Meillä on työpaikalla perjantaisin puolenpäivän välitunnilla henkilökunnan yhteiset pullakahvit. Samalla voi palaveerata tai muuten vain jutustella. Kun oli puhetta ensi viikon lasketteluretkestä, hiihtoladuista yms. niin siivoojamme paljasti, että hän oppi kouluaikana inhoamaan hiihtämistä. Minä olin vilpittömän huojentunut ja sen ääneen sanoinkin. Että onpa mukavaa löytää joku samanhenkinen. Ja etten minäkään hiihtämistä rakasta.
Minusta kun on vuosikausia tuntunut nololta ja alamittaiselta, kun lajitoverit ovat kertoneet käyneensä - taas - hiihtämässä. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten nauti hiihtämisestä, vaikka suomalaisena minun pitäisi muiden suomalaisten tavoin hiihtää ainakin parisataa kilometriä talven aikana.
Eikö piisaa, että olen vasenkätinen ja uskis, pitää sitten vielä kuulua tuohonkin halveksuttavaan vähemmistöön, epähiihtäjiin.
Mutta nyt tiedän, että siinäkin vähemmistössä on muitakin.
Toki meillä oli lapsena suksia, mistä lie niitä oli saatu. Isä niitä paikkasi, kun katkesivat Mertsinmäessä. Laurinmäki oli loivempi ja lähempänä, joten kauhean usein isän ei tarvinnut minun suksiani korjata, yhden kerran muistan kantaneeni suksenpalasia Mertsinmäestä kotipihaan. Mutta muuten isäkään ei juuri ollut suksien kanssa tekemisissä kuin niitä korjatessaan. Metsään hän meni hevosella ja tukkireellä. Luulenpa, että muutamien muiden ominaisuuksien lisäksi myös hiihtotaitoni on kotoa peritty.
En ole käynyt vielä hiihtämässä tälle talvelle, vaikka mies ne jo esiin kaivoi riihestä. Sukset siis. Toistaiseksi ei taida oppilaillanikaan olla suksia, joten se on saappa nähärä, tarvitsenko suksia kouluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti