Vuoden viimeinen - "ovella Sylvester vuottaa"

En ole oikein sellainen analysoiva tyyppi, niin en kauheasti ole tavannut edes vuoden vaihtuessa katsella tutkien taaksepäin. Mutta jotain osaan sanoa menneestä vuodesta ilman muistiinpanojakin. Mennyt vuosi oli rankka useille läheisille, ja itsellenikin mieleen jäi lähinnä kolmen rakkaan ihmisen kuolema. Ensin tietysti äiti, joka nukkui pois 19.1. Eikä mennyt montakaan kuukautta, kun saimme järkyttävän tiedon äidin serkun menehtymisestä sairauteen. Hän oli kuitenkin äidin hautajaisissa vielä aivan kunnossa. Kesällä kuulin surukseni vaikkakaan en yllätyksekseni iäkkään lähetysystävän, opettajakollegan ja puoluetoverin kuolemasta. Hautajaiset olivat ehtineet olla ennen kuin tieto saavutti minut. En enää tänä vuonna lähettänyt joulukorttia Anja-ystävälle. Joulukorttimuistioni äärellä ennen joulua piti itkeä, kun piirsin ristit niiden parin nimen perään, joita tämän maailman postilaitos ei enää tavoita.
Toki vuoteen mahtui paljon iloa ja juhlaakin, kuten synttäreitä ja maalaustalkoita suvun parissa. Kesän ja joulun vietto menivät paljolti perinteiseen malliin. Tosin kesä oli poikkeuksellisen kuiva ja lämmin, tomaatteja ja kurkkujakin tuli kasvihuoneesta ennätysaikaisin ja ennätysmäärä. Joulunviettoon toi uutta iloa ja hohtoa se, että saimme jouluvieraaksi myös tyttären poikaystävän. Kanttorilan vuodessa isoin asia oli pitkällinen maalämpöepisodi ja yleensä asumisen suhteen muutto työpaikkakunnalle ja lastemme lapsuudenkodin myynti syksyllä.
Voiko alkavana vuonna olla odotettavissa sen suurempia muutoksia kuin olivat päättyvänä vuonna oman äidin kuolema ja kodin myynti? Onneksi tulevaisuuteen ei voi nähdä. Mutta kiitos Taivaan Isälle, Hän on sielläkin kanssamme.

Joulun muist(i)oo

Sinisen kamarin seimi ja salongin seimi. Paperinarusta tekemäni seimihahmot voinkin viedä ensi jouluksi osakekolmioomme, kun niitä ei täällä laitettu esille.

Pianon päälle on ilmestynyt uusi muistokuva, kun isän ja apen kuvien väliin on lisätty kuva tammikuussa kuolleesta äidistäni. Kummitädin tekemä seimikuultokudos sai tulla kovaonnisen pikuryijyn tilalle. Kerroinkos minä siitä, miten ryijyä tuulettaessani onnistuin paukauttamaan itseäni leukaan ryijyn yläreunaan naulatulla rimalla. Rima irtosi enkä halunnut mokomaa ryijyä enää takaisin, ei se edes ollut tädin tai kenenkään muunkaan tutun tekemä, mistä lie meille kulkeutunut.

Kun olin sairaana tänne lähdettäessä, niin en pystynyt itse tonkimaan keittiön kaappeja muistaakseni, mitä kaikkea muuta saattaisimme Kanttorilassa jouluna tarvita, monitoimikoneen, torttuhyrrän ja parhaan veitsen lisäksi. Niinpä lisähaarukat ja -lautaset jäivät pois kyydistä. Olin ajatellut turvata niillä tiskaamistarpeen vähenemisen. Niitä täytyy ensi jouluksi muistaa tuoda, niin voi huoletta lipata kaikki astiat koneeseen. Samoin täytyy muistaa tuoda tyhjiä mehukanistereita. Nyt meinasin olla helisemässä, kun ei löytynyt kotikaljalle pullotusvaiheessa sopivia astioita.  Mutta sitten hoksasin melkein tyhjän kolmelitraisen etikkakanisterin, jonka tyhjäsin lasipulloon ja jonka sitten pesin kaljaa varten. Lisäksi löytyi ulkomaalainen puolentoista litran limsapullo tukevaa muovia. Ne riittivät hyvin viiden litran kaljasatsille.  Etikkakanisteria aion käyttää toistekin joulukaljalle. Mutta jos teen kaksi satsia, niin tarvin ne mehukatitkin.
Joululahjojen suhteen itse floppasin, mikä täytyy ensi kerraksi kyllä korjata. Sekä tytär että vävy toivat meille itse kullekin lahjoja, kuopus toi äidille pössöötryffeliä ja isojen poikien mukana saimme kahvipaketteja. Puhumattakaan Millanin lahjoista minulle ja miehelle. Jopa miehellä oli minulle lahja, vaikka se olikin unohtunut osakeasuntoon, mistä sen tapanina sain. Minulla oli lahja vain Millanille, ja lapsille tee-se-itse-tryffeleitä ja muita itse tehtyjä ruokalahjoja: siemennäkkäriä, hapankorppua ja kuivattuja omenoita. Ja myyjäisistä hedelmäkestopussit. Nyt aion aloittaa tyttären lahjan teon jo joululomalla, ja vävyllekin on lahjaidea toteutusta vailla.
Vegaaniruokiakin taas kokeilin tehdä, punajuurifalafelmureketta, joka tuli kokonaan syötyä, samoin tofupaisti kelpasi, vaikka sen reseptiä jouduin soveltamaan, kun ei ollut granaattiomenaa eikä appelsiinia. Peruna-ja punajuuri-omenasalaatteihin käytin kermaviilin sijasta soijajogurttia. Kelpasivat nekin. Samoin ne useaan kertaan mainitut tryffelit onnistuivat aqua faballa eli kikherneet liemellä aivan hyvin. Pakastimessa on vielä kahdessa pullossa lientä odottamassa jalostusta. Aqua fabaa kun voi kuulemma myös pakastaa. Olin leiponut kaksi vegaanista leikkokakkua, joista ensimmäisenä aloitettiin kesäkurpitsa-chiaversio. Siitä näytti jäävän yli neljäsosa syömättä, niin keksin käyttää kakunlopun hyydykekakun pohjana. Agar-agaria ei mies ollut onnistunut löytämään, mutta minulla olikin jemmassa pari pussia vegegeliä, joilla alprosoijavispi luumusoseen kera hyytyi mukavasti, päälle koristeiksi tyrnejä, niin kakku meni joulupäivänä makoosihin paloohin. Ja se toinen banaaninen leikkokakkukin on jo syöty viimeistä viipaletta myöten.
Sellainenkin mukava asia tuli esiin joulun aikana, että vävy tekele tykkää suolakurkuistani. Omat lapseni kun eivät maustekurkuista piittaa kuin hampurilaisissa. Niinpä sain antaa yhden kurkkupurkin tyttären ja poikaystävänsä matkaan. Toki muitakin jouluruokia saimme jaettua lapsille niin, ettei meidän tarvi kahdestaan selvittää enää kuin rasiallinen porkkana- ja lanttulaatikkoa.

Joulun värejä, sinistä ja punaista

 Entisessä kaupunkikodissamme oli sinisävyinen keittiö, ja jouluna melkein aina ruokapöydässä sininen liina ja poppana. Siksi usein koristelimme kuusen kin sinivalkoisin sävyin. Nyt minun piti miettiä uusiksi, mitä teen sinisille kuusenkoristeille. Mutta onhan Kanttorilassakin sininen kamari, sinne siis siniset pöytäliinat ja siniset kuusen pallot lasimaljaan. Tytär keksi ripustaa Suomen liput ja siniset enkelit eteiseen, jonne olin ratustellut köynnöksen naulakon yläpuolelle.

Muualla Kanttorilassa joulu on punavoittoinen.

Niin keittiössä...

...Kuin salongin puolellakin. Tytär lanseerasi tuon salongin, itse olen puhunut salista. 

Ylemmässä kuvassa on toinen matoista, jotka sain ennen joulua Millanilta. Hän oli aikanaan ostanut ne netistä Kanttorilaa varten. Upeat joulumatot ❤️
Alemmassa kuvassa tädin kutoma joululiina ja siskon tekemä kynttiläkoriste.

Vielä yksi punainen koriste. Nyttemmin lopettamaan joutuneelta Agatha-kirppikseltä löysin Kanttorilaan kaksi  lasista tähteä, joiden sisälle saa tuikun. Ensin raaski ostaa niistä vain halvemman ja haljumman värisen, mutta toisen kerran ohi ajaessamme piti pysähtyä katsomaan, vieläkö tämä toinenkin oli myynnissä.

Joulupäiväkirja

Talo on tyhjentynyt ja hiljentynyt. Niin nyt ehdin istua ja kirjoitella. Ensimmäinen kuva on lauantailta, jolloin tytär koristeli kuusen. Hän on hoitanut sen askareen suvereenisti jo useita vuosia, mikä tuntuu sopivan hyvin meille kaikille. Ensi jouluksi täytynee yrittää hankkia jostain toinenkin punainen girlander, jollaista tytär hivenen kaipaili symmetrian vuoksi.

Sunnuntaina tytär ja hänen suloinen poikaystävänsä koristelivat piparkakut sillä välin, kun minä leivoin joulutorttuja. Pojat sen sijaan lusikoivat tryffelikarkkeja tyhjiin konvehtirasioihin. Sanoin lapsille, että saavat tehdä siitä itselleen joululahjan, niin jokainen täytti itselleen tryffelirasian, ja tytär vielä kuopuksellekin, joka tuli vasta aattona.
Aattoaamuna nousin tuttuun tapaan puuronkeittoon, mutta tällä kertaa spelttihelmiä kookosmaidossa. Hyvää tuli. Istuin kuitenkin liian kauan keittiössä aamukahvilla siivoamassa työsähköpostiani, kun aattolounaan kanssa tuli sitten kiirus ja hermostus... mutta ruoka oli kuitenkin valmiina, kun kuopus saapui. Ja sekin harmitti vain hetken, etten sitten kuullut keittiöön asti joulurauhanjulistusta.
Kiertoilmauuni Kanttorilassa olisi kyllä kova juttu. Silloin saisi kaikki laatikot ym. lämmitettyä kerralla.
Luulin lauantaina, että minulta jäisi tänä vuonna jopa joulukirkko väliin, mutta pääsin kuin pääsinkin sekä aattohartauteen (sieltä palatessa nappasin pimeän kuvan kirkosta ja tapulista) että jouluaamun messuun, josta alempi kuva.

