Hilpeää lomailua kuolinsiivousta tehden

 Olen perinyt vanhemmiltani ja esivanhemmiltani säästäväisen mielenlaadun ynnä periaatteen, että pannaan talteen kaikki, mille saattaa joskus jollain olla käyttöä.

Useampien muuttojen yhteydessä olen kuitenkin osannut aina jotain karsia poiskin. Siinä vaiheessa, kun meillä oli hetken omistuksessa kolme asuntoa, aloin ajatella tosissani sitä, mitä haluan jättää jälkipolville ja vielä enemmän sitä, mitä en missään tapauksessa haluaisi sälyttää lastemme siivottavaksi minun jäljiltäni.

Olen jo myös alkanut suuntautua kohti eläkevuosia, vaikken ole vielä kuuttakymmentä täyttänyt. Ajatus eläköitymisestä on kuitenkin saanut minut karsimaan ylimääräistä työpaikkakunnan asunnossa. Siellä on vaatehuoneen lattialla muutama banaanilaatikollinen vaatetta ja kamaa odottamassa, että niitä voi viedä kirppiksille - sitten kun on rokotukset kunnossa.

Nyt lomalla olen innostunut aloittelemaan ns. kuolinsiivousta myös Kanttorilassa. Aikanaan kun tänne muutettiin iso osa entisen kaupunkikotimme irtainta, mm. kirjahyllyjen sisältö, niin siinä vaiheessa ne vain siirrettiin, koska Kanttorilassa on ruhtinaalliset kirjahyllytilat. Pari viikkoa sitten innostuin siivoamaan luokassani ja siitä sellainen perkaussiivousvimma alkoi. Se jatkui ensin siellä asunnolla (parin kansion perkauksella) ja nyt lomalla levisi tänne Kanttorilaan.

Kyytiä ovat saaneet mm. vanhat Kirkkomusiikki-lehdet (jotka kyllä selasin ennen lehtikeräykseen siirtoa), laittomat nuottikopiot (ei kannata säilyttää todisteita rikoksista...), opettajan päiväkirjat ja paperiset kaupunkikartat, joita oli paksu muovikansiollinen. Muovikansiokin oli jo niin risa, että se päätyi poltettavaan jätteeseen. Kartoista jätin tallelle muutaman, joille saattaa olla käyttöä tai muistoarvoa, ja muutaman askarteluvärkiksi. Jos vaikka tekisi joskus lisää tällaisia paperihelmiä, joita kokeilin yhdestä kartasta. 

Mistä se hilpeys sitten tuli?  No, esimerkiksi siitä, kun löysin lasten piirusteluja ja viestejä vanhojen papereiden kääntöpuolelta. Tällaisia: 

Vielä hauskempaa on ollut kuunnella c-kasetteja. Muutaman risan kasetin valikoin poistoihin. Mutta suurina aarteina aion säästää ne, joista löytyy lastemme ääniä, lauluja, vitsejä ja kertomuksia. (Juuri äsken nauroimme miehen kanssa sille, kun kesken äidin lukeman Prinsessa Ruusunen -sadun kuuluu taustalta satua kuunnelleen poikamme kauhistelu: "Hyi kauhia, läkää!" Hän oli tietty kaivellut nenäänsä ja kauhisteli löydöstään.) 

Ihmeen hyvin on ääni säilynyt myös itseäänitetyillä musiikkikaseteilla (onkohan niiden äänittäminen jo vanhentunut rikos...?)