Omenatarha

Omenatarha

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Kooste

Nyt kun heinäkuu on vaihtumassa elokuuhun ja kun töihinpaluu lähestyy, haluan yrittää muistella kulunutta kesää. Toki sen voisi typistää pariin sanaan - kuuma ja helteinen - mutta jos kuitenkin monisanaisemmin. Olenhan jotain kesän mittaan kirjoitellut, lähinnä kuitenkin vain puutarhakuulumisia, ja joskus olen kirjoitellessani luvannut palata myöhemmin johonkin lyhyesti mainitsemaani aiheeseen. Voisin nyt avata joitakin kyseisistä aiheista otsikolla REISSUT.

Vuotuinen Norjan matkamme sujui jälleen kerran mainiosti, tällä kertaa ilman kommelluksia, lukuunottamatta sitä, että paluumatkalla Ruotsin halki tulimmekin ajaneeksi Västeråsin kautta Eskilstunan sijaan. Se johtui siitä, että olin koko ajomatkan puoliunessa, enkä siis pystynyt antamaan järjellistä vastausta, kun mies eräässä risteyksessä kysyi, kumpaan suuntaan. Aluksi harmitti, kun erehdys viimein paljastui, etenkin kun missasimme vakiopysähdyspaikkamme Strängnäsin. Ja myös eri suunnasta Tukholmaan saapuminen jännitti, olisiko terminaalin löytyminen yhtä vaikeaa tai kenties vaikeampaa kuin ennen. Mutta Västeråsin reitiltäkin löytyi sekä levähdys- että ostospaikka, jossa voisi poiketa toistekin. Eikä terminaaliin ajamisessakaan ollut vaikeuksia, vaikka ennen Tukholmaa meidät ohjattiin liikenneonnettomuuden takia vaihtoehtoiselle reitille. 
Norjassa vietimme kaksi kokonaista päivää. Olimme perillä maanantai-iltana yhden yön, kahden lauttamatkan ja n. 16 tunnin ajon jälkeen. Nautimme ystäviemme hyvästä seurasta ja vieraanvaraisuudesta, tehtiin vähän puutarhahommia ja saatiin vieraitakin. Torstaiaamuna lähdimme paluumatkalle. Ja kuten mainitsin, en uneni läpi jaksanut ihailla Ruotsin maisemia kuin pysähdyspaikoilla. Mennessä meillä oli autolautalla ensimmäistä kertaa oikein ikkunallinen hytti, mutten nukkunut siellä yhtään sen paremmin kuin paluumatkalla autokannen allakaan. Taisinpa nukkua ruumassa jopa paremmin. Mutta olihan se ihan hauska hereille havahduttua kurkistella, mitä ikkunasta näkyy, kuten se erikoinen pieni saari, jolla olevassa rakennuksessa oli täysvalaistus. Jos se olisi ollut korkeampi rakennus, olisin luullut sitä majakaksi. Saavuttuamme Turun satamaan juhannusaattoaamuna laitoimme navigaattoriin välietapiksi Euran.  Matkan varrelta soitin äidin serkulle, 90-vuotiaalle Anna-Liisalle, joka olikin jo odottanut soittoani. Löysimme Anna-Liisan antamien ajo-ohjeiden avulla helposti perille. Siellä pääsimme suoraan ruokapöytään kalakeitolle. Herttainen Anna-Liisa iloitsi, että olimme tuoneet hänelle juhannuksen, vaikka itse me koimme olevamme saamapuolella. Kahvittelun lomassa näytimme kuvia vuodentakaisesta sukukokouksesta, jonne Anna-Liisa ei saanut kyytiä, sitten oli matkalaulun ja kiitosrukouksen vuoro, ja sitten puutarhakierroksen. Se jotenkin aina kuuluu asiaan, kun kesällä kyläillään sukulaisissa. Sain mukaani  valkokirjavalehtistä kuunliljaa, jollaista Kanttorilassa ei ole aikasemmin ollutkaan. Iloitsen, että nyt minulla on Kanttorilan puutarhassa muisto Anna-Liisasta. Mukavan ja antoisan kyläilyn jälkeen jatkoimme kotimatkaa. Emme sitten enää poikenneet muualla, vaikka kyläpaikkoja olisi ollut useitakin. Parempi viipyä yhdessä paikassa rauhassa kuin yrittää väsyneenä hoppuilla monta kyläilyä. 