. Joulupäivänä ruokailun jälkeen aloimme  valmistautua tapaninajelua varten.

Olisi minulla enempikin kirjoittamista aatosta, mutta nyt minua odottaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikan

Aatonaatto, neljäs adventtisunnuntai

Taas on tullut pitkä tauko kirjoittamisessa. Loppusyksy on aina hullunhektinen opettajaihmisille. Lopulta kuitenkin koitti joululoma, mutta kuinkas kävikään... kun torstai-iltana koulun joulujuhla kirkossa oli loppunut, minulle iski kurkkukipu. Perjantaina piti vielä jaksaa käydä koululla. Ei olisi kannattanut kävellä sillä kertaa, voimat olivat aivan loppu ja kotiin päästyä oli jo kuume alkanut nousta. Sängyn pohjalta sitten huutelin miehelle, mitä kaikkea pitäisi pakata Kanttorilan joulua varten. Vaan monenmoista minulta sitten unohtui kuumetokkurassa.
Matka oli tavallista pidempi, kun teimme mutkan entisessä kotikaupungissa hakemassa esikoisen kyytiin. Matka tuntui silti vielä pidemmältä, oli kova tinki istua kuumeisena kolme ja puoli tuntia autossa. Kun jaksoin kaataa termarista itselleni lämmintä juomista, olo koheni ja sain nukahdettua hetkeksi. Viimein päästiin Kanttorilaan. Täällä oli sopivasti lämmin jo valmiiksi ja mies sytytti takkaan tulen. Minä vaihdoin ylleni lämpökerraston ja sen ylle villaa ja peittelin itseni sohvalle. Kuumetta oli enimmillään 38,8 astetta. Toivoskelin, että korkea kuume lopettaisi taudin lyhyeen. Tällä hetkellä tuntuu, ettei toivoni ollut turha. Eilinen meni vielä mammuskellessa, mutta ilman kuumetta. Tänään olen ollut jo hetken tentehilläni. Mutta hommaakin piisaisi. Onneksi on tekijöitä, kun mies haki eilen junalta lisää jouluvieraita, keskimmäisen pojan, tyttären ja tämän poikaystävän. Kuopus tulee kuulemma vasta aattona, mutta sitten ollaankin hetken kaikin koolla.
Mä luulen, että olen nyt pitänyt parikin lepopäivää putkeen, niin tämän adventtisunnuntain voin huoletta touhuta.

Hiekkaa ja kiviä

Heinäkuussa kirjoitin kovaonnisesta ja mutkikkaasta maalämpöhankkeesta. Ennen syyslomaa kirjoittelin, että kenties maalämpöputket kaivetaan tontille viimeinkin syyslomalla, vaan eipä ilmaantunut kaivurin vielä silloinkaan.
Erityisesti miehen kärsivällisyyttä koeteltiin, asioiden viipymisen lisäksi vieläpä niin, että hänelle soittelivat ensin putkenkuskaajat kahteen otteeseen neuvoja kysellen ja sitten syyslomaviikon jälkeen kaivurimies soitteli epätietoisena, mistä voisi kaivaa, kun omenapuut ovat tiellä. Että miksihän niitä ei ole kaadettu pois tieltä... No ei ehkä sentään. Mutta mies oli joutunut yrittämään puhelimessa selvittää, mistä saisi kaivella. Kaivuri oli esimerkiksi törmännyt lehmänkokoiseen kiveen ja kysyi mieheltä, kierretäänkö (katkoen omenapuiden oksia ja ehkä juuriakin) vai mitä tehdään...
Mutta viime viikonloppuna Kanttorilaan tullessamme homma oli kuitenkin saatu tehtyä päätökseen. Hienoinen pelko sydämessä saavuimme, mutta ensisilmäyksellä jäljet eivät näyttäneet kovin pahalta. Vasta lähempi tarkastelu paljasti, että osa perennapenkeistä ja myös kasvimaan laita oli kaivuun yhteydessä kokenut kovia.

Ylläolevassa kuvassa on osa perhospenkkiä, jonka päästä lähti yli metrin pätkä ties minne. Toisesta päästä penkkiä oli kadonnut jouluruusu ja suurin osa verihanhikeista. Kaunopunahattumätäskin oli siirtynyt sijoiltaan, mutta törrötti sentään oikein päin penkin päällä, jotta sain sen helposti uudelleen istutettua. Minulle oli yllätys, että perhospenkin ja kasvimaan välinen nurmikäytäväkin oli kaivettu auki. Siinä oli kasvimaan laidasta hävinnyt siihen kesällä istuttamani ruohosipulimättäät ja metrin leveydeltä laitimmaista kohopenkkiä, johon olin ehtinyt alkusyksystä tyhjätä kompostoria lisäravinteeksi... Löysin ruohosipulimättäistä kolme ja istutin ne väliaikaisesti kasvimaalle. Hetken pyörittyäni ja fundeerattuani päätin vallata kasvimaata takaisin rakentamalla laitaan uuden kohopenkin. Kaivuun yhteydessä katkenneista ja pintaan nousseista juurista tuli risusydämelle hyvä alku, pensaiden karsimisesta lisää, päälle ruohomättäitä, joita kaivinkone oli levitellyt ja piilotellut hiekan sekaan maata tasoittaessaan, Sitten haravoimme miehen kanssa lehtikeon  mättäiden päälle. Keväällä viimeistään tyhjään siihen taas kompostoreita ja ehkäpä saan aikaiseksi noutaa hevosenlantaakin.
Totesin, että toinenkin jouluruusuni oli tyystin kadonnut. Tiedänkin, minkä joulukukan toivon saavani tai ainakin ostan itselleni ensi jouluna. Suurin kukkahuoleni on kuitenkin suloinen lampaankorva, nukkapähkämö, jonka olin keväällä suureksi ilokseni löytänyt sittenkin hengissä ilmaantuneena aivan outoon paikkaan ja jonka siirsin turvaan (tai niin luulin) keskelle perhosperennapenkkiä. Penkki oli kaventunut, muuttanut muotoaan ja osin peittynyt hiekkaan, niin että minun oli vaikea hahmottaa, mistä pitäisi yrittää etsiä nukkapähkämöä. Löysin pienen ja typistyneen mättään, jonka minikokoiset lehdet saattavat olla lampaankorvia, tai sitten ne ovat harmaakäenkukkaa. Myöhemmin löysin suureksi harmikseni nukkapähkämön irronneita lehtiruusukkeita kahdestakin kohtaa kaivurin jäljiltä. Kaivata oli ilmeisesti kasannut ylöskaivettua hiekkaa niin kasvimaan kuin perennapenkkiin päälle ja kaivauksia peitellessään kaapannut sitten hiekat ja samalla osan niiden alla olevista kasveista maan syvyyksiin. Rohkenen löytöjen perusteella uskoa, että löytämäni minimätäs on juurikin nukkapähkämö, mutta nyt saan jännätä ensi kevääseen saakka, jaksaako se jäädä henkiin kovakourainen kohtelun ja ties millaisen talven jäljiltä. Toki koetan sitä suojata, mutta näin leudoilla säillä ei vielä kannata kasveja peitellä.

Kaivuri oli löytänyt muitakin kuin sen lehmänkokoisen kiven, jonka hän sentään oli jättänyt maan alle. Maasta nousseita kiviä oli kasattu kahteen kohtaan puutarhan laitaan. Lintujen juoma-altaan vieressä oli muutama iso järkäle ja kuvassa näkyy toinen kiviröykkiö, jota mies ehti jo järjestää ja kasvattaa pinnassa olevilla pienemmillä ja isommilla kivillä. Tuossa kohdin oli aiemmin erillinen siperianhernepensas, jnka mies kaatoi loppukesällä, jotta kaivamiseksi olisi paremmin tilaa. Harmi, ettei kaivinkone ollut nostanut pensaan juurakkoa ylös, se olisi kyllä joutanut. Mies hakkasi kantoa kirveellä palasiksi, mutta pelkäänpä, että silti jaksaa vesoa.
Aloitin kirjoittamisen illalla, mutta piti lähteä välillä nukkumaan. Nyt on isänpäivä, ja yritän saada lastemme isän lähtemään kanssani paikalliseen. Kirkkoon.

Muuri

Olen näköjään viimeksi kirjoittanut syysloman alussa. Viime viikonloppunakin olimme Kanttorilassa, mutta kun oli pyhäinpäiväviikonloppu, niin kävimme silloin täältä päin mutkin kotiseutuni kirkossa, jossa sytytettiin iltajumalanpalveluksessa kynttilä myös meidän äitimme muistolle. Meistä lapsista kaikki tyttäret olimme paikalla ynnä kaksi puolisoa. Kävimme vielä äidin, isän, mammojen ja pappojen haudoilla ja sitten iltakahvilla keskimmäisen veljemme luona. Paluumatkalla puolilta öin poikkesimme viemään Millanin portaille hänelle matkalta ottamamme linnunruuat. Niin hiljaa onnistuimme liikkumaan, etteivät koiratkaan havahtuneet haukkumaan. Millan ehdottikin seuraavana päivänä ostokset löydettyään, että mikäli joskus päätän jättää opettajan hommat, voisin toimia menestyksekkäästi esimerkiksi joulutonttuna tai murtovarkaana.

Mutta se viime viikonlopusta. Minulla on jo pitkään ollut julkaisemista odottamassa alla olevat pari kuvaa kuluneen syksyn projektistani. Entisen kotikaupunkimme Roskalava-ryhmässä oli tyrkyllä purkutiiliä, joita pitkään himoitsin ja joita sitten sainkin projektiani varten peräti kahden peräkärrykeikan verran. 

