Joulupäiväkirja

Talo on tyhjentynyt ja hiljentynyt. Niin nyt ehdin istua ja kirjoitella. Ensimmäinen kuva on lauantailta, jolloin tytär koristeli kuusen. Hän on hoitanut sen askareen suvereenisti jo useita vuosia, mikä tuntuu sopivan hyvin meille kaikille. Ensi jouluksi täytynee yrittää hankkia jostain toinenkin punainen girlander, jollaista tytär hivenen kaipaili symmetrian vuoksi.

Sunnuntaina tytär ja hänen suloinen poikaystävänsä koristelivat piparkakut sillä välin, kun minä leivoin joulutorttuja. Pojat sen sijaan lusikoivat tryffelikarkkeja tyhjiin konvehtirasioihin. Sanoin lapsille, että saavat tehdä siitä itselleen joululahjan, niin jokainen täytti itselleen tryffelirasian, ja tytär vielä kuopuksellekin, joka tuli vasta aattona.
Aattoaamuna nousin tuttuun tapaan puuronkeittoon, mutta tällä kertaa spelttihelmiä kookosmaidossa. Hyvää tuli. Istuin kuitenkin liian kauan keittiössä aamukahvilla siivoamassa työsähköpostiani, kun aattolounaan kanssa tuli sitten kiirus ja hermostus... mutta ruoka oli kuitenkin valmiina, kun kuopus saapui. Ja sekin harmitti vain hetken, etten sitten kuullut keittiöön asti joulurauhanjulistusta.
Kiertoilmauuni Kanttorilassa olisi kyllä kova juttu. Silloin saisi kaikki laatikot ym. lämmitettyä kerralla.
Luulin lauantaina, että minulta jäisi tänä vuonna jopa joulukirkko väliin, mutta pääsin kuin pääsinkin sekä aattohartauteen (sieltä palatessa nappasin pimeän kuvan kirkosta ja tapulista) että jouluaamun messuun, josta alempi kuva.

. Joulupäivänä ruokailun jälkeen aloimme  valmistautua tapaninajelua varten.

Olisi minulla enempikin kirjoittamista aatosta, mutta nyt minua odottaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikan

Aatonaatto, neljäs adventtisunnuntai

Taas on tullut pitkä tauko kirjoittamisessa. Loppusyksy on aina hullunhektinen opettajaihmisille. Lopulta kuitenkin koitti joululoma, mutta kuinkas kävikään... kun torstai-iltana koulun joulujuhla kirkossa oli loppunut, minulle iski kurkkukipu. Perjantaina piti vielä jaksaa käydä koululla. Ei olisi kannattanut kävellä sillä kertaa, voimat olivat aivan loppu ja kotiin päästyä oli jo kuume alkanut nousta. Sängyn pohjalta sitten huutelin miehelle, mitä kaikkea pitäisi pakata Kanttorilan joulua varten. Vaan monenmoista minulta sitten unohtui kuumetokkurassa.
Matka oli tavallista pidempi, kun teimme mutkan entisessä kotikaupungissa hakemassa esikoisen kyytiin. Matka tuntui silti vielä pidemmältä, oli kova tinki istua kuumeisena kolme ja puoli tuntia autossa. Kun jaksoin kaataa termarista itselleni lämmintä juomista, olo koheni ja sain nukahdettua hetkeksi. Viimein päästiin Kanttorilaan. Täällä oli sopivasti lämmin jo valmiiksi ja mies sytytti takkaan tulen. Minä vaihdoin ylleni lämpökerraston ja sen ylle villaa ja peittelin itseni sohvalle. Kuumetta oli enimmillään 38,8 astetta. Toivoskelin, että korkea kuume lopettaisi taudin lyhyeen. Tällä hetkellä tuntuu, ettei toivoni ollut turha. Eilinen meni vielä mammuskellessa, mutta ilman kuumetta. Tänään olen ollut jo hetken tentehilläni. Mutta hommaakin piisaisi. Onneksi on tekijöitä, kun mies haki eilen junalta lisää jouluvieraita, keskimmäisen pojan, tyttären ja tämän poikaystävän. Kuopus tulee kuulemma vasta aattona, mutta sitten ollaankin hetken kaikin koolla.
Mä luulen, että olen nyt pitänyt parikin lepopäivää putkeen, niin tämän adventtisunnuntain voin huoletta touhuta.