Toinen retkisessio oli sitten heinäkuun alkupuolella, maalämpökaivuuepisodin jälkeen. Olen siitäkin aiemmin jo jotain kirjoittanut. Kyseiseen viikonloppuun sisältyi perjantain osalta osallistumiseni pikkuserkun isän siunaustilaisuuteen (sillä aikaa miesväkeni kävi syömässä pikaruokaa ja ostoksilla), sitten ajelumme lapsuudenmaisemissani, upeissa luontokohteissa Katikassa ja Lauhanvuorella, pikavisiitti serkkuni luona, jolle jätin nipun Lähettäjä-lehtiä tädille toimitettavaksi, hautausmaakierros, vaatteidenvaihto siskoni luona ja illaksi maisterikonserttiin nauttimaan siskontytön musisoinnista ynnä muusta arvokkaasta ohjelmasta, sukulaisten seurasta ja kahvipöydän antimista (voileipäkakkua ja britakakkua). Lauantaina sitten lähdimme viemään poikiamme takaisin pohjoista kohti. Sillä reissulla poltin käsivarteni nokkosilla ruosiessani pihatähtimöä pois myynnissä olevan kaupunkikodin kasvimaalta. Kortisonivoiteita, antihistamiinia... ja yhä vain käsivarteni ovat rumasti haavoilla ja arpiset. 
Kolmas retkikokonaisuus seurasi heti perään, maanantain ja tiistain Kaustiskäynnit ja neljäs retki tehtiin vastikään Pyhäjoelle Uusheräyksen kesäseuroihin. Nyt juttua on jo liikaa yhteen postaukseen, joten jätän nuo käsiteltäviksi myöhemmin. Loppuun muutama kukkakuva.


Enää ei tahdo maljakkoon löytyä paljon mitään, kun kuumuus on joko varhentanut tai lyhentänyt lajin jos toisenkin kukintaa. Tämä kuva on otettu jokunen viikko sitten.


Joka aamu olen laskenut ”päivän saldon” - ja useana aamuna myös ottanut kuvan muistoksi. Kas kun näillä helteillä kukinta ei ole välttämättä kestänyt kuin sen aamun. Kun aurinko on kääntynyt paistamaan päivänsiniruukkuihin, kukat ovat olleet hetken kuluttua jo lotossa.

Päivänsinen nuput ovat kyllä kutakuinkin yhtä ihania ja kauniita kuin varsinaiset kuvatkin.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Liejuleikkiä

Taannoisen maalämpökaivon porauksen sivutuotteena tontin reunalla makaa kovaksi kuivunutta kivituhkaliejua. Mutta vielä viikko sitten se oli osittain juoksevassa muodossa. Kun vain jähmeää pintaa tökkäsi, vetelää liejua valahti tai syöksähti esiin. Osa liejusta taas oli kuivunut paksuksi saveksi. Sitä otin kouraani ja kokeilin muotoilla siitä jotain, aivan kuin tenavana. Sitten laitoin teelmäni kuivumaan muovien alle, niin kuin jonkin paremmankin keramiikan.


Sitten mietin, voisinko hyödyntää savivelliäkin. Mieleen palasi laattavalu, josta olin alkukesällä haaveillut, mutta joka jäi, kun mies tarvitsi itse sementtinsä. Muistin myös Millanin lainaamasta puutarhalehdestä bonganneeni askarteluvinkin, jossa parittomia tai muuten joutavia lautasia oli upotettu sementtilaattoihin. Niistä tehtiin amppeleita. Mutta miksei samalla periaatteella voisi tehdä juoma-astioita kimalaisille, puutarhalaattoihin upotettavista lautasista. Ehkä voisin jopa hyödyntää rikkinäisiä lautasia, joita olin jemmannut mosaiikkitöitä varten.
Niinpä päätin kokeilla, miten onnistuisi omatekoinen sementti savivellistä ja vanhentuneesta saumauslaastista, jota Kanttorilassa vieläkin on edellisten asukkaiden teettämien remonttien jäljiltä. Kuten myös eriväristä posliinilaattamosaiikia. Ennen valutöihin ryhtymistä liimasin haljenneita lautasia.


Melkoista ähräystä, hosumista ja sotkemista laattojen teko oli, eikä vielä ole käynyt ilmi, miten ne tulevat pysymään kasassa. Muihin paitsi tuohon mosaiikkilaattaan ehdin tökätä kanaverkon palan massan sisään tueksi. Reunat tahtovat murentua, mutta kunhan tulevan ojankaivuun jälkeen pääsen upottelemaan laattoja maahan, niin ehkä ne siellä joinki koossa pysyvät.