Aloitin muurin rakentamisen kuusen juurelta. Siitä eteenpäin maa vähitellen nousee, joten tiilimuuri mataloituu ylemmäs noustessa. Kunhan keväällä jatkan muurin rakentamista - ja perennapenkin kohentamista ja perkaamista samalla - niin korkeimmalle osalle riittää yhden tiilen korkuinen reunus.

Luonnonkivet ovat muurin juurella väliaikaisesti. Ne on purettu edellisestä reunuksesta. Tiilien juurelle aion yrittää löytää tasaisia lattamaisia kiviä, jotka tulisivat nurmen tasalla ja joiden päältä sitten voi ajella ruohonleikkurilla. Ryhdyin projektiin helpottaakseni penkin reunuksen siistimistä.

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä toinen, vähän ajankohtaisempi postaus.

Syyslomalla

Oli niin kiirus lähteä lomille, että yhtä ja toista jäi ottamatta matkaan. Otin esimerkiksi kyllä tämän iPadin, mutta unohdin ottaa laturin. Latausta jäljellä 50%, joten tämän koommin tuskin loman aikana kirjoittelen blogiin. Vaan onhan minulla toki kaikenlaista muutakin puuhaa luvassa kuin kirjoittelu tai netissä notkuminen. Nyt kuitenkin halusin kirjoittaa tuoreimmat kuulumiset. Meidän kaupunkikotimme on ollut tyhjillään viime joulukuusta asti ja myynnissä huhtikuun alusta asti. Tänään viimein sitten mies ajeli täältä Kanttorilasta kaupunkiin kaupanvahvistajan luokse treffeille ostajapariskunnan kanssa. Olin kirjoittanut valtakirjan, niin minun ei tarvinnut lähteä kesken loman reissaamaan.  Vaikka tätä luopumista on tehty jo vuosien ajan, talon tyhjääminenkin aloitettiin jo yli neljä vuotta sitten ennen putkiremonttia ja asuttiin Kanttorilassa toista vuotta, niin kyllä minun on pitänyt pari kertaa vähän itkua tuhertaa tässä prosessissa. Ensin  vihoviimeisiä tyhjätessämme ja tänään sen jälkeen, kun mies oli soittanut, että kaupat on tehty.
Täällä yksin ollessani ehdin siivota kasvihuoneen loppuun ja sitten kävin käsiksi omenoihin. Äsken sain tiskattua sosekattilan, kohta varmaan alkaa sosepurkkien kannet knapsua. Haa, eka knapsahti! Neljä isoa purkillista ja kaksi pulloa mehua.
Jos huomenna on kaunis ilma, voisin yrittää edistää kasvimaan syyskunnostusta ja perennapenkin reunuksen uudistamista, mutta sisähommiakin olisi siivouksesta ompeluun ja askarteluun. Osan omenoita veimme siskoilleni, se oli sellainen mukava sunnuntainen sukulointiretki. Millanin luonakin on tarkoitus loman aikana käydä. Ja jos hyvin käy, niin vielä tämän lomaviikoln aikana saadaan maalämpöasia valmiiksi. Huomenna pitäisi kuulua firmasta, josko kaivuri viimein olisi tulossa.

Lämmintä lokakuuta

Pitkin syksyä olemme odotelleet tänne Kanttorilan pihaan kaivuria tekemään metristä ojaa maalämpöputket varten. Ei ole näkynyt, mutta tällä kertaa tänne tullessamme oli sentään jo ilmestynyt iso putkikela riihen nurkalle. Saa nähdä, ovatko täällä kaivelemassa reilun viikon päästä, kun olemme itsekin paikalla syyslomaa viettämässä. Vai ehtivätkö ensi viikon aikana. Toisaalta voisi olla hyväkin olla itse näkemässä, miten meinaavat kaivella. Minä tosin olen niin arka sekaantumaan toisten töihin ja tekemisiin, että tuskin rohkenisin mennä väliin, vaikka kaivuu näyttäisi menevän vikasuuntaan ja uhata istutuksiani.
Olipa mukava tulla tänne takaisin jo paljon paremmassa kunnossa kuin viikko sitten. Tänään ehdin vasta istuttaa muutamia itäneitä orvokintaimia perennapenkkiin ja  krookuksen sipuleita sen taannoin siirtämäni suklaakirsikan juureen. Rauhalan kirsikan sain kuin sainkin syyskuun lopussa Millanille, samoin gojin, jonka Millan ei kylläkään usko menestyvän hallanarassa pihassaan. Kanttorilan pienilmastohan on jopa muutaman asteen lämpimämpi kuin Millanin piha alavalla aukealla paikalla.
Hämärän hyssyssä iskin vielä muutaman lapionleveyden uusimisen alla olevan perennapenkin reunukseen. Siirsin myös muutaman kottikärryllisen tiiliä nurmen päältä kuusen juurelle ruohikon reunaan. Huomenna koetan sitten aamusta päästä värkkäämään tiilireunusta, uusimaan multaa ja istuttamaan joitakin perennalajeja uuteen multaan. Sää suosii aikeitani, lähes ennätyslämmintä luvassa, eikä taida ihan kauheasti sataakaan.
Huomenna pitäisi tutun sähkömiehen tulla asentamaan uutta sähköjohtoa ja pari lamppua, mutta sen jälkeen on tarkoitus mennä käymään Millanin luona pitkästä aikaa. Viime viikonloppuna en yskäisenä toipilaana viitsinyt lähteä edes kirkkoon saati Millania tartuttamaan.
Nyt alkaa vahvasti vaikuttaa siltä, että olemme pääsemässä kolmen asunnon loukusta kahden kodin tilanteeseen. On jo sovittuna päivämäärä kauppakirjojen tekemiselle, mutta mikään ei tietenkään ole aivan varmaa ennen kuin nimet on papereissa ja raha vaihtunut avaimiin. Hyvässä toivossa ja iloisissa tunnelmissa silti. Paitsi että piti minun ihan pikkuisen itkeä tirauttaa, kun viikolla kävimme asunnolla hakemassa viimeisiä romppeita.

Päivä yksin

Viikko sitten täytin paperin koulun kansliassa, yhden päivän palkaton virkavapaus tälle päivälle. Syynä se, kun miehen piti päästä jo torstaina liikkeelle ehtiäkseen perjantaina yhdeksi Isolle kirkolle enkä minä olisi päässyt lainkaan viikonlopuksi Kanttorilaan, ellen olisi ehtinyt hyppäämään miehen kyytiin.
Kävi sitten niin, että sairastuin tiistaina. Jo viikon kestäneet vilustumisoireet huipentuivat kuumeeksi, joka piti pedissä koko keskiviikon enkä vielä torstainakaan ollut työkunnossa. Meinasi mennä jännäksi, toivunko autossaistumisjaksuun. Mutta siihen mennessä, kun mieheni palasi torstaina iltapäivällä minua sijaistamasta, olin jo saanut tarpeeksi levätä ja jaksanut olla tentehillänikin. Kanttorilaan saavuttuamme kävin kasvihuoneessa ja postilaatikolla, sekä vintiltä hakemassa lasipurkkeja säilöntää varten likoamaan yöksi. Muuten otin lunkisti ja peiton alle kömmin kirjan kanssa jo kahdeksalta.
Aamulla heräsin miehen kännykkäherätykseen, poimin puhelimen lattialta ja menin olohuoneeseen huikaten, joko mies on hereillä. Pimeässä olohuoneessa ei ollutkaan nukkujaa sohvalla. Myös vessa ja keittiö olivat tyhjillään ja pimeinä. Rupesin keittämään vettä arvellen, että mies on lähtenyt aamulenkille. Mutta sitten mieleeni juolahti kurkistaa pihaan. Auto oli poissa. Ehkä mies on päättänyt käydä tankkaamassa ennen ajoa rautatieasemalle. Tai sitten... hän on lähtenyt päiväksi Helsinkiin ilman puhelintaan!! Ei ala miestä kuulua takaisin tankkaamasta, kyllä hän on lähtenyt puhelimetta. Minun syy! Miksi illalla poistin oman herätykseni kännykästäni ja sanoin miehelle, että hän on nyt omillaan... En voinut kuin jättää hänet ja reissunsa Herran haltuun.
Ja ryhtyä omiin päivänpuuhiini. Lukemista aamukahvin kanssa, musiikin ja raamattutunnin kuuntelemista omenoita siivotessa, sitten keittelemään sosetta ja mehua sen verran mitä omenamaijallisesta tuli. Ja kun kerran uuni oli purkkien desinfioimisen takia valmiiksi lämmin, tein sinne omenapaistosta ja kääretortun, omenasosestäytteisen tietysti - mutta vasta kun olin pessyt uunipellit. Kas kun viimeksi Kanttorilassa yöpyessämme olin herännyt hiiren rapinaan ja sitten löysin papanoita sähköhellan alalaatikosta, jossa uunipeltejä kesäaikaan tohdin säilyttää.
Jossain välissä piipahdin netissä ja löysin ilokseni sähköpostia mieheltäni. Hänellä oli sentään läppärinsä mukanaan ja junassa nettiyhteys. Mies oli herännyt aikaisin ja päättänyt lähteä sen verran ajoissa, että ehtisi käydä vaihtamassa kuopuksen autoon talvirenkaat ennen junan tuloa.
Aamu oli sateinen, kylmä ja tuulinen, mutta päivällä aurinko paistoi komeasti, ja ehdinhän minä vähän pihallakin pyörähtää tiskien jälkeen. Ripustin pyykkiä, istutin Arjalta saamani kultahelokin navetanpäädyn perennapenkkiin ja sitten kaivoin perunat. Kesken potunkaivuun mies kurvasi pihaan ja melkein säikähdin, kun en osannut vielä odottaa. Mutta hän olikin ehtinyt jo aikaisempaan junaan hoidettuaan tapaamisensa yliopiston kahviossa.