Hiekkaa ja kiviä

Heinäkuussa kirjoitin kovaonnisesta ja mutkikkaasta maalämpöhankkeesta. Ennen syyslomaa kirjoittelin, että kenties maalämpöputket kaivetaan tontille viimeinkin syyslomalla, vaan eipä ilmaantunut kaivurin vielä silloinkaan.
Erityisesti miehen kärsivällisyyttä koeteltiin, asioiden viipymisen lisäksi vieläpä niin, että hänelle soittelivat ensin putkenkuskaajat kahteen otteeseen neuvoja kysellen ja sitten syyslomaviikon jälkeen kaivurimies soitteli epätietoisena, mistä voisi kaivaa, kun omenapuut ovat tiellä. Että miksihän niitä ei ole kaadettu pois tieltä... No ei ehkä sentään. Mutta mies oli joutunut yrittämään puhelimessa selvittää, mistä saisi kaivella. Kaivuri oli esimerkiksi törmännyt lehmänkokoiseen kiveen ja kysyi mieheltä, kierretäänkö (katkoen omenapuiden oksia ja ehkä juuriakin) vai mitä tehdään...
Mutta viime viikonloppuna Kanttorilaan tullessamme homma oli kuitenkin saatu tehtyä päätökseen. Hienoinen pelko sydämessä saavuimme, mutta ensisilmäyksellä jäljet eivät näyttäneet kovin pahalta. Vasta lähempi tarkastelu paljasti, että osa perennapenkeistä ja myös kasvimaan laita oli kaivuun yhteydessä kokenut kovia.

Ylläolevassa kuvassa on osa perhospenkkiä, jonka päästä lähti yli metrin pätkä ties minne. Toisesta päästä penkkiä oli kadonnut jouluruusu ja suurin osa verihanhikeista. Kaunopunahattumätäskin oli siirtynyt sijoiltaan, mutta törrötti sentään oikein päin penkin päällä, jotta sain sen helposti uudelleen istutettua. Minulle oli yllätys, että perhospenkin ja kasvimaan välinen nurmikäytäväkin oli kaivettu auki. Siinä oli kasvimaan laidasta hävinnyt siihen kesällä istuttamani ruohosipulimättäät ja metrin leveydeltä laitimmaista kohopenkkiä, johon olin ehtinyt alkusyksystä tyhjätä kompostoria lisäravinteeksi... Löysin ruohosipulimättäistä kolme ja istutin ne väliaikaisesti kasvimaalle. Hetken pyörittyäni ja fundeerattuani päätin vallata kasvimaata takaisin rakentamalla laitaan uuden kohopenkin. Kaivuun yhteydessä katkenneista ja pintaan nousseista juurista tuli risusydämelle hyvä alku, pensaiden karsimisesta lisää, päälle ruohomättäitä, joita kaivinkone oli levitellyt ja piilotellut hiekan sekaan maata tasoittaessaan, Sitten haravoimme miehen kanssa lehtikeon  mättäiden päälle. Keväällä viimeistään tyhjään siihen taas kompostoreita ja ehkäpä saan aikaiseksi noutaa hevosenlantaakin.
Totesin, että toinenkin jouluruusuni oli tyystin kadonnut. Tiedänkin, minkä joulukukan toivon saavani tai ainakin ostan itselleni ensi jouluna. Suurin kukkahuoleni on kuitenkin suloinen lampaankorva, nukkapähkämö, jonka olin keväällä suureksi ilokseni löytänyt sittenkin hengissä ilmaantuneena aivan outoon paikkaan ja jonka siirsin turvaan (tai niin luulin) keskelle perhosperennapenkkiä. Penkki oli kaventunut, muuttanut muotoaan ja osin peittynyt hiekkaan, niin että minun oli vaikea hahmottaa, mistä pitäisi yrittää etsiä nukkapähkämöä. Löysin pienen ja typistyneen mättään, jonka minikokoiset lehdet saattavat olla lampaankorvia, tai sitten ne ovat harmaakäenkukkaa. Myöhemmin löysin suureksi harmikseni nukkapähkämön irronneita lehtiruusukkeita kahdestakin kohtaa kaivurin jäljiltä. Kaivata oli ilmeisesti kasannut ylöskaivettua hiekkaa niin kasvimaan kuin perennapenkkiin päälle ja kaivauksia peitellessään kaapannut sitten hiekat ja samalla osan niiden alla olevista kasveista maan syvyyksiin. Rohkenen löytöjen perusteella uskoa, että löytämäni minimätäs on juurikin nukkapähkämö, mutta nyt saan jännätä ensi kevääseen saakka, jaksaako se jäädä henkiin kovakourainen kohtelun ja ties millaisen talven jäljiltä. Toki koetan sitä suojata, mutta näin leudoilla säillä ei vielä kannata kasveja peitellä.

