Heinäkuun vimppa

 

Viikon päästä alkaa työ. Tämä voi hyvinkin olla viimeinen lomapäivitys. Tuossa vielä heinäkuun alun kuva auenneesta maljaköynnöksen kukasta. Nyttemmin sen kanssa samaan tukeen on kivunnut itsekseen kylväytynyt päivänsini.

Vähän korjauksia ja jatkoa heinäkuun kirjoituksiin. Sain kuin sainkin silmälasini korjautettua, vieläpä edullisesti ja nopeasti, odotellessani, tutussa optikkoliikkeessä. Sen sijaan sytykeruusuhanke ei ole edistynyt laisin.

Synttäri- ja hillareissusta tekee mieleni kirjoittaa jotain. Viikko sitten pakattiin ankarasti. Perjantaina aamulla lähdettiin ajamaan kohti Kuusamoa tavoitteena ehtiä kasvisravintolaan ennen sulkemisaikaa. Emme poikenneet kuin tankkaamassa ja jättämässä muutama kesäkurpitsa tyttären ovelle. Ehdimme kuin ehdimmekin. Istuimme syömässä yhdessä seitsenkymppisen juhlakalun kanssa sulkemisaikaan asti. Niinpä saimme sitten vielä nauttia ylimääräisen annoksen vegaanista pehmistä, kun pehmiskone tyhjennettiin. Sen jälkeen pikkuserkkuni vei meidät adventtikirkon alakerrassa olevaan vierashuoneeseen, jossa saisimme yöpyä, ja samalla hän esitteli meille kauniin rukouspuutarhan. Sitten hänen pitikin kiirehtiä vielä puuhiinsa ennen seuraavan päivän juhlia. Me teimme kaksi kävelyretkeä Kuusamossa ennen kuin aloimme iltatoimiin. 

Aamulla ehdimme kierrellä kirkkojärven rantaa ennen kuin aloimme laittautua juhlajumalanpalvelusta varten. Paljon musiikkia, raamattuopetusta ja aivan ihana saarna päivänsankarilta. Sitten herkullinen lounas ja kakkukahvit kasvisravintolassa. Välillä tuli sadekuuroja ja ukkonen jyristeli, sankari totesi, että Jumalakin onnittelee. 

Sitten vielä varsinaiset synttärijuhlat sankarin kotona alkaen lipunnostolla. Ihanan juhlapäivän päätteeksi lähdimme jatkamaan matkaamme kohti osakemökkiä ja hillajänkiä. Petiin perillä päästiin puolilta öin. Aamulla sitten ensimmäinen marjaretki ajoittaisessa tihkusateessa. Pidettiin ruoka- ja kuivattelutaukoa autiotuvan kodalla notskin äärellä ja paluumatkalla tsekattiin vielä yksi jänkä. Ja kun oli hetki levätty mökillä, soudettiin vielä saareen ja sieltä taisimme kerätä saman verran kuin aamupäivän retkellä. Kaikki tutut suot koluttuamme totesimme olevamme valmiit lähtemään kotimatkalle seuraavana aamuna. Emme vaivautuneet edes saunaa lämmittämään, vaan käytiin järvessä kylmiltään. 

Kotimatkalla sitten kyläilimme pitkästä aikaa miehen enon ja tämän vaimon luona. Viihdyimme pitkään. Vierailu kruunasi kaikin puolin onnistuneen lomareissumme.

Kuvia otin reissulla huonosti. Lähinnä vain mökin nurkilla viihtyneestä pikkupupusta räpsin useamman otoksen. Liian kaukaa. Niiden sijaan toinen ajankohtaisempi kukkakuva, joka sekin tosin jäi pilvisenä aamuna tummaksi. 