Mainio matka

Meillä on kolmisen tunnin ajomatka töitten jälkeen Kanttorilaan. Minulla on ajankuluna useimmiten jotain luettavaa, sudoku tai niin kuin eilen, myös kokeiden korjaamista. Mutta ennen kuin katsahdinkaan äidinkielen kokeisiin, luin J.K. Rowlingin Siuntio Silosäkeen tarinat. Eräs oppilaistani oli ystävällisesti ja pyytämättä sen minulle viisannut kirjaston hyllystä tietäen, että olen halunnut sen lukea. Niinpä kävin sen lainaamassa töiden jälkeen ennen kotiin lähtöä. Meillä on automatkalla aina mukana myös eväsreppu, joskus pidetään ostos- ja/ tai vessatauko, vaan ei joka kerta, kun eväitä voi syödä pysähtymättäkin.
Eilen pysähdyttiin kaksi kertaa, ensin alkumatkasta lisäämään ilmaa peräkärryn renkaisiin, kun tiililasti tuntui niin heijaavan. Toisen kerran pysähdyttiin minun pyynnöstäni loppumatkasta. Viikko sitten olin nähnyt multatarjouksen erään kaupan pihassa, mutta silloin ei ollut mahdollisuutta saada viittä säkkiä mahtumaan autoon. Nyt oli tilaa peräkärryssä isommallekin satsille. Samalla halusin päästä näkemään, olisiko himoitsemani kirja siellä vielä tallella. Viikko sitten näin nimittäin kaupan kirjahyllyssä yhden anilliininpunaisen Raamatun, jossa oli hopeoidut sivunreunukset ja vielä lovetus eri kirjojen löytymistä helpottamaan. Silloin en raaskinut sitä ostaa, kun hinta oli varsin korkea ja kun meidän huushollissa Raamattuja on jo ennestään yli kymmenen.
Kun saavuimme kaupan parkkipaikalle, siellä olikin hurjasti autoja ja lisäksi pari lojua ja lastenkaruselli. Paikkkakunnalla oli menosssa jokin syystaphtuma, hurjat hämyilyt. Toisessa kojussa myytiin kevätkääryleitä, joita mies kävikin satsin meille ostamassa sillä välin, kun minä pistäydyin vessassa. Sitten kauppaan ja ensiksi tryykäsin kirjahyllylle. Ja olihan se Raamattuni siellä vielä minua odottamassa! Sitten vähän ruokaostoksia ja kassalle maksamaan em. ostosten lisäksi kymmenen multasäkkiä. Ahtaalla ja vilkkaalla parkkipaikalla oli vähän jännää siirtää auto peräkärryineen multasäkkien viereen. Peruuttaessaan mies tuli kolhaisseeksi auton kyljen liikennemerkin tolppaan, kun ei sitä huomannut ja kun ei ehtinyt reagoida varoitukseeni. No, sehän ei mitään haittaa valmiiksi kolhitussa, mutta sitten tuli muutakin ärämää: kun olimme lipanneet mullat kyytiin ja kun aloimme niitä liinoilla sitoa, niin siirtyessään kärryn toiselle puolelle mies tuli potkaisseeksi kärryn jarrunesteen paisuntasäiliötä niin, että se katkesi juurestaan. Äkkiä säiliö ylös maasta ja sen sisältö talteen takaloosterissa lojuneeseen lasipurkkiin. Ennen kuin mies ryhtyi korjaamaan säiliötä, käytimme käsidesiä ja söimme ne kevättkääryleet, Kotka olivat vielä lämpimiä. Sähkömiehen- ja ilmastointiteipeillä mies sai paisuntasäiliön valesvireeseen, niin että tohti kaataa jarrunesteen takaisin. Sitten loppumatka varovasti, moottorijarrutusta käyttäen. Miehen korjaillessa kärryä ja sitoessa kuorman valmiiksi minä ehdin vähän vilkaista koepinkkaa. Ehdin myös seurailla tapahtumia ympärilläni. Kauppaa vastapäisen talon isäntä näytti tulevan kotiin tyylikkäästi mustassa takissa ja hatussa. Hän kytki talon ikkunoiden ja pihapuiden ympärille virittämiään ulkovaloja palamaan. Ihailin erityisesti puussa roikkuvia isohkoa valkoisia valopalloja. Kyseiset syysvalot oli varmaankin viritetty juuri hurjan hämyilyn vuoksi. Myöhemmin, kun mies pyysi minua avustamaan teippaamisessa, pitelemään säiliötä paikallaan, edellä mainittu nuorehko talonisäntä mustassa takissaan mutta ilman hattua käveli ohitsemme, hymyili minulle ja tervehti! Tietysti tervehdin takaisin, ihmetellen iloisena vieraisiin kohdistuvaa ystävällisyyttä. Mutta se liittyy joko kyseisen paikkakunnan yleiseen ilmapiiriin tai ehkä siihen, että herra oli asiointikauppamme henkilökuntaa/ omistajia.
Pääsimme perille, minä iloisena ostoksista, ystävällisistä ihmisistä ja siitä, että minulla on niin näppärä ja kekseliäs mies, että matkantekomme jälleen kerran pääsi jatkumaan. Ja tietysti siitä, että täällä Kanttorilassa taas saadaan hetki olla. Tai siis ”olla”. Kyllä se oleminen loppui nyt tähän ja tekeminen jatkuu.

Hallaa takana ja edessä

Saavuttuamme jälleen viikonlopun viettoon Kanttorilaan ja vaihdettuani omialtaasta kampetta lähdin tiluksia katsastamaan ja kannoin saman tien jo yhden paprikaruukun kasvihuoneesta. Puutarhassa huomasin hallan käyneen. Samettikukat, krassit, ahkeraliisat ja päivänsinet olivat velttoja ja tummia. Mutta silti riittää vielä joitakin kukkia.
Nyt kun työkännykkäni on huollossa ties kuinka kauan, en voi tallettaa viimeisiä kukkakuvia blogille. Orvokeista toki ei ole tarpeen kuvamuistoja enempää haaliakaan, mutta uudesta lajista olisin halunnut kuvan. Viime kesänä paikallisilta markkinoilta seurakunnan kojusta arpavoitoksi saamani hopeatäpläpeippi oli alkanut kukkia. Vaaleanlilat kukinnot. Ihana ylläri. Toinen kukkaihanuus odotti sisällä. Viikko sitten nostin jo ruostekukat ja osan gladioluksista, mm. pienet limenväriset, jotka olen kasvattanut siemenestä. Yhdessä limessä gladioluksessa oli kukkavana nupullaan! Siirsin sen ruukkuun ja vein kamarin ikkunalle toivoskellen sen avaavan nuppunsa minulle. Ja niin tapahtui! Olin tyytyväinen itseeni, että olin sen pelastanut, ei varmaankaan olisi nuput selvinneet siitä hallasta, joka oli kesäkukat vienyt.
Ensi yöksi on ennustettu viikonlopun kylmintä yötä. Varauduin siihen kantamalla kasvihuoneesta loputkin paprikat vinttiin jatkamaan toivon mukaan kypsymistään, samoin chilit, peppinon ja pari ananaskirsikkaa. Viikko sitten kuistille harsolla peittelemäni pelargoniat, muratit ja verenpisarat siirsin myös jo sisälle. Kävin nostamassa ne vähäiset porkkanat, jotka olin kylvänyt mansikkamaan nurkkaan. Samalla nostin myös sen yhden muratin, jonka olin alkukesästä istuttanut perennapenkkiin. Ei sen ollut mikään. Kasvihuoneeseen olimme yhteistyössä miehen kanssa rustanneet jo viikko sitten termostaatilla toimivan sisätilanlämmittimen. Sen lisäksi vein sinne vielä hautakynttilän palamaan.
Äsken kävin vielä kietomassa kateharsoa gojipensaiden ympärille, niissä kun huomasin kukkia viime viikonloppuna. Eiväthän ne marjoiksi asti ehdi, mutta annetaan edes mahdollisuus.

Vanha tyrnikuva

Höh, löysin blogin tekstiluonnoskansiosta oheisen kuvan, jonka olin ottanut ennen kuin olin poiminut ne viimeisetkin kaksi tyrnipensasta tyhjäksi kuukausi sitten, elokuun lopulla.

Menköön nyt sitten.

Sadonkorjuuvaiheessa

Oho, onko tosiaan mennyt kuukausi edellisestä postauksesta!? Olemme toki käyneet edellisen kirjoittamisen jälkeen Kanttorilassa pariinkin otteeseen syyskuun ekan ja tokan viikonlopun aikana ja nyt jälleen kahden viikon tauon jälkeen. Viikko sitten minulla oli vielä toinenkin työeste, tosin ihan mukava, kun    opettajien yhteisen VESOn yhteydessä pääsin sienimetsälle ja tutustumaan männynherkkutatteihin, joita sitten kotona kuivatin.
Taas tänne tultuamme fundeerasin, että pitäisi varmaan ottaa taas yksi palkaton virkavapaaviikko ennen syyslomaa, kun viikonlopun aikana ei ehdi kun raapaista hommia. Omenasouvia... Punakanelia olen kerännyt joka kerta täällä käydessämme, vaikka mieli olisi tehnyt puuhata vallan muuta. Sain Roskalavalta purkutiiliä, joista aion rakentaa kasvihuoneen viereiselle perennapenkille uutta reunusta ja samalla koettaa järjestää senkin reunuksen vierustan helpommin ruohonleikkurilla siistittäväksi. Niin ja uudet mullat perennapenkkiin, muovireunusta tiilien ja mullan väliin, perennojen uudelleen istutusta... Mutta ei, kun omenoita vaan pitää koholia. Ja NYT minun pitäisi SIIVOTA omppuja sen sijaan, että tässä istuisin kirjoittelemassa. Mutta loppuvat ne punakanelitkin aikanaan, itse asiassa nyt siivosin puiden alustat tyhjiksi ja puihin jäi enää jotain parikymmentä yhteensä kolmeen punakanelipuuhun, kun viimeaikaiset myrskyt ovat omppuja pudotelleet. Omenasouvi silti jatkuu, syys- ja talvilajikkeiden osalta.
Kävimme tänään taas Millanin luona kahvilla, hän tiesi kertoa, että hallaa on jo povailtu näille leveyksille. Taidan kanniskella talvetettavat huomenna sisälle, suurin osa on jo puolimatkassa kuistilla. Punajuuret pitäisi nostaa, samoin perunoista ne, joiden varret on jo kylmä purrut, ja kasvihuoneesta kerätä loput tomaatit ja kurkut, ja mahdollisesti suojattava harsolla munakoisot ja kypsymässä olevat paprikat. Huomenna odottaa myös parin pienen kirsikkapuut uudelleenistutus, koska mies kaivoi ne ylös sijoiltaan tulevan ”ojankaivuun” tieltä. Ehkä jo ensi viikolla Kanttorilan kulmille ilmestyy pieni kaivuri tekemään metrinsyvyistä ojaa maalämpöputkia varten. Jomman kumman kirsikan ajattelin istuttaa toisen gojipensaan tilalle, ne kun eivät tunnu tuottavan mitään, kerran toisessa oli yksi kukka loppukesällä. Ehkä Millan huolisi gojin, ja ehkä myös Rauhalan kirsikan, niin ei tarvitsisi kasvimaalta uhrata tilaa puulle.
Mutta nyt lähden maata, omenoiden siivoaminen saa jäädä tältä illalta.

