Pöh

En löydä piuhoja enkä kameroitakaan, joiden syövereistä pitäisi löytymän mm. läjäpäin kukka- ym. tunnelmakuvia Kanttorilasta. Olisi mukava itsekin katsella. Kameralla kuvattuna pihamarkkia katselee aina vähän eri silmin, senkin takia, että se kuvaaja on yleensä tyystin eri henkilö.

Tänään torkuin istuallani kesken sudokun ratkomisen, enkä mahtanut mitään. Vaikka sain töistä kaksi vapaapäivää (pe-la), niin "lomareissu" taisi käydä työstä ja ottaa nyt veronsa. Toivottavasti vielä yöllä uni maittaa.

Jos huomenna olisi töiden jälkeen voimanrippeitä jäljellä, niin voisin kokata borssisovelluksen Kanttorilasta tuomistani palsternakoista, persiljasta ja punajuurista. Kaupunkikodin puutarhasta löytyy lisäksi valkosipulia ja lehtikaalta.

Hohhoijaajaa, syyslomaan taitaa olla vielä muutama viikko...

Suomen kaunista suvea yhä

Viikonloppuretken aikana saimme ihastella kotomaamme kauneutta. Ilmeisesti myös ihan Maamme-laulun maisemissa, kun ajelimme Saarijärven kautta, missä kansallisrunoilija oli kotiopettajana 1820-luvulla - paikallisen matkailuesitteen mukaan.

Täysi elokuu kaunisti viikonlopun iltoja. Se valaisi Olavinlinnaa vuolaan virran luodollaan, kun pääsimme perjantain puoluekokouspäivän jälkeen kaupunkipromenaadille. ja eilen illallakin kuu oli ehtinyt nousta, kun palasimme onnellisesti ja turvallisesti takaisin Kanttorilaan. Ihailin juuri kuuta auton ikkunasta, kun venetsialaisia juhlistava ilotulitusraketti präiskähti kuun eteen ja säikäytti minut. Minun huudahdukseni puolestaan säikäytti kuskin, mutta tiellä pysyttiin loppuun asti.

Ennen äskeistä visiittiä Millanin luo mies otti minulle taas kukkakuvia, mutta ne ovat vasta kameralla. Kävin äsken keräämässä taas kukansiemeniä, tomaatteja, kurkkuja ja kesäkurpitsoita. Kastelua täytyy käydä vielä jatkamassa "automaattien" lataamisen verran, ja sitten meinaan kyllä viritellä kateharson avomaankurkun suojaksi. Kasvukausi on niillä ressukoilla pahasti kesken, kun vasta yhden säilöntäkokoisn kurkun olen bongannut. Olisikohan esikasvatus yhtään jouduttanut sadonkorjuuta?

Sen myös nyt kokeilustani otan opiksi, etten enää kylvä maissia popcorn-pussista. Lajike on tietysti jokin Ameriikassa menestyvä, pitkän kasvukauden vaativa. Matkalla näin jossain Juvan tienoilla maissipellon kukassa, samoin siskollani ja Millanilla olen nähnyt maissin hedekukintoja, mutta minun tarhassani eivät ole ehtineet edes kukalle saati että tähkiä ehtisi kehittyä.

Näin tänä kesänä, ensi keväänä uudet kylvöt. Ehkäpä kokeilen silloin taas avomaankurkullekin esikasvatusta.

Kanttorilassa kaikki hyvin

Kanttorilaan saavuttiin taas onnellisesti, vaikkakin meitä molempia väsytti ja nukutti autossa, kun olimme heränneet niin aikaisin. Hyvä kuitenkin, että minäkin pääsin tavallista aikaisemmin sängystä ylös, niin ehdin hyvin nauttia lämpimästä suihkusta! Eilen viimein sähkömies kävi kytkemässä kaupunkikodin boileriin sähkön ja yösähkö lämmitti veden suihkutteluun.