Kaivuri oli löytänyt muitakin kuin sen lehmänkokoisen kiven, jonka hän sentään oli jättänyt maan alle. Maasta nousseita kiviä oli kasattu kahteen kohtaan puutarhan laitaan. Lintujen juoma-altaan vieressä oli muutama iso järkäle ja kuvassa näkyy toinen kiviröykkiö, jota mies ehti jo järjestää ja kasvattaa pinnassa olevilla pienemmillä ja isommilla kivillä. Tuossa kohdin oli aiemmin erillinen siperianhernepensas, jnka mies kaatoi loppukesällä, jotta kaivamiseksi olisi paremmin tilaa. Harmi, ettei kaivinkone ollut nostanut pensaan juurakkoa ylös, se olisi kyllä joutanut. Mies hakkasi kantoa kirveellä palasiksi, mutta pelkäänpä, että silti jaksaa vesoa.
Aloitin kirjoittamisen illalla, mutta piti lähteä välillä nukkumaan. Nyt on isänpäivä, ja yritän saada lastemme isän lähtemään kanssani paikalliseen. Kirkkoon.

Muuri

Olen näköjään viimeksi kirjoittanut syysloman alussa. Viime viikonloppunakin olimme Kanttorilassa, mutta kun oli pyhäinpäiväviikonloppu, niin kävimme silloin täältä päin mutkin kotiseutuni kirkossa, jossa sytytettiin iltajumalanpalveluksessa kynttilä myös meidän äitimme muistolle. Meistä lapsista kaikki tyttäret olimme paikalla ynnä kaksi puolisoa. Kävimme vielä äidin, isän, mammojen ja pappojen haudoilla ja sitten iltakahvilla keskimmäisen veljemme luona. Paluumatkalla puolilta öin poikkesimme viemään Millanin portaille hänelle matkalta ottamamme linnunruuat. Niin hiljaa onnistuimme liikkumaan, etteivät koiratkaan havahtuneet haukkumaan. Millan ehdottikin seuraavana päivänä ostokset löydettyään, että mikäli joskus päätän jättää opettajan hommat, voisin toimia menestyksekkäästi esimerkiksi joulutonttuna tai murtovarkaana.

Mutta se viime viikonlopusta. Minulla on jo pitkään ollut julkaisemista odottamassa alla olevat pari kuvaa kuluneen syksyn projektistani. Entisen kotikaupunkimme Roskalava-ryhmässä oli tyrkyllä purkutiiliä, joita pitkään himoitsin ja joita sitten sainkin projektiani varten peräti kahden peräkärrykeikan verran. 

Aloitin muurin rakentamisen kuusen juurelta. Siitä eteenpäin maa vähitellen nousee, joten tiilimuuri mataloituu ylemmäs noustessa. Kunhan keväällä jatkan muurin rakentamista - ja perennapenkin kohentamista ja perkaamista samalla - niin korkeimmalle osalle riittää yhden tiilen korkuinen reunus.

Luonnonkivet ovat muurin juurella väliaikaisesti. Ne on purettu edellisestä reunuksesta. Tiilien juurelle aion yrittää löytää tasaisia lattamaisia kiviä, jotka tulisivat nurmen tasalla ja joiden päältä sitten voi ajella ruohonleikkurilla. Ryhdyin projektiin helpottaakseni penkin reunuksen siistimistä.

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä toinen, vähän ajankohtaisempi postaus.