Seuraavaa kertaa odotellessa

Työviikko alkoi aivan mukavasti, vaikka aamulla olisinkin mielelläni jatkanut unia ja vaikka iltapäivällä olisin mielelläni mennyt torkuille. Tämän viikon jälkeen emme pääse Kanttorilaan, koska meillä on lauantaityöpäivä. Mutta sainpa tehtyä siellä suurin piirtein sen, mitä olin ajatellut. En vain ollut hoksannut, että tyrnitkin olisivat jo poimintakypsiä. Niinpä viime tipassa lähdön tuoksinassa kävin vielä nyppimässä kahdesta tyrnipensaasta sadon mukaamme. Toiset kaksi jäi vielä koskematta. Toivottavasti kotimies ehtii ja muistaa käydä napsimassa sieltä itselleen C-vitamiinit. Ja ehkä ne enemmän varjossa olevien pensaiden tyrnit pysyvät sen pari viikkoa syöntikunnossa.

Avomaankurkkuja löytyi kolminkertainen määrä siihen nähden, mitä olin aiemmin havainnut ja arvioinut löytäväni. Loppujen lopuksi niitä oli viisitoista säilöntäkokoista, mutta pari niistä jäi minulta huomaamatta ja poimimatta säilöntään. Toiseen erään sitten, elleivät peräti ole raakana syötäviä. Poimimistani kurkuista otin maistiaispaloja, eikä niistä yksikään maistunut kirpeältä. Iso kiitos kotimiehelle, joka katseli päivittäin niin kurkut kuin kurpitsatkin. 

Siksi voikin huolettomin mielin jäädä viikonlopuksi pohjoiseen ja jättää Kanttorila kahdeksi viikoksi, kun se ei ole oman onnensa nojassa vaan vastuullisen ja huolellisen sukulaismiehen hoteissa. Ja saattaapa meillekin löytyä jotain erilaista ohjelmaa koululaisten yleisurheilukilpailujen jälkeen ja/ tai lisäksi.  Päässemme vaihteeksi paikalliseen kirkkoon pyhänä.

Eka viikko ja viikonloppu

Yksi täysi kouluviikko on ihan pian takana. Huomenna työpäivän jälkeen kamppeet kasaan ja kohti Kanttorilaa. Nyt on ollut kyllä sikäli poikkeuksellisen huoleton mieli sen suhteen, miten Kanttorilan kasvit pärjäävät. Meillä on nimittäin tämän elokuun ajan siellä sukulaismies kotimiehenä asumassa viikot, ja hän kulkee sieltä päin töissä, kunnes hänelle vapautuu vuokra-asunto syyskuussa lähempää työpaikkaa. Syyskuussa ei sitten enää kastelumurheita liene, ja hallan varallekin olen jo siinä vaiheessa viritellyt kateharsot punajuurten, kesäkurpitsan ja avomaankurkkujen päälle.
Viime viikonloppu Kanttorilassa jäi lyhyeksi, koska lauantain olimme kökässä siskoni luona, toiset sisarukset olivat olleet maalaamassa lapsuudenkotimme jo sitä edellisenäkin viikonloppuna, mutta meillekin riitti vielä töitä ja kiirutta. Tänä viikonloppuna riittänee siis askarta. Ajattelin, että ainakin aloittaisin maustekurkkujen säilömisen, koska kurkkupenkissä oli jo viikko sitten 3-4 isoa kurkkua.  Rusopäivänliljamättään olen meinannut jo jonkin aikaa nostaa ylös ja perata vuohenkelloa pois sen juurakoista.
Millanin luona käynemme pitkästä aikaa. Hän on yrittänyt olla urhea, vaikka jäi taas yhtäkkiä yksin,   eikä pelkästään sen takia, että me lähdimme taas kesäloman jälkeen pohjoiseen asumaan, vaan myös koska hänen ystävänsä, naapurin seitsenkymppinen rouva kuoli samoihin aikoihin kuin lomani oli lopussa. Shkökuntokin kuulemma on nyt äärimmäisen kehno.
Tässä lyhyesti pitkästä aikaa, nyt nukkumaan.

Penkki valmiiksi asti

Tulin kolmansiin ajatuksiin. Siirsin sittenkin kivet syrjään tyhjäksi jättämästäni kohdasta perennapenkissä ja täytin paikan mullalla. Mielenmuutos johtui siitä, että voitin markkinoilla lähetystyön arvalla yllätyksen, jolloin valitsin palkinnokseni  - perennan. Siellä sattui olemaan sievä hopeatäpläpeippi, jollaista Kanttorilassa ei ennestään ollut. Sen lisäksi siirsin aukkopaikkaan toisesta perennapenkistä yhden purppurakeijunkukan, Konsultoituani ensin Millania. Hänestä ajatus oli hyvä, koska aiempi perennapenkki on ollut keijunkukalle liian aurinkoinen ja kuuma paikka. Minun täytyy vain muistaa suojata siirtoistutus talveksi. Jos keijunkukka selviää talvesta, siirrän kaveriksi toisenkin samanlaisen.

Tähän vielä lähikuva hopeatäpläpeipistä, eli "beibistä" 

Kooste

Nyt kun heinäkuu on vaihtumassa elokuuhun ja kun töihinpaluu lähestyy, haluan yrittää muistella kulunutta kesää. Toki sen voisi typistää pariin sanaan - kuuma ja helteinen - mutta jos kuitenkin monisanaisemmin. Olenhan jotain kesän mittaan kirjoitellut, lähinnä kuitenkin vain puutarhakuulumisia, ja joskus olen kirjoitellessani luvannut palata myöhemmin johonkin lyhyesti mainitsemaani aiheeseen. Voisin nyt avata joitakin kyseisistä aiheista otsikolla REISSUT.

Vuotuinen Norjan matkamme sujui jälleen kerran mainiosti, tällä kertaa ilman kommelluksia, lukuunottamatta sitä, että paluumatkalla Ruotsin halki tulimmekin ajaneeksi Västeråsin kautta Eskilstunan sijaan. Se johtui siitä, että olin koko ajomatkan puoliunessa, enkä siis pystynyt antamaan järjellistä vastausta, kun mies eräässä risteyksessä kysyi, kumpaan suuntaan. Aluksi harmitti, kun erehdys viimein paljastui, etenkin kun missasimme vakiopysähdyspaikkamme Strängnäsin. Ja myös eri suunnasta Tukholmaan saapuminen jännitti, olisiko terminaalin löytyminen yhtä vaikeaa tai kenties vaikeampaa kuin ennen. Mutta Västeråsin reitiltäkin löytyi sekä levähdys- että ostospaikka, jossa voisi poiketa toistekin. Eikä terminaaliin ajamisessakaan ollut vaikeuksia, vaikka ennen Tukholmaa meidät ohjattiin liikenneonnettomuuden takia vaihtoehtoiselle reitille. 

Norjassa vietimme kaksi kokonaista päivää. Olimme perillä maanantai-iltana yhden yön, kahden lauttamatkan ja n. 16 tunnin ajon jälkeen. Nautimme ystäviemme hyvästä seurasta ja vieraanvaraisuudesta, tehtiin vähän puutarhahommia ja saatiin vieraitakin. Torstaiaamuna lähdimme paluumatkalle. Ja kuten mainitsin, en uneni läpi jaksanut ihailla Ruotsin maisemia kuin pysähdyspaikoilla. Mennessä meillä oli autolautalla ensimmäistä kertaa oikein ikkunallinen hytti, mutten nukkunut siellä yhtään sen paremmin kuin paluumatkalla autokannen allakaan. Taisinpa nukkua ruumassa jopa paremmin. Mutta olihan se ihan hauska hereille havahduttua kurkistella, mitä ikkunasta näkyy, kuten se erikoinen pieni saari, jolla olevassa rakennuksessa oli täysvalaistus. Jos se olisi ollut korkeampi rakennus, olisin luullut sitä majakaksi. Saavuttuamme Turun satamaan juhannusaattoaamuna laitoimme navigaattoriin välietapiksi Euran.  Matkan varrelta soitin äidin serkulle, 90-vuotiaalle Anna-Liisalle, joka olikin jo odottanut soittoani. Löysimme Anna-Liisan antamien ajo-ohjeiden avulla helposti perille. Siellä pääsimme suoraan ruokapöytään kalakeitolle. Herttainen Anna-Liisa iloitsi, että olimme tuoneet hänelle juhannuksen, vaikka itse me koimme olevamme saamapuolella. Kahvittelun lomassa näytimme kuvia vuodentakaisesta sukukokouksesta, jonne Anna-Liisa ei saanut kyytiä, sitten oli matkalaulun ja kiitosrukouksen vuoro, ja sitten puutarhakierroksen. Se jotenkin aina kuuluu asiaan, kun kesällä kyläillään sukulaisissa. Sain mukaani  valkokirjavalehtistä kuunliljaa, jollaista Kanttorilassa ei ole aikasemmin ollutkaan. Iloitsen, että nyt minulla on Kanttorilan puutarhassa muisto Anna-Liisasta. Mukavan ja antoisan kyläilyn jälkeen jatkoimme kotimatkaa. Emme sitten enää poikenneet muualla, vaikka kyläpaikkoja olisi ollut useitakin. Parempi viipyä yhdessä paikassa rauhassa kuin yrittää väsyneenä hoppuilla monta kyläilyä. 