Oli ilo huomata, että täällä oli kuin olikin satanut. Toivottavasti sataa vielä vähän lisääkin (lupaavalta näyttää), jotta kaapelimiesten poissaollessamme tekemät paikkuuruohokylvökset pääsevät itämään. Kasvihuoneessakin oltiin ihmeen virkkuja. Reilu kastelu ja "pulloruokinta" auttoivat tomaatteja ynnä muita jaksamaan sunnuntaista torstaihin. Ennen täältä lähtöämme täytin puovipulloja vedellä, sulloin superloninpalasen pullon suuhun ennen korkin sulkemista. Sekä korkissa että pullon pohjassa reikiä veden ja ilman kulkua varten. Ihan joka astiaan ja ruukkuun pulloja ei riittänyt, mutta isoimmille ja syöpöimmille sentään.

Kastelun yhteydessä keräsin matkaevääksi muutamia kypsiä tomaatteja ja pari korjuukokoista kurkkua. Puutarhan puolella keräsin pensasmustikoita, vähän ahomansikkaa ja paljon kosmoskukan siemeniä. Ja toki muitaki siemeniä: tähtiputkea, krassia, Millanille sinipiikkiputkea ja kokeeksi punapäivänkakkaraa.

Toin kaupunkikodin pihasta evakkoon tai turvaan pikkusydämen juurakoita perennapenkistä, joka oli jäänyt remonttimiesten jalkoihin. Aloin eilen kaivaa penkkiä ylös. Sen voisi jättää kesannolle, jos sillä kurin saisi vuohenkellon aisoihin. (Hullun houretta?)

Kanttorilassa on nyt vaaleanpunainenkin kellopeippi ehtinyt kukkaan. Valkoinen on aloittanut kukintansa jo aikaisemmin. Millanilta saamani jalokukonkannukset ovat uusin ilonaiheeni: aivan ihastuttava kasvi kerrattuine vaaleanpunaisine kukkineen ja liuskaisine lehtineen. Jospa vielä ehdittäisiin kuvakin siitä ottaa.

Kiireinen viikonloppu tulossa taas

Työviikostani tulee vähän repaleinen, kun tänään istuin ops-työryhmässä sijaisen huolehtiessa ekaluokkalaisistani ja kun huomisen työpäivän jälkeen lähden kahden päivän talkoovapaille, siis kahden päivän palkattomalle virkavapaalle. Viimeksikin, kun minun olisi pitänyt olla edustamassa puoluekokouksessa, sattui samalle viikonlopulle lauantaityöpäivä urheilukilpailujen merkeissä. Silloin olin töissä ja lähetin kokoukseen varaedustajani. Tällä kertaa otan ihan mielelläni vähän takkiin taloudellisesti, kunhan pääsen äänestämään. Sitä paitsi tällä kertaa olemme miehen kanssa mlemmin edustajina. Minä lisäksi ääntenlaskutehtävissä.

Mutta puoluekokousedustajuus tietää sitä, että Kanttorilassa ehdimme vain piipahtaa yöpymässä. Tottahan toki huomenna kastelen kasvihuoneessa heti perille päästyämme. Mutta perjantaiaamuna on aikainen lähtö ja silti taidamme joutua kokoukseen viime tipassa ennen puheenjohtajavaalia. Lauantainakin menee varmaan myöhään ennen kuin olemme takaisin Kanttorilassa. Sunnuntaina on tarkoitus kyläillä Millanilla. Vadelmapiirakalla. Ja puhettakin varmaan piisaa.

Sain viettää viime viikonloppunakin aikaa Millanin seurassa. Oli niin sanotusti ikimuistoinen konsertti-ilta alkaen lehtihaastattelusta ja jatkuen vielä hurjemmin. Sen verran voinen paljastaa, että minä pitelin koiraa. Aika jännää oli sekin, että saimme molemmin tilaisuuden jutustella melkein kaikkien illan esiintyjien kanssa. Molemmat saimme myös kuulla omat lempibiisimme. Ja paljon muuta hyvää musaa.