Puutarhan tappioita vuosien mittaan

Kun Millan aikanaan hoiti Kanttorilan puutarhaa ja hankki tänne runsaasti uusia kasveja, hän sisällytti blogiinsa 'Kanttorilan puutarhassa' erillisen sivun otsikolla Kanttorilan kasveja. Minulla on ollut pitkään mielessä kirjoittaa oma luetteloni siitä, mitä Millanin luettelemista täällä ei enää kasva.

Paljon Millanin luettelossa on sellaisiakin kasveja, joita en tunnista tai erota toisistaan, joten ihan täsmällistä luetteloa en osaa kirjoittaa. 

Tästä tulee nyt julmetun pitkä postaus, kun laitan kuvia Millanin luettelon pätkistä ja joka pätkästä kommentoin kadonneet/pois jääneet lajit. 

Vanhoista omenapuista yksi on kaadettu, sen omenat eivät maistuneet hyvältä. Yksi omenapuu on vastaavasti istutettu lisää, synttäripuuni Lavia, jonka menestyminen on vielä kyseenalainen. Kaneliomenoiden lisäksi en tunne muita lajikkeita, kolme syys--tai talviomenalajiketta, joista yksi saattaa olla Antonovka. Luumu- ja kirsikkapuita on molempia kolme, yhdet siirrettiin Ruusurantaan, kun Millan muutti sinne. Marjoista gojit ovat jääneet pois, ja tavallista mansikkaa toin aikanaan mukana, ehkä Sefyriä. Lisäksi linnut ovat istuttaneet punaherukoita. Sittemmin on tullut myös saskatoon. (Tämän piti olla luettelo tappioista, mutta nyt tuli muutama lisäyskin.) 

Kerrottua kurjenkelloa en ole täällä nähnyt, enkä siperiankelloa tunnista, maariankelloa olen joutunut kylvämään uudestaan, ja taas pitäisi. Kunhan ukonkellot aukeavat, varmistuu, onko niitä yhä kahta väriä. Valkoista ainakin on. 

Ainakin yksi akileijalajike katosi, löydän sen nimen myöhemmin, ei kuitenkaan mikään barlow. Arovuokkoa en mielestäni ole nähnyt, sen sijaan kanadanvuokko elää ja menestyy. Bellistä en jostain syystä ole saanut pysymään elossa sen kummemmin täällä kuin edellisessäkään puutarhassani. Viime talvi oli liian vaikea mm. balkaninkohokille. Eikä minulla taida olla siemeniäkään jemmassa 😢 Palloesikon menetin jo aikaisemmin. Lohenpunainen idänunikko oli vaarassa kadota, mutta siitä olin saanut siemeniä, ja tänä kesänä se on kohtalaisen hyvässä kasvussa. Hopeamarunaa en erota koiruohosta, ja olen saattanut molemmat hävittää "rikkaruohona". 

Japaninohdaketta en erottaisi muista ohdakkeista, joita en erityisemmin ole hoivannut. Kaunopunahatun olen menettänyt jo kahteen kertaan, enkä taida enää sitä yrittää tässä pihassa, mutta ties vaikka joskus Ruusurannassa. Kesäkullero siirrettiin aikanaan Millanille, enkä nyt muista tavallistakaan kulleroa nähneeni tänä vuonna. Myös keltakaunokki siirrettiin Millanille, siitä olen maininnut joskus aikaisemmin. En ole nähnyt kissankäpälää enkä kultakärsämöä. Kultatyräkki menehtyi, mutta kuusityräkki (=tarhatyräkki) on voimissaan. Kanadanpiiskua hävitän nyt aktiivisesti, koskapa se kuuluu hävitettävien vieraslajien luetteloon. Tänä keväänä sain kaivettua suurimman osan juurakoista pois, mutta sieltä täältä nousee versoja, kenties vielä tulevina kesinäkin. 