Jäljelle jäi vielä sotkujen siivoaminen. Olin sekoitellut massaa kottikärryissä, jotka koetin puhdistaa räteillä. Ne rätit sitten ratustelin nurin käännetyn ja muovilla peitetyn saviruukun päälle. Ei varsinaisesti sellainen sementistä ja pyyhkeestä tehty ruukku, mutta eipä tuossakaan kokeilussa mitään haaskuuta tullut.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Lukuloma

Alkukesästä vaikutti, ettei minun tule luettua kuluvan loman aikana. Mutta sitten Millan alkoi järjestää minulle luettavaa. Ensin pari Sesse Koiviston romaania ja nyttemmin Mma Ramotswe tutkii -sarjaa, joka on ollut erittäin  miellyttävä uusi tuttavuus. Ensimmäisen osan hän oli innostunut ostamaan kirjaston poistomyynnistä, kun eräs hänen uskova tuttavansa oli maininnut tykkäävänsä Naisten etsivätoimisto nro 1:stä. Sittemmin kirjoja on löytynyt paikallisesta kirjastosta lisää, Millan on lukenut ensin ja minä sitten. Minulla on menossa nyt yhdestoista osa, ja kirjastosta on minulla lainassa sen jälkeen vielä kaksi. Niin että olen mä sitten kuitenkin loman aikana saanut luettua yhteensä viitisentoista kirjaa, kun nuo loputkin vielä ahmaisen. Ja onneksi Alexander McCall Smith on kirjoittanut niitä vielä enemmänkin.
Mutta lukemiselta en ole sitten joutanut kirjoitella senkään vertaa. Ja on tässä ollut muutakin tutinaa ja asioita, jotka ovat sitoneet huomion ja energian.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Lämmintä