Toinen retkisessio oli sitten heinäkuun alkupuolella, maalämpökaivuuepisodin jälkeen. Olen siitäkin aiemmin jo jotain kirjoittanut. Kyseiseen viikonloppuun sisältyi perjantain osalta osallistumiseni pikkuserkun isän siunaustilaisuuteen (sillä aikaa miesväkeni kävi syömässä pikaruokaa ja ostoksilla), sitten ajelumme lapsuudenmaisemissani, upeissa luontokohteissa Katikassa ja Lauhanvuorella, pikavisiitti serkkuni luona, jolle jätin nipun Lähettäjä-lehtiä tädille toimitettavaksi, hautausmaakierros, vaatteidenvaihto siskoni luona ja illaksi maisterikonserttiin nauttimaan siskontytön musisoinnista ynnä muusta arvokkaasta ohjelmasta, sukulaisten seurasta ja kahvipöydän antimista (voileipäkakkua ja britakakkua). Lauantaina sitten lähdimme viemään poikiamme takaisin pohjoista kohti. Sillä reissulla poltin käsivarteni nokkosilla ruosiessani pihatähtimöä pois myynnissä olevan kaupunkikodin kasvimaalta. Kortisonivoiteita, antihistamiinia... ja yhä vain käsivarteni ovat rumasti haavoilla ja arpiset. 

Kolmas retkikokonaisuus seurasi heti perään, maanantain ja tiistain Kaustiskäynnit ja neljäs retki tehtiin vastikään Pyhäjoelle Uusheräyksen kesäseuroihin. Nyt juttua on jo liikaa yhteen postaukseen, joten jätän nuo käsiteltäviksi myöhemmin. Loppuun muutama kukkakuva.

Enää ei tahdo maljakkoon löytyä paljon mitään, kun kuumuus on joko varhentanut tai lyhentänyt lajin jos toisenkin kukintaa. Tämä kuva on otettu jokunen viikko sitten.

Joka aamu olen laskenut ”päivän saldon” - ja useana aamuna myös ottanut kuvan muistoksi. Kas kun näillä helteillä kukinta ei ole välttämättä kestänyt kuin sen aamun. Kun aurinko on kääntynyt paistamaan päivänsiniruukkuihin, kukat ovat olleet hetken kuluttua jo lotossa.

Päivänsinen nuput ovat kyllä kutakuinkin yhtä ihania ja kauniita kuin varsinaiset kuvatkin.

Liejuleikkiä

Taannoisen maalämpökaivon porauksen sivutuotteena tontin reunalla makaa kovaksi kuivunutta kivituhkaliejua. Mutta vielä viikko sitten se oli osittain juoksevassa muodossa. Kun vain jähmeää pintaa tökkäsi, vetelää liejua valahti tai syöksähti esiin. Osa liejusta taas oli kuivunut paksuksi saveksi. Sitä otin kouraani ja kokeilin muotoilla siitä jotain, aivan kuin tenavana. Sitten laitoin teelmäni kuivumaan muovien alle, niin kuin jonkin paremmankin keramiikan.

Sitten mietin, voisinko hyödyntää savivelliäkin. Mieleen palasi laattavalu, josta olin alkukesällä haaveillut, mutta joka jäi, kun mies tarvitsi itse sementtinsä. Muistin myös Millanin lainaamasta puutarhalehdestä bonganneeni askarteluvinkin, jossa parittomia tai muuten joutavia lautasia oli upotettu sementtilaattoihin. Niistä tehtiin amppeleita. Mutta miksei samalla periaatteella voisi tehdä juoma-astioita kimalaisille, puutarhalaattoihin upotettavista lautasista. Ehkä voisin jopa hyödyntää rikkinäisiä lautasia, joita olin jemmannut mosaiikkitöitä varten.
Niinpä päätin kokeilla, miten onnistuisi omatekoinen sementti savivellistä ja vanhentuneesta saumauslaastista, jota Kanttorilassa vieläkin on edellisten asukkaiden teettämien remonttien jäljiltä. Kuten myös eriväristä posliinilaattamosaiikia. Ennen valutöihin ryhtymistä liimasin haljenneita lautasia.

Melkoista ähräystä, hosumista ja sotkemista laattojen teko oli, eikä vielä ole käynyt ilmi, miten ne tulevat pysymään kasassa. Muihin paitsi tuohon mosaiikkilaattaan ehdin tökätä kanaverkon palan massan sisään tueksi. Reunat tahtovat murentua, mutta kunhan tulevan ojankaivuun jälkeen pääsen upottelemaan laattoja maahan, niin ehkä ne siellä joinki koossa pysyvät.

Jäljelle jäi vielä sotkujen siivoaminen. Olin sekoitellut massaa kottikärryissä, jotka koetin puhdistaa räteillä. Ne rätit sitten ratustelin nurin käännetyn ja muovilla peitetyn saviruukun päälle. Ei varsinaisesti sellainen sementistä ja pyyhkeestä tehty ruukku, mutta eipä tuossakaan kokeilussa mitään haaskuuta tullut.

Lukuloma

Alkukesästä vaikutti, ettei minun tule luettua kuluvan loman aikana. Mutta sitten Millan alkoi järjestää minulle luettavaa. Ensin pari Sesse Koiviston romaania ja nyttemmin Mma Ramotswe tutkii -sarjaa, joka on ollut erittäin  miellyttävä uusi tuttavuus. Ensimmäisen osan hän oli innostunut ostamaan kirjaston poistomyynnistä, kun eräs hänen uskova tuttavansa oli maininnut tykkäävänsä Naisten etsivätoimisto nro 1:stä. Sittemmin kirjoja on löytynyt paikallisesta kirjastosta lisää, Millan on lukenut ensin ja minä sitten. Minulla on menossa nyt yhdestoista osa, ja kirjastosta on minulla lainassa sen jälkeen vielä kaksi. Niin että olen mä sitten kuitenkin loman aikana saanut luettua yhteensä viitisentoista kirjaa, kun nuo loputkin vielä ahmaisen. Ja onneksi Alexander McCall Smith on kirjoittanut niitä vielä enemmänkin.
Mutta lukemiselta en ole sitten joutanut kirjoitella senkään vertaa. Ja on tässä ollut muutakin tutinaa ja asioita, jotka ovat sitoneet huomion ja energian.

