Heti kohta kun kaukaiset vieraat olivat käyneet, huomasin pihapihlajan kolon ympärillä kummaa kuhinaa. Mehiläisten parveiluaika... niinpä oli taas yksi porukka harhautunut puuhun, jonne ennenkin on parvia ilmaantunut, olen Millanilta kuullut. Meillä oli kyllä reiän tukkeena harsokangasmytty koko viime kesän, talven ja kevään, mutta jossain vaiheessa tämän kesän aikana mytty oli hävinnyt. Joko tuuli riepotteli tai linnut veivät pesänlämmikkeeksi.
Netistä löysin mehiläishoitajien yhdistyksen sivulta ohjeen ottaa yhteyttä parvien kiinniottajaan sekä luettelon eri puolelta Suomea löytyvistä kiinniottajista. Tästä aika läheltäkin löytyi pari nimeä, ja otin lähimpänä asuvan nimen, puhelinnumeron ja sähköpostiosoitteen muistiin. Ensin tietysti kokeilin sähköpostia, minä puhelimen vieroksuja. Odottelin muutaman päivän, muttei vastausta alkanut kuulua. Tiesin, että jossain vaiheessa täytyy ottaa lusikka kauniiseen käteen ja kännykkä toiseen käteen.
Eilen aamulla ehdotin miehelle, että jos hän soittaisi nuohoojalle, niin minä voisin yrittää tavoitella mehiläishoitajaa. Mies meinasi heittäytyä hankalaksi ja yritti antaa minulle siedätyshoitoa ehdottamalla, että minä soittaisin molemmat puhelut. Mutta kyllä hän kohta sitten otti ja soitti nuohoojalle ja saikin sovittua käynnin heti tälle aamulle. Meni vielä muutama tunti, ennen kuin minä sain kerättyä rohkeutta hoitaakseni oman osani.
Minulla oli aivan leppoisa juttutuokio mehiläis-Matin kanssa, vaikkei meille olekaan luvassa apua tuon karkulaisparven kanssa. Matti totesi, että puun sisältä parvea on jokseenkin mahdoton saada houkuteltua pois. Ja jos kolo on kovin pieni, niitä ei saa väkisinään otettua. Hän antoi meille kaksi vaihtoehtoa: joko annamme mettisten olla tai sitten myrkytämme ne puun sisään illanhämyssä.
Onneksi mies oli kanssani samaa mieltä, ettemme ryhdy myrkyttämään. Kumpikaan meistä ei ole allerginen mehiläisenpistolle, eikä tässä pihassa tänä kesänä enää paljon muita liiku, ja kyllähän meiltä ja mehiläisiltä yhteiselo sujuu, kun annamme rauhaa ja tilaa puolin ja toisin.
Oli Luojan lykky, että sukutapaaminen pidettiin ennen tämän sortin parveilua. Hah, mies kylläkin suunnitteli, että puun voisi varovaisesti kaataa syksymmällä ja siirtää jonnekin hillasuon laitaan, niin pääsisivät mettiset tositoimiin ensi kesänä. Jos parvi on kovin pieni, se ei välttämättä selviä talven yli. Se on sitten ensi kevään huoli.
Ai niin, se nuohooja. Tuli. Ja tulee seuraavan kerran kolmen vuoden päästä, ellei aikaisemmin pyydetä. Vapaa-ajan asunnoissa on kuulemma tuo kolmen vuoden miniminuohousväli. Nopea ja näppärä homma ammatilaiselta. Kumpikaan emme tohtineet mennä ulos katsomaan, miltä katolla keikkuminen näytti.
