Värisointua tai sitten ei

 Otin eilen illalla taas antihistamiinitabletin kutinalääkkeeksi ja sitä myöten vähän veto poissa. Mutta päivittäisen puutarhakierroksen jaksaa tehdä vaikka konttien. Soimasin tosin itseäni, etten ottanut heti ekalle kierrokselle kameraa mukaan. Tai edes krökkyä ja suojahanskoja.

Kameranhakureissulla otin mukaan myös aamulliset kahvinporot, jotka tyhjäsin tällä kertaa pensasmustikan juurelle. Millan vihjasi, että kahvinporot auttaisivat liljakukkoa vastaan, kun ne ei kuulemma tykkää kahvin hajusta. Niinpä olenkin useana aamuna levitellyt sakkoja eri liljojen juureen, koska tänä alkukesän olen muutaman vuoden tauon jälkeen rookannut joillakin liljoillani muutaman liljakukkopariskunnan parittelemassa. Luonnollisesti tein lopun mokomasta puuhasta. Pahiten kukot ovat ehtineet syödä ruskoliljaa. Jospa muut säästyisivät.

Mutta se kamerakierros. Pieni väripoikkeama sai minut alun alkaen hakemaan kameran.

Viime keväänä oppilaiden lahjakortilla ostin mm. purppuran(- tai karmiinin-)punaista orvokkia, josta keräsin siemeniä. Näiden piti kaikkien olla niiden siementaimia. Mutta voi olla, että keskellä oleva haljukukkainen taimi eksyi joukkoon muutaman  sinisen orvokin siementaimen joukosta, sieltä kun nousi toinenkin tuonnäköinen ei-niin-sininen. Voisin tietty ruveta pikkumaiseksi ja vaihtaa reunasta tilalle toisen orvokin ja siirtää valkoisen muualle. Mutta vain jos ehdin ja viitsin. 

Ilokseni verihanhikki kukkii jälleen. Viimeksi on tainnut kukkia ennen maalämpömyllerystä. Sen jälkeen olen kasvattanut siemenistä muutaman verihanhikin lisää, kun edelliset alkoivat näyttää taantumuksellisilta. 

Illakko, punapäivänkakkara ja loistokurjenpolvi Johnson's blue muodostavat kauniin väriharmonian. 

Samoin vuorikaunokki ja purppuratulikukka, seassa kukintaa aloittava kanadanvuokko ja oranssikeltano sekä pari orvokkia. 

Hohhoijaa, nappasin viiden minsan tirsat sohvalla. Hetken taas jaksaa. Olen muutamana päivänä kirjoittanut vihkoon muistiin, mitä kunakin päivänä olen suunnitellut saavani aikaan. Muistilistan lisäksi siitä on sekin hyöty, että voin vielä myöhemminkin huomata, että jotain olen saanut lomalla tehtyä, ettei tarvi ihmetellä elokuussa, mihin se loma hupeni. 

Takaisin kamerakierrokseen, kerrottu idänpioni on kukkimisvuorossa, samoin akileija, jota myös lintukukaksi olen kuullut mainittavan. Ruukussa oleva punainen dalia kukki keväällä, odottelen lisää kukkia tuonnempana. 

Vielä pari kuvaa. Ensimmäisessä luumun juurelle istuttamani kirjopäivänsini. Viime kesänä vahingossa tulin istuttaneeksi yhden päivänsinen kirsikan lähelle, ja sehän kietoutui pitkin kirsikan oksia. Nyt olen laittanut kahdenkin luumun juurelle, ynnä krassia. 

Lopuksi kuvapari yhdestä omenapuusta. 

Tämä on se, josta mieheni kysyi muutama vuosi sitten moottorisaha kädessään, että "eikös se ollut tämä omenapuu, mikä piti kaataa?" No ei ollut, vaan se viereinen, johon tuli syömäkelvottoman pahoja omenoita. Onneksi mies ei ollut ehtinyt kuin sahata pari paksua alaoksaa pois väärästä puusta ennen kuin tiesi käydä kaadettavan niskaan. Eihän siinä kuinkaan käynyt. Kurmootettu puu on tuottanut omenoita edelleen. Ne ovat pieniä, mutta kivanmakuisia ja siksi halusin tuon puun säästää. Isojen oksien karsiminen aiheutti kuitenkin vesiversojen kasvua. Kokeilinpa sitten taivuttaa niitä painon avulla vaakatasoon, uusiksi alaoksiksi sahattujen tilalle. (Kuvassa on myös miehen tekemä hyönteishotellipölli, jonka umpeen muuratuista huoneista olen tänne aiemmin ottanut kuvan.) 

Tänä keväänä taivukkaissa oli jo kukkasia, ja nyttemmin  niistä on kehittynyt pieniä omenan alkuja. Ei siis ole ollut mikään turha vaiva, ripustella kivillä täytettyjä purkkeja sukkahousuista roikkumaan vesiversojen painoksi. Olen sitä tehnyt myös niin kaneliomenapuille kuin syys- tai talvilajikkeillekin. 

 

EDIT. Nyttemmin luin sitten jostain puutarhalehdestä, etteivät vesiversot ole kiinni niin syvällä puunrungossa, että ne kestäisivät isoa painoa repeytymättä. Joten en voi suositella ottamaan mallia vesiversojen taivutteluun.