Lämmintä

Tällaisilla helteillä on vähältä hassua ottaa puheeksi lämmitys, mutta kun ei nyt tarkene oikein pihahommissa (eikä sisälläkään jaksaisi ellei kolmessa kamarissa olisi räppänä auki) ja kun just sain tiskattuakin, niin joutessani haluan kertoa maalämpöepisodistamme, johon taannoin viittasin.
Keväällä mies oli tuolla pohjoisen kotikyläkauppamme pihassa antanut yhteystietonsa kampanjoimassa olleelle  maalämpöfirman edustajalle. Myöhemmin sieltä otettiin yhteyttä ja luvattiin kesällä tulla tänne Kanttorilaan keskustelemaan maalämmöstä.
Niin tapahtui. Miellyttävän myyntimiehen kanssa oli Kanttorilan kahvipöydän ääressä puhetta siitä, että tällä seudulla peruskallio voi olla paikoin hyvinkin - yli 40 metriä - syvällä, mutta hän lupasi, että heidän firmansa ottaa sen riskin, että joudutaan laittamaan metalliputkia tavallista syvemmälle kalliota tavoitellessa. Ja mehän teimme sopimuksen, jonka mukaan firma huolehtii puolestamme niin lupa-asiat kunnan kanssa kuin edellisen lämmityssysteemin rojutkin pois.
Tarkoitus oli, että poraajat tulisivat elokuun loppupuolella, mutta sitten otettiinkin yhteyttä pian juhannuksen jälkeen, että voisivat tulla jo aikaisemmin toiselta työmaalta päin, jos meille sopii. Mikäpä ettei. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla maanantaina ennen yhdeksää heräsin ovikellon soittoon. Siellä oli jo nuorimies putki- ja alkoholikuorman kanssa. Tunnin päästä saapui myös porauskalusto. Porauspaikkaa katsottiin viitisen metrin päähän talosta, omenapuiden väliin. Kaivoimme kiiruusti miehen kanssa omenapuuhun kietoutuneen humalan pois tieltä juurineen odottamaan uutta sijoituspaikkaa. Samoin kaivoin ylös yhden luumupuun ja krookuksia pois mahdollisen hiekka- ja liejusuihkun alta. Luumupuun olin aikonutkin siirtää kasvimaan laitaan, koska edellisessä paikassaan, kuusiaidan vieressä, se ei koskaan ruvennut kukkimaan. Krookuksille etsin uuden paikan sitten syksyllä, kun on kevätkukkasipuleiden istutusaika.
Miehet alkoivat porata ja meteli houkutteli paikalle myös naapurimme ihmettelemään, mitä tontillamme tapahtuu. Poraaminen oli varsin hidasta ennen kallioon asti pääsemistä, koska joka kolmen metrin välein piti hitsata seuraava kolmemetrinen metalliputki edellisen ”kaivonrenkaan”  jatkoksi. Ilta joutui, eikä kalliota ollut vielä saavutettu, n. 40 metrin porauksen jälkeen. Tulivat seuraavana aamuna jatkamaan, mutta metalliputkia ehtivät loppua ennen kuin kallio tuli vastaan. Niinpä miehet joutuivat lähtemään hakemaan lisää metalliputkia jostain lähes tunnin ajomatkan päästä.  Kun poraaminen sitten jatkui, seurasimme miehen kanssa hermostuneena, riittävätkö putket ja missä vaiheessa kallio tulee vastaan. Lopulta metalliputkien hitsaaminen loppui ja poranterä vaihtui kallinporaukseen sopivaan. Poraus alkoi tosiaan sujua nopeammin ja ennen pitkää nähtiin miesten työntävän alkoholiletkuja kaivoon. Mutta sitä iloa ei kauaa kestänyt, vain n. 67 metriin asti, kun putket toppasivat johonkin eivätkä suostuneet menemään syvemmälle. Tuli ilta ja niin meni toinen päivä. Miehet arvelivat, että kalliossa voi olla jokin särö tai halkeama. Päättivät tulla aamulla kokeilemaan porata reikä uudelleen auki. Niin tapahtuikin, mutta taaskaan eivät letkut edenneet kaivon pohjaan, 170 metriin asti, jäi taas jotain sata metriä vajaaksi. Kolmen päivän uurastuksen jälkeen koko homma näytti turhalta. Työmiehet soittivat pomolle, joka lupasi, että illalla tulee kaivuri katsomaan, miten pihaan saisi kaivettua maalämpöputket metrin syvyyteen maanpinnan suuntaisesti. Poramiehet keräsivät kampsunsa ja kampsunsa ja lähtivät, jättäen jälkeensä rumien nurmivaurioiden lisäksi puutarhaan ison kiepin mustaa letkua ja kaivosta onnettomana törröttävät maalämpöputkien päät.
Illalla portille ilmestyikin mies, joka oli piirtänyt tonttimme pohjapiirrokseen 450 metriä ojaa, jonka alle olisi jäänyt niin 80-vuotiaat omenapuut kuin koko kasvimaa ja kauneimmat perennapenkit. Ja me kun olimme kuvitelleet, että se sata metriä kaivosta ylijäänyttä letkua olisi riittänyt... No, kaivurimies tuntui ymmärtävän, että omenapuut, kasvimaa ja perennat pitää jättää rauhaan, koska niiden takia tämä Kanttorila on ostettu. Tontti on tässä se arvokkain osa, vaikka Kanttorila viehättävä ja suojeltava vanha talo onkin. Kaivuri lähti ja lupasi olla yhteyksissä maalämpöfirman johtoon.
Olimme siinä vaiheessa varsin pettyneitä ja järkyttyneitäkin. Seuraavana yönä ei oikein uni maistunut kummallekaan. Mutta pian sitten meille soitettiin firmasta ja ehdotettiin, että laitetaan urakka nyt jäihin siksi aikaa, kun mietitään, mitä tehdään. Saimme hetkeksi yrittää unohtaa koko sotkun ja keskittyä sukulointiin ja kansanmusiikkijuhliin.
Keskiviikkona, kahden Kaustis-päivämme jälkeen, firmasta otettiin uudelleen yhteyttä ja luvattiin, että torstai-iltana johtaja itse tulee neuvottelemaan kanssamme. Taas meitä vähän hermostutti. Mitkä olisivat vaihtoehdot? Sekö, että homma jää kesken, pihaamme jää turha kaivo, josta joutuisimme maksamaan sen sopimuksemme mukaisen etumaksun kolmisen tonnia? Vai se, että, jos suostuisimmeko maksamaan lisää, firma kaivaisi pari muuta porakaivoa, jotta saataisiin riittävästi lämmitysresurssia?  Kumpikaan vaihtoehto ei oikein miellyttänyt. Olimme jo keväällä laskeneet, että tiukalla budjetilla meillä olisi tilillä juuri ja juuri tarpeeksi urakan maksuun.

Mutta kun firman pomo sitten ilmestyi pihaamme, hänellä olikin esittää vaihtoehto, josta emme olleet osanneet haaveillakaan: ilman mitään lisämaksua firma kaivaisi tarvittavan märän (350 metriä, eikä siis 450, kuten aluksi oli puhetta) ojaa - vahingoittamatta YHTÄKÄÄN puuta, pensasta tai kasvimaata. (Siis vain nurmikko kärsisi.) Kun hän näytti tontin pohjapiirrokseen kaavailemansa kaivuusuunnitelman, olin vähällä itkeä, niin huojentunut olin. Hän lupasi etsiä riittävän pienen kaivurin, lisäksi hän lupasi lähettää meille hyväksyttäväksi tarkennetun kaivuusuunnitelman sähköpostitse. LISÄKSI hän lupasi, että heiltä tulee työnjohtaja paikan päälle valvomaan kaivuuta, niin että se sujuu varmasti toivomuksiemme mukaan. Hän sanoi, että heille on kunnia-asia saada työ valmiiksi asiakasta tyydyttävällä tavalla.
Asiakkaan tyytyväisyyttä tässä tapauksessa lisää myös se, että ensi viikolla, kun tulevat asentamaan jo valmiiksi sisälle tulevat laitteet, he samalla purkavat ja vievät pois nuo edelliseen lämmityssysteemiin kuuluneet kauhean rumat putki- ja pönttöhököykset kamarin nurkasta. Kolme vuotta sitten ennen sukutapaamista koetin piilottaa ne näkyvistä asentamalla kattoon verhotangon ja ripustamalla siihen ison kankaan näkösuojaksi. Mutta itseä on tuo käsittämätön sekamelska koko ajan häirinnyt, ja etenkin sen jäkeen, kun vesi-ilmalämpöpumppu laukesi pari talvea sitten. En koko aikana tullut käsittämään kaikkia noita mittareita, säätimiä ja katkaisijoita... Onneksi ei enää tarvitsekaan yrittää ymmärtää.

Meillä oli mukava iltatuokio firman johtajan ja tämän vaimon ja koiran seurassa (olivat lomamatkalla kohti Etelä-Suomea). Koira oli valtavan iso mutta suunnattoman kiltti ja ystävällinen leonberginkoira, josta tuli hakematta mieleen Roald Dahlin Iso Kiltti Jättiläinen. Pomon kanssa sovittiin vielä kaivuuaikataulusta, että saan loppulomani rauhassa touhuta puutarhassa ja kaivuri tulee aikaisintaan elokuun puolen välin maissa.
Kiitollisena ja iloisesti yllättyneenä sain taas huomata, että Taivaan Isä pitää ihmeellisesti huolta lastensa elämästä ja edesottamuksista pienintä piirtoa myöten.
Ja jos joku suunnittelee maalämpöä, niin voin jo tässä vaiheessa suositella Markus Tölliä Muhokselta, Kodikaslämpö Oy, umen.fi

Pionien suvi

Mietin tänä aamuna, että tämä kesä on ollut tähän asti varsin perinteinen kesä, siis sellainen, millaisia kesät tapasivat olla hamassa lapsuudessa, jolloin heinätöissä oli tukalan kuumaa. Helpotusta hikoiluun haettiin tuolloin aina tauon tullen läheisestä luomasta, jonka matalakin vesi oli aina virkistävän kylmää.
Alkukesän kuivuudesta luultavimmin johtuen joidenkin perennojen varret ovat jääneet tavanomaista lyhyemmiksi, mutta kukkia on piisannut, melkein lajissa kuin lajissa. Kesäkukkieni kanssa on vähän niin ja näin, mutta esimerkiksi pionit ovat menestyneet tänä kesänä tavallistakin paremmin. Yhtään ei
ole sade taikka tuuli riepotellut eivätkä ole varret laonneet. Ensimmäiset (lähinnä maatiais-) lajit aloittivat kukintansa huomattavan aikaisin. Sittemmin tuli kukkaan alla oleva Bowl Of Beauty.

. 

Seuraavana kukkaan tuli Sarah Bernhardt, jonka kylläkin Millanin mukaan piti ostaessa olla tummanpinkki  Karl Rosenfield, jonka väri olisi sopinut paremmin keltaisten ja violettiin perennojen joukkoon. Mutta eiväthän ne kaikki yhtä aikaa kuki. Kanadanpiiskun kukintaan on vielä pitkä aika. Tavallisesti Sarah Bernhardt on tehnyt vain yhden kukan, mutta tänä kesänä sekin innostui nelinkertaistaa kukintansa.
Pari päivää sitten otin vielä uuden kuvan Bowl Of Beautysta, koska huomasin sen aloittaneen kukintansa uudelleen. Ensimmäiset kukat ovat jo varisseet, mutta uusia on auennut ja nupullaan.
Täytyy kytätä siemeniä pioneista, vaikka en itse olekaan pioneita saanut itämään. Se kun vaatii kärsivällisyyttä...

Viimein viimeistely

Minulla oli kivikkoperennapenkin uusiminen pitkään kesken, ensin sen takia, että multaa jäi uupumaan. Sain kylläkin multaa lisää jo viikko sitten torstaina, kun mies haki meidän vanhimmat pojat junalta ja kävi samalla siinä kaupassa, josta olemme muutkin isot multaerät hakeneet edullisesti. Mutta sitten meillä on ollut vientiä kuin sammakolla äkehen alla. Perjantaina tehtiin poikien kanssa koko päivän retki synnyinseudulleni. Ehdin osallistua kahteenkin suvun juhlaan, ensin aamupäivällä surujuhlaan, illalla siskontytön maisterikonserttiin ja niiden välissä kierrettiin maisemakohteissa.
Lauantaina sitten lähdimme viemään poikia takaisin pohjoisen suuntaan ja käytiin samalla miehen kanssa kunnostamassa kaupunkikodin pihaa asuntonäyttöä varten. Ruohonleikkuuta ja kasvimaan perkausta. Samana iltana lähdettiin takaisin Kanttorilaan, niin ei tarvinnut rehata mukanaan yöpymis- eikä ruuanlaittovehkeitä tyhjään tupaan.
Sunnuntai oli lepopäivä, maanantai ja tiistai olivat festaripäiviä, kun kävimme kolmestaan, Millan mukanamme, Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Mukavat reissut molempina päivinä. Mutta sitten olikin jo korkea aika jatkaa projektia.