Sadetta luvassa, täällä ei vielä sada, mutta ehkä Kanttorilan puutarhaa on Taivaan Isä jo kastellut. Niin että mulle jää vain se kasvihuone.

Huh hellettä

Millanilta tuli eilen tekstiviesti, että hän oli käynyt kastelemassa Kanttorilan kasvihuoneessa. Siellä oli oltu nuupallaan... Arvasin kyllä, että ohutlehtiset ananaskirsikat pienissä purkeissaan ehtivät viikossa kuivahtaa. Viime perjantainakin ne riiputtivat lehtiään, mutta virkostuivat kyllä nopeasti kastelun jälkeen. Mutta ilmeisesti nämä elokuun hellepäivät ovat rasittaneet myös ainakin isolehtisiä kasvihuonekurkkuja ja mikä ettei tomaattejakin.
Hädässä ystävä tunnetaan. Ja siinäpä vasta ystävä, joka pyytämättä murehtii toisenkin kasvihuoneesta. Minun(kin) onneni, että Millanilla on nyt auto käytössään ja että "sähkökunto" on kuulemma huomattavasti parempi kuin silloin, kun hän muutti Kanttorilasta.

Jos Luoja suo, huomenna pääsen taas itsekin kasvihuonetta kastelemaan. Ja puutarhaa varmaan myös tarttee kastella. Muuten viikonlopuksi on tiedossa musiikillista ohjelmaa; poikiamme lähtee mukaamme Kanttorilaan ja sieltä lauantaina akustisille musafestareille kuuntelemman mm. maankuulua kanteleensoittajatyttöä. Sunnuntai-iltana olen sitten musiseeraamassa itse ystävättärien kanssa veteraanijärjestöjen seurakuntaillassa.

Viime viikonloppunakin Kanttorilan käyntimme sisälsi muutakin ohjelmaa kuin puutarhapuuhaa. Teimme mieheni ja Millanin kanssa retken siskoni luo. Matkalla poikettiin tonkimassa yhdellä vakiokirppiksellämme. Siskon luona löysimme metsäretkellä lisää keltavahveroita. Mukana Millanin Seita-koira.

Viinikärhö

Olipa mukavaa päästä viikonlopuksi Kanttorilaan. Aloitin viikonlopun vieton perkaamalla mustikoita, jotka mies oli poiminut sillä aikaa kun itse olin töissä perjantaina. Ajoimme heti töitteni jälkeen tänne. Nyt pitäisi minun vuorostani käydä poimimassa pensasmustikoita ja vähän kirsikoitakin, loput latvian matalasta ja suklaakirsikoita. Rauhalan kirsikoista oli loput jo syöty. Naakat, rastaat tai harakat asialla.
Taas oli uusia kukkijoita, syysleimu loistossaan, samoin jalokukonkannus. Erityisesti iloitsin tästä:

Tai oikestaan voisi kirjoittaa, että 'näistä'; viinikärhön lisäksi nautin tietysti tuoksuherneen runsastuvasta kukinnasta. 

Kaapelikaivuun jäljiltä Millanin istuttamasta kolmiopenkistä oli tullut vähältä kaksio... Minun olisi pitänyt siirtää evakkoon aikomani jouluruusukin keijunkukan ja akileijan lisäksi :(
No, ensi keväänä ja kesänä käy ilmi todelliset tappiot. Ties vaikka osa tuhoutuneen näköisistä karpaattienkelloista ja ketoneilikoista olisivat juurensa säilyttäneet. Ja tokihan niistä osa jäi kauhan koskemattomiksi.