(Ranta)laukkaneilikka katosi edellistalvena, mutta nyt minulla on kukintoja, joissa toivon olevan siemeniä. Jää nähtäväksi, saanko sen takaisin. Aprikoosia lehtosinilatvaa ei ole näkynyt. Eikä minkäänväristä pipoa. Malvansukuiset ovat minulle hankalia tunnistettavia. Oletan, että tontilla hyvin menestyvä on harmaamalvikki, en tiedä myskimalvaa olevan. Nepalinhanhikin sain uudestaan taimina Millanilta, mutta sekin jäi henkiin sitten vain yhteen paikkaan viime talven jäljiltä. (Talvi oli vaikea ilmeisesti myös Kuntalan punaluumulle, jonka oksistoon tuli kovin vähän lehtiä. Onneksi se kuitenkin vesoo elinvoimaisesti.)

Tästä luettelosta menetyksiin on laskettava vissiin vain sinipallo-ohdake, mutta se onkin sitä suurempi menetys, jo toiseen kertaan. Millan kertoi, ettei hänelläkään se ole täällä menestynyt, mutta Ruusurannassapa se näyttää olevan elossa. Mainittakoon kuitenkin, että rönsyleimua olen nähnyt vain punaisena. 

Tarharistikkiä ei ole, ei myöskään törmäkukkaa eikä varjoyrttiä. Tulikellukka katosi joitakin vuosia sitten, villanukkajäkkärä pian muuttomme jälkeen. Verikurjenpolvi siirrettiin Millanille. Neilikoidenkin tunnistaminen on vähän haastavaa, mutta samoisin, ettei vuorineilikkaa ole. Liljoja olen hankkinut lisää, muistaisinpa mitä... 

Koristeheinät ovat tallella, olenpa hankkinut lisääkin, siemenenä sininataa. Yksi alku on lintuallaspenkissä, uusi esikasvatuskylvö odottaa koulintaa. Kivikkokasvienkin tunnistaminen tuottaa vaikeuksia. Sen tiedän, ettei lusikkamaksaruoho säilynyt hengissä. Eikä alppitähti, jonka ehdin nähdä kerran kukkivana. Kangasraunikista luin, että se on luonnonvaraisena erittäin uhanalainen. Taitaa olla tälläkin tontilla... Sitruuna-ajuruohon sijaan meillä on nyt kangasajuruohoa.

Ruusuista persiankeltaruusu menehtyi ensimmäisinä vuosinamme. Toisen John Cabotin mies kaivoi vahingossa ylös tänä keväänä pusikkoa raivatessaan. Muistaakseni jokin ruusu siirrettiin Millanille, taisi olla Last tango. Sain naapurilta tilalle suviruusua. Olisikohan bourbonruusulle käynyt niin, että se olisi ollut perusrunkoon vartettu ja sitten perusrunko on ottanut vallan, kun en ole osannut vahtia. 

Alanko toistaa itseäni todetessani, että sipulikasvien tunnistaminen on haastavaa? Skilloja esimerkiksi en erota toisistaan. Jonkin verran olen hankkinut lisää, mm. krookuksia ja Little Beauty -tähtitulppaaneja. Ja lumipisaran sijaan minulla on nyt lumikelloja, joiden sipulit ostin puolikuolleina puoli-ilmaiseksi. Jättilaukka ei ole menestynyt, eikä ukkolaukkakaan, mutta nyt kokeilen voitonlaukkaa. 

Zilgaa en ehtinyt elossa nähdä. Muuten köynnökset ovat viihtyneet, joskin humalan ja villiviinin paikkoja olen vaihdellut. Yrteistä timjami puuttuu ja ranskalaisen rakuunan hävitin, mutta osan siitä annoin Millanille. Ruusurannassa se näkyy olevan voimissaan.

Lomanviettoa

Samoihin aikoihin, kun maailmalta kuului viesti toisinajattelijan kuolemasta naapurimaan vankeudessa, saimme kuulla muitakin suru-uutisia vähän lähempää, kun parikin iäkästä uskon veljeä, Kalevi ja Esko, oli kutsuttu kotiin - toinen tosin jo marraskuussa, mutta nyt vasta luimme muistokirjoituksen Shalom-lehdestä. Toiselle leskelle soitin ja toiselle lähetin muistamiset postitse. 

