Omenatarha

Omenatarha

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Hiekkaa ja kiviä

Heinäkuussa kirjoitin kovaonnisesta ja mutkikkaasta maalämpöhankkeesta. Ennen syyslomaa kirjoittelin, että kenties maalämpöputket kaivetaan tontille viimeinkin syyslomalla, vaan eipä ilmaantunut kaivurin vielä silloinkaan.
Erityisesti miehen kärsivällisyyttä koeteltiin, asioiden viipymisen lisäksi vieläpä niin, että hänelle soittelivat ensin putkenkuskaajat kahteen otteeseen neuvoja kysellen ja sitten syyslomaviikon jälkeen kaivurimies soitteli epätietoisena, mistä voisi kaivaa, kun omenapuut ovat tiellä. Että miksihän niitä ei ole kaadettu pois tieltä... No ei ehkä sentään. Mutta mies oli joutunut yrittämään puhelimessa selvittää, mistä saisi kaivella. Kaivuri oli esimerkiksi törmännyt lehmänkokoiseen kiveen ja kysyi mieheltä, kierretäänkö (katkoen omenapuiden oksia ja ehkä juuriakin) vai mitä tehdään...
Mutta viime viikonloppuna Kanttorilaan tullessamme homma oli kuitenkin saatu tehtyä päätökseen. Hienoinen pelko sydämessä saavuimme, mutta ensisilmäyksellä jäljet eivät näyttäneet kovin pahalta. Vasta lähempi tarkastelu paljasti, että osa perennapenkeistä ja myös kasvimaan laita oli kaivuun yhteydessä kokenut kovia.


Ylläolevassa kuvassa on osa perhospenkkiä, jonka päästä lähti yli metrin pätkä ties minne. Toisesta päästä penkkiä oli kadonnut jouluruusu ja suurin osa verihanhikeista. Kaunopunahattumätäskin oli siirtynyt sijoiltaan, mutta törrötti sentään oikein päin penkin päällä, jotta sain sen helposti uudelleen istutettua. Minulle oli yllätys, että perhospenkin ja kasvimaan välinen nurmikäytäväkin oli kaivettu auki. Siinä oli kasvimaan laidasta hävinnyt siihen kesällä istuttamani ruohosipulimättäät ja metrin leveydeltä laitimmaista kohopenkkiä, johon olin ehtinyt alkusyksystä tyhjätä kompostoria lisäravinteeksi... Löysin ruohosipulimättäistä kolme ja istutin ne väliaikaisesti kasvimaalle. Hetken pyörittyäni ja fundeerattuani päätin vallata kasvimaata takaisin rakentamalla laitaan uuden kohopenkin. Kaivuun yhteydessä katkenneista ja pintaan nousseista juurista tuli risusydämelle hyvä alku, pensaiden karsimisesta lisää, päälle ruohomättäitä, joita kaivinkone oli levitellyt ja piilotellut hiekan sekaan maata tasoittaessaan, Sitten haravoimme miehen kanssa lehtikeon  mättäiden päälle. Keväällä viimeistään tyhjään siihen taas kompostoreita ja ehkäpä saan aikaiseksi noutaa hevosenlantaakin.
Totesin, että toinenkin jouluruusuni oli tyystin kadonnut. Tiedänkin, minkä joulukukan toivon saavani tai ainakin ostan itselleni ensi jouluna. Suurin kukkahuoleni on kuitenkin suloinen lampaankorva, nukkapähkämö, jonka olin keväällä suureksi ilokseni löytänyt sittenkin hengissä ilmaantuneena aivan outoon paikkaan ja jonka siirsin turvaan (tai niin luulin) keskelle perhosperennapenkkiä. Penkki oli kaventunut, muuttanut muotoaan ja osin peittynyt hiekkaan, niin että minun oli vaikea hahmottaa, mistä pitäisi yrittää etsiä nukkapähkämöä. Löysin pienen ja typistyneen mättään, jonka minikokoiset lehdet saattavat olla lampaankorvia, tai sitten ne ovat harmaakäenkukkaa. Myöhemmin löysin suureksi harmikseni nukkapähkämön irronneita lehtiruusukkeita kahdestakin kohtaa kaivurin jäljiltä. Kaivata oli ilmeisesti kasannut ylöskaivettua hiekkaa niin kasvimaan kuin perennapenkkiin päälle ja kaivauksia peitellessään kaapannut sitten hiekat ja samalla osan niiden alla olevista kasveista maan syvyyksiin. Rohkenen löytöjen perusteella uskoa, että löytämäni minimätäs on juurikin nukkapähkämö, mutta nyt saan jännätä ensi kevääseen saakka, jaksaako se jäädä henkiin kovakourainen kohtelun ja ties millaisen talven jäljiltä. Toki koetan sitä suojata, mutta näin leudoilla säillä ei vielä kannata kasveja peitellä.


Kaivuri oli löytänyt muitakin kuin sen lehmänkokoisen kiven, jonka hän sentään oli jättänyt maan alle. Maasta nousseita kiviä oli kasattu kahteen kohtaan puutarhan laitaan. Lintujen juoma-altaan vieressä oli muutama iso järkäle ja kuvassa näkyy toinen kiviröykkiö, jota mies ehti jo järjestää ja kasvattaa pinnassa olevilla pienemmillä ja isommilla kivillä. Tuossa kohdin oli aiemmin erillinen siperianhernepensas, jnka mies kaatoi loppukesällä, jotta kaivamiseksi olisi paremmin tilaa. Harmi, ettei kaivinkone ollut nostanut pensaan juurakkoa ylös, se olisi kyllä joutanut. Mies hakkasi kantoa kirveellä palasiksi, mutta pelkäänpä, että silti jaksaa vesoa.
Aloitin kirjoittamisen illalla, mutta piti lähteä välillä nukkumaan. Nyt on isänpäivä, ja yritän saada lastemme isän lähtemään kanssani paikalliseen. Kirkkoon.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Muuri

Olen näköjään viimeksi kirjoittanut syysloman alussa. Viime viikonloppunakin olimme Kanttorilassa, mutta kun oli pyhäinpäiväviikonloppu, niin kävimme silloin täältä päin mutkin kotiseutuni kirkossa, jossa sytytettiin iltajumalanpalveluksessa kynttilä myös meidän äitimme muistolle. Meistä lapsista kaikki tyttäret olimme paikalla ynnä kaksi puolisoa. Kävimme vielä äidin, isän, mammojen ja pappojen haudoilla ja sitten iltakahvilla keskimmäisen veljemme luona. Paluumatkalla puolilta öin poikkesimme viemään Millanin portaille hänelle matkalta ottamamme linnunruuat. Niin hiljaa onnistuimme liikkumaan, etteivät koiratkaan havahtuneet haukkumaan. Millan ehdottikin seuraavana päivänä ostokset löydettyään, että mikäli joskus päätän jättää opettajan hommat, voisin toimia menestyksekkäästi esimerkiksi joulutonttuna tai murtovarkaana.
Mutta se viime viikonlopusta. Minulla on jo pitkään ollut julkaisemista odottamassa alla olevat pari kuvaa kuluneen syksyn projektistani. Entisen kotikaupunkimme Roskalava-ryhmässä oli tyrkyllä purkutiiliä, joita pitkään himoitsin ja joita sitten sainkin projektiani varten peräti kahden peräkärrykeikan verran. 


Aloitin muurin rakentamisen kuusen juurelta. Siitä eteenpäin maa vähitellen nousee, joten tiilimuuri mataloituu ylemmäs noustessa. Kunhan keväällä jatkan muurin rakentamista - ja perennapenkin kohentamista ja perkaamista samalla - niin korkeimmalle osalle riittää yhden tiilen korkuinen reunus.


Luonnonkivet ovat muurin juurella väliaikaisesti. Ne on purettu edellisestä reunuksesta. Tiilien juurelle aion yrittää löytää tasaisia lattamaisia kiviä, jotka tulisivat nurmen tasalla ja joiden päältä sitten voi ajella ruohonleikkurilla. Ryhdyin projektiin helpottaakseni penkin reunuksen siistimistä.

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä toinen, vähän ajankohtaisempi postaus.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Syyslomalla

Oli niin kiirus lähteä lomille, että yhtä ja toista jäi ottamatta matkaan. Otin esimerkiksi kyllä tämän iPadin, mutta unohdin ottaa laturin. Latausta jäljellä 50%, joten tämän koommin tuskin loman aikana kirjoittelen blogiin. Vaan onhan minulla toki kaikenlaista muutakin puuhaa luvassa kuin kirjoittelu tai netissä notkuminen. Nyt kuitenkin halusin kirjoittaa tuoreimmat kuulumiset. Meidän kaupunkikotimme on ollut tyhjillään viime joulukuusta asti ja myynnissä huhtikuun alusta asti. Tänään viimein sitten mies ajeli täältä Kanttorilasta kaupunkiin kaupanvahvistajan luokse treffeille ostajapariskunnan kanssa. Olin kirjoittanut valtakirjan, niin minun ei tarvinnut lähteä kesken loman reissaamaan.  Vaikka tätä luopumista on tehty jo vuosien ajan, talon tyhjääminenkin aloitettiin jo yli neljä vuotta sitten ennen putkiremonttia ja asuttiin Kanttorilassa toista vuotta, niin kyllä minun on pitänyt pari kertaa vähän itkua tuhertaa tässä prosessissa. Ensin  vihoviimeisiä tyhjätessämme ja tänään sen jälkeen, kun mies oli soittanut, että kaupat on tehty.
Täällä yksin ollessani ehdin siivota kasvihuoneen loppuun ja sitten kävin käsiksi omenoihin. Äsken sain tiskattua sosekattilan, kohta varmaan alkaa sosepurkkien kannet knapsua. Haa, eka knapsahti! Neljä isoa purkillista ja kaksi pulloa mehua.
Jos huomenna on kaunis ilma, voisin yrittää edistää kasvimaan syyskunnostusta ja perennapenkin reunuksen uudistamista, mutta sisähommiakin olisi siivouksesta ompeluun ja askarteluun. Osan omenoita veimme siskoilleni, se oli sellainen mukava sunnuntainen sukulointiretki. Millanin luonakin on tarkoitus loman aikana käydä. Ja jos hyvin käy, niin vielä tämän lomaviikoln aikana saadaan maalämpöasia valmiiksi. Huomenna pitäisi kuulua firmasta, josko kaivuri viimein olisi tulossa.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Lämmintä lokakuuta

Pitkin syksyä olemme odotelleet tänne Kanttorilan pihaan kaivuria tekemään metristä ojaa maalämpöputket varten. Ei ole näkynyt, mutta tällä kertaa tänne tullessamme oli sentään jo ilmestynyt iso putkikela riihen nurkalle. Saa nähdä, ovatko täällä kaivelemassa reilun viikon päästä, kun olemme itsekin paikalla syyslomaa viettämässä. Vai ehtivätkö ensi viikon aikana. Toisaalta voisi olla hyväkin olla itse näkemässä, miten meinaavat kaivella. Minä tosin olen niin arka sekaantumaan toisten töihin ja tekemisiin, että tuskin rohkenisin mennä väliin, vaikka kaivuu näyttäisi menevän vikasuuntaan ja uhata istutuksiani.
Olipa mukava tulla tänne takaisin jo paljon paremmassa kunnossa kuin viikko sitten. Tänään ehdin vasta istuttaa muutamia itäneitä orvokintaimia perennapenkkiin ja  krookuksen sipuleita sen taannoin siirtämäni suklaakirsikan juureen. Rauhalan kirsikan sain kuin sainkin syyskuun lopussa Millanille, samoin gojin, jonka Millan ei kylläkään usko menestyvän hallanarassa pihassaan. Kanttorilan pienilmastohan on jopa muutaman asteen lämpimämpi kuin Millanin piha alavalla aukealla paikalla.
Hämärän hyssyssä iskin vielä muutaman lapionleveyden uusimisen alla olevan perennapenkin reunukseen. Siirsin myös muutaman kottikärryllisen tiiliä nurmen päältä kuusen juurelle ruohikon reunaan. Huomenna koetan sitten aamusta päästä värkkäämään tiilireunusta, uusimaan multaa ja istuttamaan joitakin perennalajeja uuteen multaan. Sää suosii aikeitani, lähes ennätyslämmintä luvassa, eikä taida ihan kauheasti sataakaan.
Huomenna pitäisi tutun sähkömiehen tulla asentamaan uutta sähköjohtoa ja pari lamppua, mutta sen jälkeen on tarkoitus mennä käymään Millanin luona pitkästä aikaa. Viime viikonloppuna en yskäisenä toipilaana viitsinyt lähteä edes kirkkoon saati Millania tartuttamaan.
Nyt alkaa vahvasti vaikuttaa siltä, että olemme pääsemässä kolmen asunnon loukusta kahden kodin tilanteeseen. On jo sovittuna päivämäärä kauppakirjojen tekemiselle, mutta mikään ei tietenkään ole aivan varmaa ennen kuin nimet on papereissa ja raha vaihtunut avaimiin. Hyvässä toivossa ja iloisissa tunnelmissa silti. Paitsi että piti minun ihan pikkuisen itkeä tirauttaa, kun viikolla kävimme asunnolla hakemassa viimeisiä romppeita.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Päivä yksin