Tällaisilla helteillä on vähältä hassua ottaa puheeksi lämmitys, mutta kun ei nyt tarkene oikein pihahommissa (eikä sisälläkään jaksaisi ellei kolmessa kamarissa olisi räppänä auki) ja kun just sain tiskattuakin, niin joutessani haluan kertoa maalämpöepisodistamme, johon taannoin viittasin.
Keväällä mies oli tuolla pohjoisen kotikyläkauppamme pihassa antanut yhteystietonsa kampanjoimassa olleelle  maalämpöfirman edustajalle. Myöhemmin sieltä otettiin yhteyttä ja luvattiin kesällä tulla tänne Kanttorilaan keskustelemaan maalämmöstä.
Niin tapahtui. Miellyttävän myyntimiehen kanssa oli Kanttorilan kahvipöydän ääressä puhetta siitä, että tällä seudulla peruskallio voi olla paikoin hyvinkin - yli 40 metriä - syvällä, mutta hän lupasi, että heidän firmansa ottaa sen riskin, että joudutaan laittamaan metalliputkia tavallista syvemmälle kalliota tavoitellessa. Ja mehän teimme sopimuksen, jonka mukaan firma huolehtii puolestamme niin lupa-asiat kunnan kanssa kuin edellisen lämmityssysteemin rojutkin pois.
Tarkoitus oli, että poraajat tulisivat elokuun loppupuolella, mutta sitten otettiinkin yhteyttä pian juhannuksen jälkeen, että voisivat tulla jo aikaisemmin toiselta työmaalta päin, jos meille sopii. Mikäpä ettei. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla maanantaina ennen yhdeksää heräsin ovikellon soittoon. Siellä oli jo nuorimies putki- ja alkoholikuorman kanssa. Tunnin päästä saapui myös porauskalusto. Porauspaikkaa katsottiin viitisen metrin päähän talosta, omenapuiden väliin. Kaivoimme kiiruusti miehen kanssa omenapuuhun kietoutuneen humalan pois tieltä juurineen odottamaan uutta sijoituspaikkaa. Samoin kaivoin ylös yhden luumupuun ja krookuksia pois mahdollisen hiekka- ja liejusuihkun alta. Luumupuun olin aikonutkin siirtää kasvimaan laitaan, koska edellisessä paikassaan, kuusiaidan vieressä, se ei koskaan ruvennut kukkimaan. Krookuksille etsin uuden paikan sitten syksyllä, kun on kevätkukkasipuleiden istutusaika.
Miehet alkoivat porata ja meteli houkutteli paikalle myös naapurimme ihmettelemään, mitä tontillamme tapahtuu. Poraaminen oli varsin hidasta ennen kallioon asti pääsemistä, koska joka kolmen metrin välein piti hitsata seuraava kolmemetrinen metalliputki edellisen ”kaivonrenkaan”  jatkoksi. Ilta joutui, eikä kalliota ollut vielä saavutettu, n. 40 metrin porauksen jälkeen. Tulivat seuraavana aamuna jatkamaan, mutta metalliputkia ehtivät loppua ennen kuin kallio tuli vastaan. Niinpä miehet joutuivat lähtemään hakemaan lisää metalliputkia jostain lähes tunnin ajomatkan päästä.  Kun poraaminen sitten jatkui, seurasimme miehen kanssa hermostuneena, riittävätkö putket ja missä vaiheessa kallio tulee vastaan. Lopulta metalliputkien hitsaaminen loppui ja poranterä vaihtui kallinporaukseen sopivaan. Poraus alkoi tosiaan sujua nopeammin ja ennen pitkää nähtiin miesten työntävän alkoholiletkuja kaivoon. Mutta sitä iloa ei kauaa kestänyt, vain n. 67 metriin asti, kun putket toppasivat johonkin eivätkä suostuneet menemään syvemmälle. Tuli ilta ja niin meni toinen päivä. Miehet arvelivat, että kalliossa voi olla jokin särö tai halkeama. Päättivät tulla aamulla kokeilemaan porata reikä uudelleen auki. Niin tapahtuikin, mutta taaskaan eivät letkut edenneet kaivon pohjaan, 170 metriin asti, jäi taas jotain sata metriä vajaaksi. Kolmen päivän uurastuksen jälkeen koko homma näytti turhalta. Työmiehet soittivat pomolle, joka lupasi, että illalla tulee kaivuri katsomaan, miten pihaan saisi kaivettua maalämpöputket metrin syvyyteen maanpinnan suuntaisesti. Poramiehet keräsivät kampsunsa ja kampsunsa ja lähtivät, jättäen jälkeensä rumien nurmivaurioiden lisäksi puutarhaan ison kiepin mustaa letkua ja kaivosta onnettomana törröttävät maalämpöputkien päät.
Illalla portille ilmestyikin mies, joka oli piirtänyt tonttimme pohjapiirrokseen 450 metriä ojaa, jonka alle olisi jäänyt niin 80-vuotiaat omenapuut kuin koko kasvimaa ja kauneimmat perennapenkit. Ja me kun olimme kuvitelleet, että se sata metriä kaivosta ylijäänyttä letkua olisi riittänyt... No, kaivurimies tuntui ymmärtävän, että omenapuut, kasvimaa ja perennat pitää jättää rauhaan, koska niiden takia tämä Kanttorila on ostettu. Tontti on tässä se arvokkain osa, vaikka Kanttorila viehättävä ja suojeltava vanha talo onkin. Kaivuri lähti ja lupasi olla yhteyksissä maalämpöfirman johtoon.
Olimme siinä vaiheessa varsin pettyneitä ja järkyttyneitäkin. Seuraavana yönä ei oikein uni maistunut kummallekaan. Mutta pian sitten meille soitettiin firmasta ja ehdotettiin, että laitetaan urakka nyt jäihin siksi aikaa, kun mietitään, mitä tehdään. Saimme hetkeksi yrittää unohtaa koko sotkun ja keskittyä sukulointiin ja kansanmusiikkijuhliin.
Keskiviikkona, kahden Kaustis-päivämme jälkeen, firmasta otettiin uudelleen yhteyttä ja luvattiin, että torstai-iltana johtaja itse tulee neuvottelemaan kanssamme. Taas meitä vähän hermostutti. Mitkä olisivat vaihtoehdot? Sekö, että homma jää kesken, pihaamme jää turha kaivo, josta joutuisimme maksamaan sen sopimuksemme mukaisen etumaksun kolmisen tonnia? Vai se, että, jos suostuisimmeko maksamaan lisää, firma kaivaisi pari muuta porakaivoa, jotta saataisiin riittävästi lämmitysresurssia?  Kumpikaan vaihtoehto ei oikein miellyttänyt. Olimme jo keväällä laskeneet, että tiukalla budjetilla meillä olisi tilillä juuri ja juuri tarpeeksi urakan maksuun.