Viherkasvitkin viihtyvät

Sain vuosia sitten tädiltäni viherkasvin alun. Hän ei osannut sanoa sille nimeä, mutta kertoi, että sitä on helppo lisätä. Viehättävä kasvi ei kuitenkaan alkanut kukoistaa kaupunkikotimme ikkunalla, sinnitteli sentään hengissä.
Jo ennen vuorotteluvapaani alkua aloin kärrätä huonekasvejani kaupunkikodista Kanttorilaan, toisaalta lisäämään viihtyisyyttä synttäreitäni varten, mutta vielä enemmän siksi, että kaupunkikodin putkiremontin alta piti raivata ikkunan alustat tyhjäksi.

Vanha hirsirakenteinen talo vaikuttaa olevan mieluinen meidän lisäksemme myös vihreille asukeille. Aaroninpartojakin minulla on tällä hetkellä neljä, ja kaksi saniaista, jotka yleensä ovat minulta harmikseni kuolleen talven aikana, mutta Kanttorilassa ovat nekin pysyneet hengissä. Myös unelmani (Asparagus plumosus) elää ja voi hyvin. Tuon tädin antaman köynnöskasvin  nimeä olen koettanut selvitellä. Huonekasvikirjani perusteella uskallan olettaa, että se on köynnösviikuna eli vesifiikus. Nyt sekään ei enää pelkästään sinnittele, vaan on roihahtanut köynnöstämään niin kuin pitikin. Ja lisääminenkin oli helppoa kuten täti lupasi.

Ensimmäinen kohtaaminen

Kanttorilassa lapsuutensa viettäneen Anskun vierailu niin Kanttorilassa kuin täällä blogissanikin sai minut muistelemaan, miten ja milloin itse olen ensi kertaa tutustunut Kanttorilaan. Se oli syys-lokakuun vaihteessa vuonna 2009, jolloin ystävämme olivat jo kesällä ostaneet Kanttorilan, mutta eivät olleet vielä päässeet muuttamaan sinne. Millan-ystäväni kehoitti meitä poikkeamaan hakemassa omenoita Kanttorilan puutarhasta samalla kun muutenkin olimme kokousmatka-ajelulla täällä etelän puolessa. Niinpä poikkesimme paluumatkalla, kun ilta oli jo ehtinyt hämärtyä. Kuitenkin sen verran oli valoisaa, että paikkakunnalle saavuttuamme pystyimme ihastelemaan maisemia, kumpuilevaa maaseutua ja siintävää järvenselkää. Kanttorilan pihaan ehdittyämme oli kyllä jo niin pimeää, ettemme silloin vielä saaneet käsitystä pihasta tai talosta.

Olen kirjoittanut siitä kohtaamisesta aikanaan lyhyesti toisessa blogissani tähän tapaan (nyt se heitti tuon otsikon tuonne loppuun, enkä saa muokattua tekstiä):

Reilu viikko sitten oli täysikuu. Se oli jo noussut, kun ajelimme miehen kanssa iltaseitsemän jälkeen osittain navigaattorin ja loppumetreillä yhä tärkeämmiksi osoittautuneiden kuvallisten ja sanallisten ajo-ohjeiden avulla ystävien kotipihaan kraaterijärven luoteisrannalla. Kotiväki ei itse ollut paikalla, mutta heidän kanssaan oli ihan oikeasti sovittu, että menemme poimimaan autonperän täyteen omppuja heidän pihapuistaan. Silti hieman jännittyneenä kuulostelin, mitä tiellä kävelevä nuoriso tuumaa omenapuiden alla vilkkuvasta taskulampusta ja pihalla seisovasta oudosta autosta. Ei meitä kukaan tullut hätyyttelemään. Mutta oliko se hyvä vai huono juttu? Eikö pikkupaikkakunnallakaan enää välitetä pitää silmällä naapureiden pihaa mahdollisten asiattomien liikuskelun varalta?!