Viikko sitten täytin paperin koulun kansliassa, yhden päivän palkaton virkavapaus tälle päivälle. Syynä se, kun miehen piti päästä jo torstaina liikkeelle ehtiäkseen perjantaina yhdeksi Isolle kirkolle enkä minä olisi päässyt lainkaan viikonlopuksi Kanttorilaan, ellen olisi ehtinyt hyppäämään miehen kyytiin.
Kävi sitten niin, että sairastuin tiistaina. Jo viikon kestäneet vilustumisoireet huipentuivat kuumeeksi, joka piti pedissä koko keskiviikon enkä vielä torstainakaan ollut työkunnossa. Meinasi mennä jännäksi, toivunko autossaistumisjaksuun. Mutta siihen mennessä, kun mieheni palasi torstaina iltapäivällä minua sijaistamasta, olin jo saanut tarpeeksi levätä ja jaksanut olla tentehillänikin. Kanttorilaan saavuttuamme kävin kasvihuoneessa ja postilaatikolla, sekä vintiltä hakemassa lasipurkkeja säilöntää varten likoamaan yöksi. Muuten otin lunkisti ja peiton alle kömmin kirjan kanssa jo kahdeksalta.
Aamulla heräsin miehen kännykkäherätykseen, poimin puhelimen lattialta ja menin olohuoneeseen huikaten, joko mies on hereillä. Pimeässä olohuoneessa ei ollutkaan nukkujaa sohvalla. Myös vessa ja keittiö olivat tyhjillään ja pimeinä. Rupesin keittämään vettä arvellen, että mies on lähtenyt aamulenkille. Mutta sitten mieleeni juolahti kurkistaa pihaan. Auto oli poissa. Ehkä mies on päättänyt käydä tankkaamassa ennen ajoa rautatieasemalle. Tai sitten... hän on lähtenyt päiväksi Helsinkiin ilman puhelintaan!! Ei ala miestä kuulua takaisin tankkaamasta, kyllä hän on lähtenyt puhelimetta. Minun syy! Miksi illalla poistin oman herätykseni kännykästäni ja sanoin miehelle, että hän on nyt omillaan... En voinut kuin jättää hänet ja reissunsa Herran haltuun.
Ja ryhtyä omiin päivänpuuhiini. Lukemista aamukahvin kanssa, musiikin ja raamattutunnin kuuntelemista omenoita siivotessa, sitten keittelemään sosetta ja mehua sen verran mitä omenamaijallisesta tuli. Ja kun kerran uuni oli purkkien desinfioimisen takia valmiiksi lämmin, tein sinne omenapaistosta ja kääretortun, omenasosestäytteisen tietysti - mutta vasta kun olin pessyt uunipellit. Kas kun viimeksi Kanttorilassa yöpyessämme olin herännyt hiiren rapinaan ja sitten löysin papanoita sähköhellan alalaatikosta, jossa uunipeltejä kesäaikaan tohdin säilyttää.
Jossain välissä piipahdin netissä ja löysin ilokseni sähköpostia mieheltäni. Hänellä oli sentään läppärinsä mukanaan ja junassa nettiyhteys. Mies oli herännyt aikaisin ja päättänyt lähteä sen verran ajoissa, että ehtisi käydä vaihtamassa kuopuksen autoon talvirenkaat ennen junan tuloa.
Aamu oli sateinen, kylmä ja tuulinen, mutta päivällä aurinko paistoi komeasti, ja ehdinhän minä vähän pihallakin pyörähtää tiskien jälkeen. Ripustin pyykkiä, istutin Arjalta saamani kultahelokin navetanpäädyn perennapenkkiin ja sitten kaivoin perunat. Kesken potunkaivuun mies kurvasi pihaan ja melkein säikähdin, kun en osannut vielä odottaa. Mutta hän olikin ehtinyt jo aikaisempaan junaan hoidettuaan tapaamisensa yliopiston kahviossa.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Mainio matka