Meni muutama päivä ja putosi taas pommi, kun yhdellä sisaruksista saattaa olla syöpä levinnyt. Ja sitten kuultiin, että pikkuserkkumme on menehtynyt nopeasti edenneeseen sairauteen. 

Tällaiset viestit kuuluvat tähän ikään, ei sille mitään voi, mutta ei siihen vain totu. Täti kuitenkin sinnittelee, kuten anoppikin, vaikka molemmille jo saattohoitoa on ehdoteltu. 

Nyt kuitenkin vietän hiihtolomaviikkoa ja tekemistä piisaa, ettei ehdi surra eikä murehtia. 

Aloitin loman lukemalla 480-sivuisen kirjan, jonka olin varannut kirjastosta ja jonka juuri sopivasti ennen lomaa sieltä sain. 

Toinen urakka oli mullanvaihto, jonka siirsin viime keväältä tulevaan. Samoilla sotkuilla sitten koulin eilisiltana lisää taimia. Tomaattikylvökokeiluni koulin jo aiemmin, sitten keijunmekot ja nyt oli vuorossa orvokit ynnä muutama narsissitupakka, purjo ja ruotiselleri. 

Tälle lomalle ei ole suunnitelmissa juurikaan matkustelua. Mies kylläkin ajeli tänään jatkamaan lattiaremonttia asunto-osakkeessa. Itselläni mielessä aloitella raivailu. Haaveenani on kutsua pääsiäissunnuntaiksi lapset ja sisaruksia tänne kylään, niin sitä varten olisi hyvä jo pohjustaa siivousta. Esimerkiksi ompelemalla pois tieltä muutamia keskeneräisiä projekteja. 

Lomaviikon loppupuolella ehkä jatkan kuitenkin multasotkuja sen verran, että kylväisin tomaateista runko- ja pihvitomaattilajikkeita. Toistaiseksi kasvilamppu on ajastimen avulla palanut aamuin illoin, mutta maaliskuussa ei ehkä enää tarvita lisävaloa kylvöille. 

Pakkasjaksot ovat toivon mukaan jo takana. Eilen kirkkoon mennessä oli liukasta (miehellä oli potkukelkka apuna ja minulla liukuesteet kengissä), mutta tänään kirjastossa käydessäni melkeinpä kahlasin sohjossa. 

Valinta, ontto puu ja kirkkoilta

 Tässä aiemmassa jutussa kerroin mm. vaikeasta valinnasta. Nyt päätös on tehty. Olen nimittäin tänä keväänä hakenut kahteenkin työpaikkaan ja molempiin olen nyt käynyt haastattelussa. Jälkimmäisessä kävin tällä viikolla, nykyisellä työnantajallani. Toki jo siellä alkuvuodesta aloittaessani kuulin, että sinne olisi tulossa virkoja auki. Lisäksi annettiin ymmärtää, että minunkin toivottiin hakevan. Näin tapahtui, ja nyt sitten haastattelijat kertoivat aikovansa esittää minua virkaan. Vaikuttaa vieläpä siltä, että minulla ja työnantajalla on yhteinen toive, että voisin jatkaa nykyisen luokkani kanssa kakkoselle. 

Tämä työasioista, nyt on alkanut pääsiäisloma ja työajatukset saavat jäädä vähemmälle. 

Mies oli tänään kaatanut vanhan pihlajan, jota oli jo aiemmin jouduttu kovasti karsimaan, jotta pihaan saatiin tuotua pelti- ja puukuorman. Samaisessa pihlajassa pesi mehiläisiä muutamina kesinä sekä meidän että edellisten asukkaiden aikana. Puu oli sisältä aivan ontto, paitsi että se oli täynnä kennostoja. 

