapuiden alustat piti myös taas tyhjätä pudokkaista, muumiotautiset, raa'at ja madonsyömät pikkurääpäleet suoraan kompostiin. Voi olla, että mielikuvani on väärä, mutta silmämääräisesti arvioisin, että tänä kasvukautena muumiotautisia on tavallista enemmän tässä vaiheessa. Kesällä omppupuissa kuhisi jotain lennähteleviä ötököitä, niin eiköhän ompuissa ole runsaasti reikiä, ja sellaisiin muumioitiöt pääsevät iskemään. Ja varmaan tällainen lämpö edistää myös itiöiden kasvua.
Huomenna tiedossa säilöntää, vintiltä haetut isot lasipurkit saavat olla yön yli liossa.
Hei vaan, minun piti kirjoittamani edellisen postauksen perään vielä samana iltana lisäyksen, että onnellisesti päästiin taas kuitenkin perille - ja kuvittelin sen tehneeni, mutta nyt viimein saatte huokaista helpotuksesta...
Niin kovin lyhyt on viikonloppu, kun siihen yrittää mahduttaa kastelun ja sadonkorjuun lisäksi huushollausta, kylästelyä ja koulutyön edistämistäkin. Ruohonleikkuria en ole kävelyttänyt, olkoon vielä pörriäispelto kukassa.
Ilokseni olivat molemmat yllätysdaliat avanneet upeanväriset kukintonsa. Kuvassa olevan siirsin kurpitsapenkistä kukkaruukkuun, mutta toisen jätin kurpitsan juurelle.
Vadelmaa keräsin syömämarjoiksi ja mustaherukkaa myös pakastimeen. Kesäkurpitsoita aion kuskata tänään mukanamme pohjoiseen, jos saisi niitä jaettua lapsille. Valkosipulista tuli hyvä sato, vaikka sipulikoko vaihtelikin paljon kasvupaikasta riippuen. Yhden komistuksen kanssa otin selfien.
Nyt tarttee jo ruveta ryttyylemähän, kun kouluhommia olisi vaikka muille jakaa, jos joku huolisi.
Meni taas vähän jännäksi tämä matkan teko. Mies joutui teippaamaan jotain vesiletkua. Hakee paraikaa lisää vettä jäähdyttäjään marketin vessasta. Ja sitten koetetaan taas jatkaa hissun kissun.
Luotan kuitenkin, että Taivaan Isä auttaa meidät jälleen perille ja että huomenna olen ajoissa töissä. En tässä oikein voi muuta kuin rukoilla ja luottaa.
Millan on aikoinaan hankkinut, kylvänyt ja istuttanut Kanttorilan puutarhaan laajan kirjon toinen toistaan ihanampia perennoja ja sipulikukkia. Vuosien mittaan osa niistä on kuitenkin kuollut, kadonnut, taantunut tai hiipunut. Jotkut harvat olivat sellaisia, jotka mielestäni joutuivatkin mennä. Tai siis se kevätvuohenjuuri, joka katosi jossain remontissa, ei varmaan ollut Millanin istuttama, vaan talon alkuperäistä kasvistoa. Juu, sitä en kaipaa. Edellisessä kodissa yritin päästä siitä eroon, turhaan. Ainakin yhden Millanin mieleisen mutta itselleni jonninoutavan olen kaivanut Millanille (keltakaunokki, joka kylläkin olisi ollut pörriäisille mieleinen).
Mutta joitakin taantuneita ja kadonneita olen erityisesti jäänyt kaipaamaan. Yksi niistä oli sinipallo-ohdake. Ensimmäisen Kanttorilan kesämme (2013) jälkeen se ei enää kukkinut eikä myöhemmin enää kesän mittaan kasvanut kuin pieneksi taimeksi. Yritin siirtää sitä parempaan paikkaan, muttei se sitten ollutkaan kai tarpeeksi hyvä paikka, ja lopulta maalämpöremonttisyksyn jälkeen sitä taintakaan ei enää noussut.
Alkoi uuden taimen metsästys (olin taantuma-aikana yrittänyt kylvää uusia Millanin antamista siemenistä, siinäkään onnistumatta.) Toissa keväänä tein useamman reissun parillekin taimistolle ennen kuin sain uuden alun. Tosin sen sanottiin olevan matalampaa lajia kuin sinipallo-ohdakkeet normaalisti. Mutta tyhjää parempi, ajattelin, sillä kyllä kimalaiset löytävät matalammankin varren päästä syötävää.
Viime kesänä perennan taimi ehti kasvaa ja komistua uusitussa perhospenkissä, muttei se vielä kukkinut. Mutta tänä kesänä vihdoin olen saanut ihailla sinipalloja seitsemän vuoden tauon jälkeen.
Mitä tulee mataluuteen, niin se on varsin suhteellista. Tai ainakin kovin riippuvaista sää- ja ympäristöoloista. Tänä kesänä muiden muassa karpaattienkellot kasvoivat varsinaisiksi karpaasien kelloiksi, samoin harmaakäenkukat olivat korkeita, komeita ja kestäviä.
Karpaaseja ja muita roikaleita:
Sinipallo-ohdake ennen kukkien aukeamista.
Nyt on tuntunut, että loma lyhenee molemmista päistä. Täytyykin lähteä työmaalle päivää aikaisemmin kuin olin asennoitunut.
Mutta ei se haittaa sen enempää kuin ylipäätään loman loppuminen. Hyvä vain, että kokoonnutaan kollegoiden kanssa ennen kuin seuraavana päivänä tavataan asiakkaat.
Haaveenani on, että ensi kesänä minun ei tarvitsisi lähteä Kanttorilasta kesken kaiken elokuussa, vaan jatkaisin lomaa vuorotteluvapaalla. Koska vielä kerran ennen eläkeikää minun on mahdollista lain mukaan niin tehdä.
Tätä lauantaillista lomapäivää vietimme Millanin kanssa marjapuskissa, ja mies pajupuskassa. Mies ehti myös maalata Millanin porraskaiteet sillä aikaa, kun naisväki keräsi punaherukkaa mehustettavaksi ja vadelmaa sekä vähän mustaherukkaa pakastimeen. Millan ei pysty itse käyttämään happamia viinimarjoja, joten olen tyhjäillyt hänen puskaan, ensin hänen äidilleen mehuvärkiksi ja tänään meille. Omenoista emme tänä syksynä teetä mehua, koska punakanelia ei tule niin paljon liikaa kuin viime syksynä. Joten ihan hyvä, että kellarissa on kuitenkin jotain mehua varalla. Kuusi pullollista tuli maijallisesta herukoita höystettynä kakkosluokan vadelmilla.
Illan päätteeksi jotain kukkakuvia.
Tuoksuhernettä ja vielä hopeaputousta eli -vitjaa uudestaan.
