Reilu viikko sitten oli täysikuu. Se oli jo noussut, kun ajelimme miehen kanssa iltaseitsemän jälkeen osittain navigaattorin ja loppumetreillä yhä tärkeämmiksi osoittautuneiden kuvallisten ja sanallisten ajo-ohjeiden avulla ystävien kotipihaan kraaterijärven luoteisrannalla. Kotiväki ei itse ollut paikalla, mutta heidän kanssaan oli ihan oikeasti sovittu, että menemme poimimaan autonperän täyteen omppuja heidän pihapuistaan. Silti hieman jännittyneenä kuulostelin, mitä tiellä kävelevä nuoriso tuumaa omenapuiden alla vilkkuvasta taskulampusta ja pihalla seisovasta oudosta autosta. Ei meitä kukaan tullut hätyyttelemään. Mutta oliko se hyvä vai huono juttu? Eikö pikkupaikkakunnallakaan enää välitetä pitää silmällä naapureiden pihaa mahdollisten asiattomien liikuskelun varalta?!
No, meillä oli kuitenkin upea omenaseikkailu. Ensin kyykittiin puiden alustat kutakuinkin tyhjiksi, lintujen nokkimia ja pilaantuneita kerättiin yhteen kompostisankoon, syötäväksi ja säilöttäväksi saaviin, koppaan, pyykkikoriin... Ja lopuksi vielä - ystävän kehotuksesta ja hartaasta toivomuksesta - talviomenoita  puiden oksilta pariin pikkulaatikkoon ja mun reppuuni.
Lahjaksi olemme totisesti saaneet ja nyt olisi aika myös antaa lahjaksi. Kollegat saivat nauttia omenapiirakkaa perjantaina.  Tänään ajattelin viedä yhden omenamehupullon lähetyspiiriin arpavoitoksi ja keskiviikkona tutulle mummulle omenasosetta ja kenties piirakkaakin, hänellä kun käy kahvivieraita harva se päivä. Nuorelle äidille lupasin myös yhden purkillisen pojan puuronsilmiksi. 
Ihanaa saada syödä kotimaisia omenoita kuorineen päivineen - flavonoideja!