Syyslomalla

Oli niin kiirus lähteä lomille, että yhtä ja toista jäi ottamatta matkaan. Otin esimerkiksi kyllä tämän iPadin, mutta unohdin ottaa laturin. Latausta jäljellä 50%, joten tämän koommin tuskin loman aikana kirjoittelen blogiin. Vaan onhan minulla toki kaikenlaista muutakin puuhaa luvassa kuin kirjoittelu tai netissä notkuminen. Nyt kuitenkin halusin kirjoittaa tuoreimmat kuulumiset. Meidän kaupunkikotimme on ollut tyhjillään viime joulukuusta asti ja myynnissä huhtikuun alusta asti. Tänään viimein sitten mies ajeli täältä Kanttorilasta kaupunkiin kaupanvahvistajan luokse treffeille ostajapariskunnan kanssa. Olin kirjoittanut valtakirjan, niin minun ei tarvinnut lähteä kesken loman reissaamaan.  Vaikka tätä luopumista on tehty jo vuosien ajan, talon tyhjääminenkin aloitettiin jo yli neljä vuotta sitten ennen putkiremonttia ja asuttiin Kanttorilassa toista vuotta, niin kyllä minun on pitänyt pari kertaa vähän itkua tuhertaa tässä prosessissa. Ensin  vihoviimeisiä tyhjätessämme ja tänään sen jälkeen, kun mies oli soittanut, että kaupat on tehty.
Täällä yksin ollessani ehdin siivota kasvihuoneen loppuun ja sitten kävin käsiksi omenoihin. Äsken sain tiskattua sosekattilan, kohta varmaan alkaa sosepurkkien kannet knapsua. Haa, eka knapsahti! Neljä isoa purkillista ja kaksi pulloa mehua.
Jos huomenna on kaunis ilma, voisin yrittää edistää kasvimaan syyskunnostusta ja perennapenkin reunuksen uudistamista, mutta sisähommiakin olisi siivouksesta ompeluun ja askarteluun. Osan omenoita veimme siskoilleni, se oli sellainen mukava sunnuntainen sukulointiretki. Millanin luonakin on tarkoitus loman aikana käydä. Ja jos hyvin käy, niin vielä tämän lomaviikoln aikana saadaan maalämpöasia valmiiksi. Huomenna pitäisi kuulua firmasta, josko kaivuri viimein olisi tulossa.

Lämmintä lokakuuta

Pitkin syksyä olemme odotelleet tänne Kanttorilan pihaan kaivuria tekemään metristä ojaa maalämpöputket varten. Ei ole näkynyt, mutta tällä kertaa tänne tullessamme oli sentään jo ilmestynyt iso putkikela riihen nurkalle. Saa nähdä, ovatko täällä kaivelemassa reilun viikon päästä, kun olemme itsekin paikalla syyslomaa viettämässä. Vai ehtivätkö ensi viikon aikana. Toisaalta voisi olla hyväkin olla itse näkemässä, miten meinaavat kaivella. Minä tosin olen niin arka sekaantumaan toisten töihin ja tekemisiin, että tuskin rohkenisin mennä väliin, vaikka kaivuu näyttäisi menevän vikasuuntaan ja uhata istutuksiani.
Olipa mukava tulla tänne takaisin jo paljon paremmassa kunnossa kuin viikko sitten. Tänään ehdin vasta istuttaa muutamia itäneitä orvokintaimia perennapenkkiin ja  krookuksen sipuleita sen taannoin siirtämäni suklaakirsikan juureen. Rauhalan kirsikan sain kuin sainkin syyskuun lopussa Millanille, samoin gojin, jonka Millan ei kylläkään usko menestyvän hallanarassa pihassaan. Kanttorilan pienilmastohan on jopa muutaman asteen lämpimämpi kuin Millanin piha alavalla aukealla paikalla.
Hämärän hyssyssä iskin vielä muutaman lapionleveyden uusimisen alla olevan perennapenkin reunukseen. Siirsin myös muutaman kottikärryllisen tiiliä nurmen päältä kuusen juurelle ruohikon reunaan. Huomenna koetan sitten aamusta päästä värkkäämään tiilireunusta, uusimaan multaa ja istuttamaan joitakin perennalajeja uuteen multaan. Sää suosii aikeitani, lähes ennätyslämmintä luvassa, eikä taida ihan kauheasti sataakaan.
Huomenna pitäisi tutun sähkömiehen tulla asentamaan uutta sähköjohtoa ja pari lamppua, mutta sen jälkeen on tarkoitus mennä käymään Millanin luona pitkästä aikaa. Viime viikonloppuna en yskäisenä toipilaana viitsinyt lähteä edes kirkkoon saati Millania tartuttamaan.
Nyt alkaa vahvasti vaikuttaa siltä, että olemme pääsemässä kolmen asunnon loukusta kahden kodin tilanteeseen. On jo sovittuna päivämäärä kauppakirjojen tekemiselle, mutta mikään ei tietenkään ole aivan varmaa ennen kuin nimet on papereissa ja raha vaihtunut avaimiin. Hyvässä toivossa ja iloisissa tunnelmissa silti. Paitsi että piti minun ihan pikkuisen itkeä tirauttaa, kun viikolla kävimme asunnolla hakemassa viimeisiä romppeita.