Ensimmäiseksi kaivoin ylös loputkin perennat, lisää rönsytiarellaa, kevätkaihonkukat ja tarhavarjohiipan. Kaivoin vanhaa multaa ja puunjuuria pois. Taas pätkä suodatinkangasta, jonka päälle tuoreet mullat, reilusti vettä ja sitten se mukavin vaihe, kasvien takaisin istutus. Hain edellä mainittujen lajien lisäksi talon pohjoisnurkalta siskolta saamiani kalliokieloja, joita istutin takareunaan, kuunliljareunuksen jatkoksi. Ensiksi uusimani penkin pätkän ja loppupään väliin jätin edelleen tyhjän kohdan, vaikka siihenkin multaa olisi nyt runsaasti riittänyt. Ajattelin funtsia rauhassa, mitä tuohon ensi kesänä laitan. Tällä hetkellä olisin sitä mieltä, että siinä voisi olla paikka joko kesäkukkakylvölle tai sitten istutan siihen talvetettua verenpisaraa ja murattia. Mutta ei kannata levittää siihen vielä multaa, kerää vain turhaan koivun ym. siemeniä.

Toissapäivänä sitten miehen suosiollisella avustuksella sain tehtyä reunuksenkin. Mies kärräsi minulle sekä kiviä että kivituhkaliejua, johon kivet ”muurasin”. Tuo kivituhkalieju on peräisin maalämpökaivon poraamisesta. Se maalämpöseikkailu onkin sitten jo ihan oman postauksensa arvoinen stoori.

Vielä itselleni muistutukseksi; penkin alkupäässä on pisamakelloa, kangasajuruohoa, mäkitervakkoa ja niiden takana yksi isomaksaruoho. Kivireunusten välissä eri maksaruohoja, mehitähteä, tuntemattomaksi toistaiseksi jäänyttä pientä karvattia sekä punaista patjarikkoa. Mutkassa keltapeippiä, sammalleimua, rönsyleimua, hopeahärkkiä ja mamman harsokukkaa, jolle en tiedä oikeaa nimeä.
Penkistä jäi yli niin pisamakelloa kuin rönsytiarellaakin. Annoin yhden satsin pisamakelloa siskolleni, joka poikkesi Kanttorilassa yötä paluumatkallaan Kaustiselta. Lopuista perennoista ja myös ylimääräisiksi jääneistä krassin taimista pääsin eroon Facebookin kirppisryhmän avulla.

Jäi vaiheeseen

Eilen sain lapioitua perennapenkistä vanhaa multaa monta kottikärryllistä (perunoiden multaukseen yms. ), sitten levitin maisemointikangasta pohjalle, jonka päälle tyhjäsin multasäkkejä. Laskeskelin, että jäljellä olevat kymmenen säkkiä eivät riitä koko L-kirjaimen muotoiseen penkkiin, enkä siksi ollut vielä kaivanut toisen sakaran perennoja - rönsytiarellaa, kevätkaihonkukkaa ja tarhavarjohiippaa - ylös.

Konsultoituani Millania kyläreissulla keskiviikkona päätin vaihtaa perennojen keskinäistä järjestystä.Pisamakello on muiden campanula-lajikkeiden tapaan lahjakas leviämään, ja olen ollut huomaavinani, että se leviää kohti valoa. Niinpä sijoitin sen eteläisempään päähän penkkiä, ja sen taakse isomaksaruohon ja eteen kangasajuruohoa, jonka arvelen hyvinkin pitävän pintansa pisamakellon rinnalla. Pisamakellon oikealle puolelle laitoin mäkitervakon taimet. Jos ne vain selviävät talvesta, niin niidenkin pitäisi menestyä hyvin tuossa ajoin paahteisessa paikassa. Erottelin tuollaisella kivireunuksella sellaiset lajit, joiden välistä on kovin hankala perata niin rikkaruohoja kuin muiden lajien siementaimiakin. Mehitähden ja patjarikon tunnistin itsekin, mutta Millan osasi arvella nimiä parillekin maksaruoholajille, joista yksi saattaa olla neidonmaksaruoho, yksi kaukasianmaksaruoho ja yksi turkestaninmaksaruoho. Mutta täyttä varmuutta ei ole. Niiden lisäksi tuolla alueella mehitähtien vasemmalla puolella on pieni mätäs jotain karvaista pienilehtistä.

 

Isomaksaruohon lisäksi istutin takariviin takaisin kuunliljoja, mutta nyt enemmän ja useampia lajeja kuin aikaisemmin. Sain kesälomareissulla paluumatkalla äidin serkun luona kyläillessämme mukaani ihananväristä kuunliljaa, jonka lehtien keskusta oli valkoinen. Niitä sijoitin lähinnä ällänmutkaan, varjoisammalle puolelle, toivoen valkoisen värin siellä hehkuvan edukseen.

Ennen sadetta minulla oli sen verran kiirus, etten enää ottanut kuvaa jatko-osasta. Patjarikon jälkeen tein toisen kivirajauksen, jonka toiselle puolelle istutin maanpeitekasveja, sammalleimua, rönsyleimua ja niiden taakse jotain kirjavalehtistä peippiä, ehkä... löytäisinköhän sen nimen Millanin blogista? Kanttorilan puutarhassa -blogilla on sivu Kanttorilan kasvit, josta on ollut minulle paljon hyötyä, vaikkakaan enää täällä ei ole niitä kaikkia lajeja, joita Millanin aikana oli. Lisäksi istutin mutkan ulkosyrjään hopeahärkkiä lapsuudenkodista, samoin jotain toistakin mamman istuttamaa harsokukkatyyppistä peittokasvia. (Kurkkasin Kanttorilan kasvit -sivulta - kirjavalehtinen on keltapeippi, ei vain ole minun aikanani kertaakaan kukkinut, että olisin nähnyt sen keltaisena.)

Penkin loppupäätä varten minun pitäisi leikata vielä sopivanmittainen jatkopala maisemointikangasta. Nyt peittelin vajaamittaisen maisemointikankaan loppupään kivillä. Aion jättää mutkakohdan toistaiseksi ilman multaa, niin kivet saavat olla täytteenä sen aikaa. Kolme multasäkkiä jäljellä. Ehkä tohtisin yrittää saada sen riittämään varjokasveille. 

Ajattelin lisätä penkin loppupäähän vielä yhden varjolajin, jota penkissä ei aikaisemmin ole ollut. Sain siskoltani jokunen vuosi sitten kalliokieloa, jota minulla on ollut talon pohjoisnurkalla. Mies kuitenkin tahtoisi seinustoilta kaikki kasvit pois, niin kalliokielo saattaisi hyvinkin sopia pensaan ja tarhavarjohiipan väliin. Viimeksimainitusta minulla on toiveet korkealla; jospa se uuteen multaan päästyään alkaisi levitä lupausten mukaisesti ja tehdä vielä toiste kukkiakin. Kunhan se uusi multa nyt riittäisi sille asti. Saattaa olla edessä vielä yksi mullanhakuretki. Neljäkymmentä säkkiä sitä on jo tänä kesänä Kanttorilaan kärrätty. Tosin muutaman säkin olen vienyt tuliaisiksi.

Vaiheessa

Vuotuinen kesälomareissu on tehty ja juhannus vietetty, molemmista voisi tietty kirjoitella jotain enemmän kuin tuo toteamus, ehkä joskus. Nyt olen kuitenkin päässyt aloittamaan uuden puutarhaprojektin. Tarkoitukseni olisi ehtiä uusia yksi perennapenkeistä sopivasti ennen sateita, joita taas on luvassa. 

Millan teki Kanttorilaan heti pihaantulon viereen pensaiden juurelle kivikkokasvipenkin, jossa on erilaisia maksaruohoja, patjarikkoa, mehitähtiä ja lisäksi mm. pisamakelloa ja varjossa viihtyviä lajeja; rönsytiarellaa, kevätkaihonkukkaa ja tarhavarjohiippa. Penkin muoto seurailee pensaiden reunaa ja muodostaa pyöreäreunaisen L-kirjaimen. Joku kesä sitten nostin ällän toisen sakaran varjolajit ylös ja perkasin ruohon pois, mutta nyt koko penkki alkaa olla taas niin ruohottuneena, että halusin sille jotain radikaalia tehdä vielä tänä kesänä. Päätin aloittaa, kun säätiedotus lupaili loppuviikolla viileämpää ja sateista, jolloin uudelleen istutetut perennat eivät niin herkästi nääkähdä, vaan jaksavat varmemmin juurtua.

Tässä lähikuva heinittyneestä rönsytiarella-alueesta. Se on kukkinut pitsimyssyillään jo alkukesästä.

Tässä vaiheessa, tiistaina otetussa kuvassa osa penkistä on jo nostettu. Laittelin perennoja lajeittain purkkeihin ja muovilaatikohin märkään multaan. Puutarhakalusteillekin tuli käyttöä, kun lippasin laatikot niiden päälle, ettei ruoho tallaantuisi laatikoiden alla.

Jatkoa seuraa.

Punapäivänkakkara

Millanin tekemässä ”perhospenkissä” on koottuna useita perhosia houkuttelevia lajeja. Itsekin kyllä niistä tykkään. Vaikkapa tästä punapäivänkakkarakavalkadista. Neljää eri punaisuutta, viimeinen niin vaaleanpunaista, että näyttää melkein valkoiselta päivänkakkaralta. Tänä keväänä kokeilin kylvää keräämiäni punapäivänkakkaran siemeniä purkkiin, ja nehän itivät. Koulin niitä viikolla ja myöhemmin niiden vahvistuttua aion istuttaa niitä tienvarren ojaan. Olen jo alkanut raivata siitä pois lupiinia, kukinnot jo keräsin ja muutamia juurakoita olen repinyt. Muitakin lajeja aion istuttaa lupiinin tilalle. Sellaisia, jotka eivät ole yhtä röyhkeitä leviämään ja muita tukahduttamaan kuin pahamaineinen vieraslaji.