Meillä on kolmisen tunnin ajomatka töitten jälkeen Kanttorilaan. Minulla on ajankuluna useimmiten jotain luettavaa, sudoku tai niin kuin eilen, myös kokeiden korjaamista. Mutta ennen kuin katsahdinkaan äidinkielen kokeisiin, luin J.K. Rowlingin Siuntio Silosäkeen tarinat. Eräs oppilaistani oli ystävällisesti ja pyytämättä sen minulle viisannut kirjaston hyllystä tietäen, että olen halunnut sen lukea. Niinpä kävin sen lainaamassa töiden jälkeen ennen kotiin lähtöä. Meillä on automatkalla aina mukana myös eväsreppu, joskus pidetään ostos- ja/ tai vessatauko, vaan ei joka kerta, kun eväitä voi syödä pysähtymättäkin.
Eilen pysähdyttiin kaksi kertaa, ensin alkumatkasta lisäämään ilmaa peräkärryn renkaisiin, kun tiililasti tuntui niin heijaavan. Toisen kerran pysähdyttiin minun pyynnöstäni loppumatkasta. Viikko sitten olin nähnyt multatarjouksen erään kaupan pihassa, mutta silloin ei ollut mahdollisuutta saada viittä säkkiä mahtumaan autoon. Nyt oli tilaa peräkärryssä isommallekin satsille. Samalla halusin päästä näkemään, olisiko himoitsemani kirja siellä vielä tallella. Viikko sitten näin nimittäin kaupan kirjahyllyssä yhden anilliininpunaisen Raamatun, jossa oli hopeoidut sivunreunukset ja vielä lovetus eri kirjojen löytymistä helpottamaan. Silloin en raaskinut sitä ostaa, kun hinta oli varsin korkea ja kun meidän huushollissa Raamattuja on jo ennestään yli kymmenen.
Kun saavuimme kaupan parkkipaikalle, siellä olikin hurjasti autoja ja lisäksi pari lojua ja lastenkaruselli. Paikkkakunnalla oli menosssa jokin syystaphtuma, hurjat hämyilyt. Toisessa kojussa myytiin kevätkääryleitä, joita mies kävikin satsin meille ostamassa sillä välin, kun minä pistäydyin vessassa. Sitten kauppaan ja ensiksi tryykäsin kirjahyllylle. Ja olihan se Raamattuni siellä vielä minua odottamassa! Sitten vähän ruokaostoksia ja kassalle maksamaan em. ostosten lisäksi kymmenen multasäkkiä. Ahtaalla ja vilkkaalla parkkipaikalla oli vähän jännää siirtää auto peräkärryineen multasäkkien viereen. Peruuttaessaan mies tuli kolhaisseeksi auton kyljen liikennemerkin tolppaan, kun ei sitä huomannut ja kun ei ehtinyt reagoida varoitukseeni. No, sehän ei mitään haittaa valmiiksi kolhitussa, mutta sitten tuli muutakin ärämää: kun olimme lipanneet mullat kyytiin ja kun aloimme niitä liinoilla sitoa, niin siirtyessään kärryn toiselle puolelle mies tuli potkaisseeksi kärryn jarrunesteen paisuntasäiliötä niin, että se katkesi juurestaan. Äkkiä säiliö ylös maasta ja sen sisältö talteen takaloosterissa lojuneeseen lasipurkkiin. Ennen kuin mies ryhtyi korjaamaan säiliötä, käytimme käsidesiä ja söimme ne kevättkääryleet, Kotka olivat vielä lämpimiä. Sähkömiehen- ja ilmastointiteipeillä mies sai paisuntasäiliön valesvireeseen, niin että tohti kaataa jarrunesteen takaisin. Sitten loppumatka varovasti, moottorijarrutusta käyttäen. Miehen korjaillessa kärryä ja sitoessa kuorman valmiiksi minä ehdin vähän vilkaista koepinkkaa. Ehdin myös seurailla tapahtumia ympärilläni. Kauppaa vastapäisen talon isäntä näytti tulevan kotiin tyylikkäästi mustassa takissa ja hatussa. Hän kytki talon ikkunoiden ja pihapuiden ympärille virittämiään ulkovaloja palamaan. Ihailin erityisesti puussa roikkuvia isohkoa valkoisia valopalloja. Kyseiset syysvalot oli varmaankin viritetty juuri hurjan hämyilyn vuoksi. Myöhemmin, kun mies pyysi minua avustamaan teippaamisessa, pitelemään säiliötä paikallaan, edellä mainittu nuorehko talonisäntä mustassa takissaan mutta ilman hattua käveli ohitsemme, hymyili minulle ja tervehti! Tietysti tervehdin takaisin, ihmetellen iloisena vieraisiin kohdistuvaa ystävällisyyttä. Mutta se liittyy joko kyseisen paikkakunnan yleiseen ilmapiiriin tai ehkä siihen, että herra oli asiointikauppamme henkilökuntaa/ omistajia.
Pääsimme perille, minä iloisena ostoksista, ystävällisistä ihmisistä ja siitä, että minulla on niin näppärä ja kekseliäs mies, että matkantekomme jälleen kerran pääsi jatkumaan. Ja tietysti siitä, että täällä Kanttorilassa taas saadaan hetki olla. Tai siis ”olla”. Kyllä se oleminen loppui nyt tähän ja tekeminen jatkuu.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Hallaa takana ja edessä