Päivä yksin

Viikko sitten täytin paperin koulun kansliassa, yhden päivän palkaton virkavapaus tälle päivälle. Syynä se, kun miehen piti päästä jo torstaina liikkeelle ehtiäkseen perjantaina yhdeksi Isolle kirkolle enkä minä olisi päässyt lainkaan viikonlopuksi Kanttorilaan, ellen olisi ehtinyt hyppäämään miehen kyytiin.
Kävi sitten niin, että sairastuin tiistaina. Jo viikon kestäneet vilustumisoireet huipentuivat kuumeeksi, joka piti pedissä koko keskiviikon enkä vielä torstainakaan ollut työkunnossa. Meinasi mennä jännäksi, toivunko autossaistumisjaksuun. Mutta siihen mennessä, kun mieheni palasi torstaina iltapäivällä minua sijaistamasta, olin jo saanut tarpeeksi levätä ja jaksanut olla tentehillänikin. Kanttorilaan saavuttuamme kävin kasvihuoneessa ja postilaatikolla, sekä vintiltä hakemassa lasipurkkeja säilöntää varten likoamaan yöksi. Muuten otin lunkisti ja peiton alle kömmin kirjan kanssa jo kahdeksalta.
Aamulla heräsin miehen kännykkäherätykseen, poimin puhelimen lattialta ja menin olohuoneeseen huikaten, joko mies on hereillä. Pimeässä olohuoneessa ei ollutkaan nukkujaa sohvalla. Myös vessa ja keittiö olivat tyhjillään ja pimeinä. Rupesin keittämään vettä arvellen, että mies on lähtenyt aamulenkille. Mutta sitten mieleeni juolahti kurkistaa pihaan. Auto oli poissa. Ehkä mies on päättänyt käydä tankkaamassa ennen ajoa rautatieasemalle. Tai sitten... hän on lähtenyt päiväksi Helsinkiin ilman puhelintaan!! Ei ala miestä kuulua takaisin tankkaamasta, kyllä hän on lähtenyt puhelimetta. Minun syy! Miksi illalla poistin oman herätykseni kännykästäni ja sanoin miehelle, että hän on nyt omillaan... En voinut kuin jättää hänet ja reissunsa Herran haltuun.
Ja ryhtyä omiin päivänpuuhiini. Lukemista aamukahvin kanssa, musiikin ja raamattutunnin kuuntelemista omenoita siivotessa, sitten keittelemään sosetta ja mehua sen verran mitä omenamaijallisesta tuli. Ja kun kerran uuni oli purkkien desinfioimisen takia valmiiksi lämmin, tein sinne omenapaistosta ja kääretortun, omenasosestäytteisen tietysti - mutta vasta kun olin pessyt uunipellit. Kas kun viimeksi Kanttorilassa yöpyessämme olin herännyt hiiren rapinaan ja sitten löysin papanoita sähköhellan alalaatikosta, jossa uunipeltejä kesäaikaan tohdin säilyttää.
Jossain välissä piipahdin netissä ja löysin ilokseni sähköpostia mieheltäni. Hänellä oli sentään läppärinsä mukanaan ja junassa nettiyhteys. Mies oli herännyt aikaisin ja päättänyt lähteä sen verran ajoissa, että ehtisi käydä vaihtamassa kuopuksen autoon talvirenkaat ennen junan tuloa.
Aamu oli sateinen, kylmä ja tuulinen, mutta päivällä aurinko paistoi komeasti, ja ehdinhän minä vähän pihallakin pyörähtää tiskien jälkeen. Ripustin pyykkiä, istutin Arjalta saamani kultahelokin navetanpäädyn perennapenkkiin ja sitten kaivoin perunat. Kesken potunkaivuun mies kurvasi pihaan ja melkein säikähdin, kun en osannut vielä odottaa. Mutta hän olikin ehtinyt jo aikaisempaan junaan hoidettuaan tapaamisensa yliopiston kahviossa.