Mutta kun firman pomo sitten ilmestyi pihaamme, hänellä olikin esittää vaihtoehto, josta emme olleet osanneet haaveillakaan: ilman mitään lisämaksua firma kaivaisi tarvittavan märän (350 metriä, eikä siis 450, kuten aluksi oli puhetta) ojaa - vahingoittamatta YHTÄKÄÄN puuta, pensasta tai kasvimaata. (Siis vain nurmikko kärsisi.) Kun hän näytti tontin pohjapiirrokseen kaavailemansa kaivuusuunnitelman, olin vähällä itkeä, niin huojentunut olin. Hän lupasi etsiä riittävän pienen kaivurin, lisäksi hän lupasi lähettää meille hyväksyttäväksi tarkennetun kaivuusuunnitelman sähköpostitse. LISÄKSI hän lupasi, että heiltä tulee työnjohtaja paikan päälle valvomaan kaivuuta, niin että se sujuu varmasti toivomuksiemme mukaan. Hän sanoi, että heille on kunnia-asia saada työ valmiiksi asiakasta tyydyttävällä tavalla.
Asiakkaan tyytyväisyyttä tässä tapauksessa lisää myös se, että ensi viikolla, kun tulevat asentamaan jo valmiiksi sisälle tulevat laitteet, he samalla purkavat ja vievät pois nuo edelliseen lämmityssysteemiin kuuluneet kauhean rumat putki- ja pönttöhököykset kamarin nurkasta. Kolme vuotta sitten ennen sukutapaamista koetin piilottaa ne näkyvistä asentamalla kattoon verhotangon ja ripustamalla siihen ison kankaan näkösuojaksi. Mutta itseä on tuo käsittämätön sekamelska koko ajan häirinnyt, ja etenkin sen jäkeen, kun vesi-ilmalämpöpumppu laukesi pari talvea sitten. En koko aikana tullut käsittämään kaikkia noita mittareita, säätimiä ja katkaisijoita... Onneksi ei enää tarvitsekaan yrittää ymmärtää.



Meillä oli mukava iltatuokio firman johtajan ja tämän vaimon ja koiran seurassa (olivat lomamatkalla kohti Etelä-Suomea). Koira oli valtavan iso mutta suunnattoman kiltti ja ystävällinen leonberginkoira, josta tuli hakematta mieleen Roald Dahlin Iso Kiltti Jättiläinen. Pomon kanssa sovittiin vielä kaivuuaikataulusta, että saan loppulomani rauhassa touhuta puutarhassa ja kaivuri tulee aikaisintaan elokuun puolen välin maissa.
Kiitollisena ja iloisesti yllättyneenä sain taas huomata, että Taivaan Isä pitää ihmeellisesti huolta lastensa elämästä ja edesottamuksista pienintä piirtoa myöten.
Ja jos joku suunnittelee maalämpöä, niin voin jo tässä vaiheessa suositella Markus Tölliä Muhokselta, Kodikaslämpö Oy, umen.fi

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Pionien suvi

Mietin tänä aamuna, että tämä kesä on ollut tähän asti varsin perinteinen kesä, siis sellainen, millaisia kesät tapasivat olla hamassa lapsuudessa, jolloin heinätöissä oli tukalan kuumaa. Helpotusta hikoiluun haettiin tuolloin aina tauon tullen läheisestä luomasta, jonka matalakin vesi oli aina virkistävän kylmää.
Alkukesän kuivuudesta luultavimmin johtuen joidenkin perennojen varret ovat jääneet tavanomaista lyhyemmiksi, mutta kukkia on piisannut, melkein lajissa kuin lajissa. Kesäkukkieni kanssa on vähän niin ja näin, mutta esimerkiksi pionit ovat menestyneet tänä kesänä tavallistakin paremmin. Yhtään ei
ole sade taikka tuuli riepotellut eivätkä ole varret laonneet. Ensimmäiset (lähinnä maatiais-) lajit aloittivat kukintansa huomattavan aikaisin. Sittemmin tuli kukkaan alla oleva Bowl Of Beauty.