No, meillä oli kuitenkin upea omenaseikkailu. Ensin kyykittiin puiden alustat kutakuinkin tyhjiksi, lintujen nokkimia ja pilaantuneita kerättiin yhteen kompostisankoon, syötäväksi ja säilöttäväksi saaviin, koppaan, pyykkikoriin... Ja lopuksi vielä - ystävän kehotuksesta ja hartaasta toivomuksesta - talviomenoita  puiden oksilta pariin pikkulaatikkoon ja mun reppuuni.

Lahjaksi olemme totisesti saaneet ja nyt olisi aika myös antaa lahjaksi. Kollegat saivat nauttia omenapiirakkaa perjantaina.  Tänään ajattelin viedä yhden omenamehupullon lähetyspiiriin arpavoitoksi ja keskiviikkona tutulle mummulle omenasosetta ja kenties piirakkaakin, hänellä kun käy kahvivieraita harva se päivä. Nuorelle äidille lupasin myös yhden purkillisen pojan puuronsilmiksi. 

Ihanaa saada syödä kotimaisia omenoita kuorineen päivineen - flavonoideja!

Kuutamokeikka

Salakuva julkirakkaasta

Vaikka kesä on ollutkin sateinen, sen verran poutaa saatiin loman loppupuolella ja ennen marjastusta, että mies sai maalattua kuistin seinän. Sen krapaaminen ei ollut mikään pieni homma, mutta sittenpä sively sujui sukkelasti. Kaupungista (seinästä reväistyn) mallipalan kanssa haettu öljymaalisekoitus oli samaa kuin vanha väri, jottei koko taloa tarvitse kipiästi maalata. Eteläpäädyssä eniten, tai pelkästään, vanha maali on hilseillut ja lohkeillut. Se kun saadaan viimeistään ensi suvena maalattua ja sitten vähän valkoisella nurkkalautoja ja ikkunanpuitteita, niin Kanttorila komistuu entisestään.

                                     Keittiön ikkunasta nappasin kuvan työmiehestäni.

Sieni sattumoisin, vaan ei haitula

Kävimme Millanilla tänään kylästelemässä vielä ennen kuin joudumme hetkeksi jättämään maisemat. Millan tiesi kertoa, että nyt on taas kantarelleja. Mustikoitakin kuuluvat täällä poimineen. Niinpä paluumatkalla ajoimme hiekkatietä pururadan varteen ja lähdimme kävelemään tienvarsia tutkaillen. Minulla oli paljaissa jaloissa ns. kroksit, eikä miehellä juuri sen kummempia jalkineita, joten kauas polulta mies ei tohtinut minua päästää. Mutta siitä polun varreltakin sai suunsa makeaksi mustikoista. Ei meillä mitään astiaa ollut, kunhan lähdimme kartoittamaan tilannetta. Mies ei juuri tunne sieniä, mutta hän kuitenkin ensiksi huomasi sieniesiintymän, jota minulle viisasi, olisivatko nuo kantarelleja. Ja niitähän ne olivat! Viimeksi olen luonnossa tuohon metsänkultaan törmännyt yli 30 vuotta sitten siskon kanssa sienestäessämme. Ensin lakki vaikutti hailummalta kuin muistini mukaan sen piti olla, mutta kun tempasin sienen ylös, ei epäilystäkään. "Heltat johteiset". Mikä ihana tuoksu!! Poimin kourat täyteen, palasimme autolle ja mies kaivoi minulle astiaksi marjanperkausritilän, ettei tarvinnut koko matkaa istua kourat kupilla.

Kiitos Taivaan Isälle tästä ihanasta läksiäislahjasta! Ja kiitos Millanille sienivinkkauksesta.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Heinäkuun sukutapaamisen yhteydessä saimme pitää Kanttorilassa veljeni perhettä yövieraina. He olivat olleet täällä viimeksi 50-vuotispäivieni aikaan reilu vuosi sitten maaliskuussa, jolloin pihasta ja puutarhasta ei oikein saanut käsitystä, miltä Kanttorila kesällä näyttää. Kesän kukkeuden keskellä veljen vaimo puhkesi puhumaan ja kysyi ison kysymyksen: "Miten te maltatte lähteä täältä?"

