Tänään ehdimme kävellen kirkkoon, Kynttilänpäivä oli iloinen yllätys, en ollut perehtynyt etukäteen kalenteriin. Hokasin vasta, kun kanttori aloitti alkuvirren 48, yhden lempivirsistäni.
Kirkosta palatessa piti tehdä mukka läheisellä jääkiekkokaukalolla, vaikka kotiinkin oli kiirus maa-artisokkapottumuusin tekoon. Halusin tsekata, olisiko jäätä eilisen suojasään ja vesisateen jäljiltä. Meillä kun pitäisi huomenna olla kaikkien koulujen yhteinen luistelutapahtuma tässä keskustan kentällä, ja kun meidän koulun valo-oppilaat tuodaan aamulla suoraan kentälle eikä kouluun, niin ehdin jo aamulla murehtia, mikä olisi varasuunnitelmani, jos tapahtuma ei onnistuisikaan. Koululle emme enää taitaisi päästä. Mietin, millaista "kotikoulua" pystyisin Kanttorilassa pitämään seitsemälletoista pirpanalle ja jässikälle, mitä heille laitettaisiin ruuaksi... Mutta onneksi kaukalon jää näytti siedettävältä, kiitos väliaikaisen käyttökiellon. Viereisellä kentällä näkyi ikävä kyllä yhdet autonrenkaiden jäljet, kun joku älykääpiö oli käynyt pyörähtämässä. Kiukuspäissäni ehdin jo ääneen ajatella, että jos mulla olisi valta päättää, niin ajokortin saisi vasta parikymppisenä.
Hätävarasuunnitelmaani ei siis tarvittane, mutta se herätti kuitenkin ajatuksen, josko jossain vaiheessa toisin oppilaani tänne meille kylään.
Äääh... pitäisi miettiä sitä lehtijuttuakin - kunhan nyt ensin saisin paperille tiistain vanhempainillan asiat. Jääköön tämä siis tammikuun viimeiseksi bloggaukseksi ja sen viimeiseksi riviksi.
Ilmeisesti kuitenkin se, että pääsee opettajan luokse kylään, on kaikille lapsille merkittävää. Oli hauska kuulla, miten seurakuntakeskuksemme eräs vahtimestari muistaa lapsena käyneensä luokkansa kanssa meillä, ja oli kuulemma eka kertaa ollut hississä ja vesivessassa :) Varmaan joskus 50-luvulla.
VastaaPoistaVoi, minäkin muistan ensimmäisen vesivessahuushollissa vierailuni. En tohtinut istua, kummisetä osti mulle potan!
VastaaPoistaKiva saada rohkaisua, ties vaikka vierailu toteutetaan vielä kevään mittaan.