Saavuttuamme jälleen viikonlopun viettoon Kanttorilaan ja vaihdettuani omialtaasta kampetta lähdin tiluksia katsastamaan ja kannoin saman tien jo yhden paprikaruukun kasvihuoneesta. Puutarhassa huomasin hallan käyneen. Samettikukat, krassit, ahkeraliisat ja päivänsinet olivat velttoja ja tummia. Mutta silti riittää vielä joitakin kukkia.
Nyt kun työkännykkäni on huollossa ties kuinka kauan, en voi tallettaa viimeisiä kukkakuvia blogille. Orvokeista toki ei ole tarpeen kuvamuistoja enempää haaliakaan, mutta uudesta lajista olisin halunnut kuvan. Viime kesänä paikallisilta markkinoilta seurakunnan kojusta arpavoitoksi saamani hopeatäpläpeippi oli alkanut kukkia. Vaaleanlilat kukinnot. Ihana ylläri. Toinen kukkaihanuus odotti sisällä. Viikko sitten nostin jo ruostekukat ja osan gladioluksista, mm. pienet limenväriset, jotka olen kasvattanut siemenestä. Yhdessä limessä gladioluksessa oli kukkavana nupullaan! Siirsin sen ruukkuun ja vein kamarin ikkunalle toivoskellen sen avaavan nuppunsa minulle. Ja niin tapahtui! Olin tyytyväinen itseeni, että olin sen pelastanut, ei varmaankaan olisi nuput selvinneet siitä hallasta, joka oli kesäkukat vienyt.
Ensi yöksi on ennustettu viikonlopun kylmintä yötä. Varauduin siihen kantamalla kasvihuoneesta loputkin paprikat vinttiin jatkamaan toivon mukaan kypsymistään, samoin chilit, peppinon ja pari ananaskirsikkaa. Viikko sitten kuistille harsolla peittelemäni pelargoniat, muratit ja verenpisarat siirsin myös jo sisälle. Kävin nostamassa ne vähäiset porkkanat, jotka olin kylvänyt mansikkamaan nurkkaan. Samalla nostin myös sen yhden muratin, jonka olin alkukesästä istuttanut perennapenkkiin. Ei sen ollut mikään. Kasvihuoneeseen olimme yhteistyössä miehen kanssa rustanneet jo viikko sitten termostaatilla toimivan sisätilanlämmittimen. Sen lisäksi vein sinne vielä hautakynttilän palamaan.
Äsken kävin vielä kietomassa kateharsoa gojipensaiden ympärille, niissä kun huomasin kukkia viime viikonloppuna. Eiväthän ne marjoiksi asti ehdi, mutta annetaan edes mahdollisuus.