Kysymys jäi vaille vastausta, ja ehkä se olikin retorinen, lähinnä ihmettelevä toteamus, ettei tällaisesta paikasta kukaan malta lähteä. Ellei ole pakko.

Työt alkavat ensi viikolla. Mutta ainakin elo- ja syyskuun ajelemme Kanttorilaan varmaan joka viikonloppu, kastelemaan kasvihuonetta, keräämään kesäkurpitsaa ynnä  muuta syötävää - ja nauttimaan olostamme.

Tunturin kupeelta takaisin

Palasimme Kanttorilaan eilen, tai oikeastaan aikaisin tänä aamuna, kolmelta, hissuksiin vetäen auton perässä traileria lastattuna kattopeltikuormalla. Kaupunkikodin vanha katto voinee palvella Kanttorilassa riihen katolle kierrätettynä. Huopakatto kun kaipaa vähintään paikkausta.

Kaupunkikodin kattoremontti näytti olevan lopuillaan, eikä kylpyhuoneremonttikaan enää paljoa kesken ole. Kyllähän siellä puutarha näytti aika masentavalta. Ei pelkästään rikkaruohojen peittämän kohopenkin takia (jossa toki valkosipuli on kasvanut komeasti), vaan vielä enemmän polkeentuneiden perennapenkkien ja katkeilleiden perennojen takia. Mitenkähän minä kuvittelin, että kattoremontissa tallaantuisi vain puolen metrin kaistale seinän viereltä? No, ensi kesänä perennat noussevat jälleen. Ja saanhan nauttia kukkaloistosta täällä, ja kaupunkikodinkin puuutarhan ilme sentään koheni, kun mies ajeli ruohon ennen kuin jatkoimme paluumatkaa tänne.

Kukista puheen ollen, Kanttorilassa oli ennättänyt tapahtua paljon muutaman päivän aikana. Aamuyöllä en pimeässä vielä nähnyt, mutta aamukierroksella huomasin liljojen ja vaaleanpunaisen gladioluksen ehtineen täyteen komeuteensa, samoin kuin ruusumalvan. Onneksi emme viipyneet pidempään! Se tahtoo sanoa, onneksi emme löytäneet juuri mitään tutuilta hillapaikoilta, ja lähdimme paluumatkalle vietettyämme vain kaksi yötä mökissä, jonka olimme varanneet neljäksi yöksi. Mutta toisaalta onneksi sentään Suomen soisimman kunnan soilta paluumatkalla saimme mukaamme pakastettavaa. (Tuo nyt voi kuulostaa siltä, kuin hilla olisi helpostikin kertynyt.  Osin kyllä, mutta kyllä eilisaamun tarpominen mäkäräisten ja paarmojen kuhistessa piisasi taas hetkeksi moisesta extreme-urheilusta.)

Otin sentään kännykän mökille, vaikka se katveessa onkin. Kameraa pystyi silti käyttämään. Saunasta päin uskaltauduin pulahtamaan järveen. Viime kerrasta onkin jo aikaa, kolme vuotta. Pitkä aika kantaa samaa talviturkkia.

Mutkin muualla

Olemme iltasella perillä Muonion mökillä, jos Herra suo. Sinne emme ota läppäriä emmekä kännyköitäkään, eikä niillä siellä mitään tekisikään, katvealueella. On mukava päästä hetkeksi totaalisesti irti muusta maailmasta.
Toiveissa löytää hillaa perinteisiltä paikoiltamme, tuon osakemökin ympäristöstä. Kävi miten kävi, takaisin Kanttorilaan ehdimme hyvin vielä joksikin päiväksi ennen kuin työni alkaa, reilun vuodenmittaisen tauon, vuorotteluvapaan ja kesäloman jälkeen.

                             Linnunpelättimme Grüger sieltä heiluttaa hetkeksi hyvästejä.