Seuraavana kukkaan tuli Sarah Bernhardt, jonka kylläkin Millanin mukaan piti ostaessa olla tummanpinkki  Karl Rosenfield, jonka väri olisi sopinut paremmin keltaisten ja violettiin perennojen joukkoon. Mutta eiväthän ne kaikki yhtä aikaa kuki. Kanadanpiiskun kukintaan on vielä pitkä aika. Tavallisesti Sarah Bernhardt on tehnyt vain yhden kukan, mutta tänä kesänä sekin innostui nelinkertaistaa kukintansa.
Pari päivää sitten otin vielä uuden kuvan Bowl Of Beautysta, koska huomasin sen aloittaneen kukintansa uudelleen. Ensimmäiset kukat ovat jo varisseet, mutta uusia on auennut ja nupullaan.
Täytyy kytätä siemeniä pioneista, vaikka en itse olekaan pioneita saanut itämään. Se kun vaatii kärsivällisyyttä...


perjantai 13. heinäkuuta 2018

Viimein viimeistely

Minulla oli kivikkoperennapenkin uusiminen pitkään kesken, ensin sen takia, että multaa jäi uupumaan. Sain kylläkin multaa lisää jo viikko sitten torstaina, kun mies haki meidän vanhimmat pojat junalta ja kävi samalla siinä kaupassa, josta olemme muutkin isot multaerät hakeneet edullisesti. Mutta sitten meillä on ollut vientiä kuin sammakolla äkehen alla. Perjantaina tehtiin poikien kanssa koko päivän retki synnyinseudulleni. Ehdin osallistua kahteenkin suvun juhlaan, ensin aamupäivällä surujuhlaan, illalla siskontytön maisterikonserttiin ja niiden välissä kierrettiin maisemakohteissa.
Lauantaina sitten lähdimme viemään poikia takaisin pohjoisen suuntaan ja käytiin samalla miehen kanssa kunnostamassa kaupunkikodin pihaa asuntonäyttöä varten. Ruohonleikkuuta ja kasvimaan perkausta. Samana iltana lähdettiin takaisin Kanttorilaan, niin ei tarvinnut rehata mukanaan yöpymis- eikä ruuanlaittovehkeitä tyhjään tupaan.
Sunnuntai oli lepopäivä, maanantai ja tiistai olivat festaripäiviä, kun kävimme kolmestaan, Millan mukanamme, Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Mukavat reissut molempina päivinä. Mutta sitten olikin jo korkea aika jatkaa projektia.


Ensimmäiseksi kaivoin ylös loputkin perennat, lisää rönsytiarellaa, kevätkaihonkukat ja tarhavarjohiipan. Kaivoin vanhaa multaa ja puunjuuria pois. Taas pätkä suodatinkangasta, jonka päälle tuoreet mullat, reilusti vettä ja sitten se mukavin vaihe, kasvien takaisin istutus. Hain edellä mainittujen lajien lisäksi talon pohjoisnurkalta siskolta saamiani kalliokieloja, joita istutin takareunaan, kuunliljareunuksen jatkoksi. Ensiksi uusimani penkin pätkän ja loppupään väliin jätin edelleen tyhjän kohdan, vaikka siihenkin multaa olisi nyt runsaasti riittänyt. Ajattelin funtsia rauhassa, mitä tuohon ensi kesänä laitan. Tällä hetkellä olisin sitä mieltä, että siinä voisi olla paikka joko kesäkukkakylvölle tai sitten istutan siihen talvetettua verenpisaraa ja murattia. Mutta ei kannata levittää siihen vielä multaa, kerää vain turhaan koivun ym. siemeniä.


Toissapäivänä sitten miehen suosiollisella avustuksella sain tehtyä reunuksenkin. Mies kärräsi minulle sekä kiviä että kivituhkaliejua, johon kivet ”muurasin”. Tuo kivituhkalieju on peräisin maalämpökaivon poraamisesta. Se maalämpöseikkailu onkin sitten jo ihan oman postauksensa arvoinen stoori.

Vielä itselleni muistutukseksi; penkin alkupäässä on pisamakelloa, kangasajuruohoa, mäkitervakkoa ja niiden takana yksi isomaksaruoho. Kivireunusten välissä eri maksaruohoja, mehitähteä, tuntemattomaksi toistaiseksi jäänyttä pientä karvattia sekä punaista patjarikkoa. Mutkassa keltapeippiä, sammalleimua, rönsyleimua, hopeahärkkiä ja mamman harsokukkaa, jolle en tiedä oikeaa nimeä.
Penkistä jäi yli niin pisamakelloa kuin rönsytiarellaakin. Annoin yhden satsin pisamakelloa siskolleni, joka poikkesi Kanttorilassa yötä paluumatkallaan Kaustiselta. Lopuista perennoista ja myös ylimääräisiksi jääneistä krassin taimista pääsin eroon Facebookin kirppisryhmän avulla.