Mies mietti tekevänsä rungonpätkistä linnunpönttöjä.

Tänään on kiirastorstai. Olimme paikallisessa kirkossa. Enkä taaskaan pystynyt laulamaan päätösvirttä itkemättä, kun muistui mieleen kiirastorstai yhdeksän vuotta sitten. Silloin palattuamme kirkosta siskoni soitti ja itkien kertoi isän kuolleen. 

Loman alku ja kirjemuisto

Eilen töistä talvilomalle lähdettyäni autossa nukutti kunnolla. Kotiin päästyäni ja välipalan nautittuani kääriydyin makuupussiin sohvalle ja nukuin melkein tunnin, miesten yhdistelmähiihdon ajan. (Sen verran kuulin unen läpi, että Arvin jalka on paskana.) En sitten jaksanutkaan muuta kuin kirjoittaa kirjettä ja lukea vanhoja kirjeitä.

Millan antoi pari viikkoa sitten minulle pussillisen kirjoittamiani kirjeitä luettavaksi ja säilytettäväksi (kenties siksi kunnes Millanilla on uusi koti). Kun eilen sitten luin niistä loputkin, niin löysin yhden unohtamani unen, jonka olin kertonut Millanille kirjeessä.

Viime vuosina minulle on joka kesä tullut käsivarsiin, ranteisiin tai peukalohankaan ankarasti kutisevaa ihottumaa, jokin allerginen reaktio, jota olen sitten raapinut verille ja käsi on ollut tulehtunut pari viikkoa tai pidempään. Eräänä kesänä olin sitten nähnyt unta, että olin tohtori Kiminkisen vastaanotolla, mutta en pyynnöstä huolimatta kehdannut näyttää hänelle käsivarsiani. Kiminkinen sanoi minulle - suorasukaiseen tapaansa - että tule sitten takaisin, kun käsi irtoaa...

Tänään jaksoin aloitella lomapuuhia pesemällä koneellisen pyykkiä ja koulimalla orvokkeja. Suunnitelmissa lisäksi ainakin huonekasvien suihkuttelu ja mahdollinen mullanvaihto sekä sukulointia. Ainakin yksi työhomma pitäisi myös hoitaa jossain välissä, uuden istumajärjestyksen mietintä. 

Taas muistelua Dein inspiroimana

Toissapäivänä taisi olla kansainvälinen radiopäivä, jonka vuoksi Radio Dein päivän kysymyksenä pyydettiin radiomuistoja, ensi kosketuksia radioon, tai ajatuksia radion nykyisestä kuuntelusta tai merkityksestä.

Toki minäkin ryhdyin heti auton ratissa muistelemaan, ja olihan minulla mm. joidenkin kuuntelijoiden kanssa yhteisiä muistoja esim. radiojumalanpalvelusten kuuntelemisesta. Lapsuuden kodissa radio oli auki melkein koko ajan. Kirkko oli kaukana, niin sunnuntain jumalanpalveluksen korvasi radiokirkko. Sieltä varmaan opin niin uskontunnustuksen kuin Isä meidän ja Herran siunauksen. Yleensä jumalanpalveluksen aikana samalla kuorittiin sisarusten kanssa perunoita perunamuusia varten. Taikka perunavoita, niin kuin sitä meillä sanottiin.

Isä sähkömiehenä oli värkännyt tuvan radiosta yhteyden navettaan niin, että askareilla ollessaan isä ja äiti pystyivät kuuntelemaan radiota, ja ties vaikka lehmätkin mielikseen kuuntelivat Iltatuulen viestiä. Joskus kävi niin, että jos joku lapsista erehtyi sorkkimaan radioasemia, isä tuli vinkiäätte navetasta asettamaan oikean aseman kohdalleen. En minä ainakaan kyllä muista uskaltaneeni sorkkia radion kanavanvalitsinta.

Kyllä radiosta tuli paljon meille lapsillekin mieluista kuunneltavaa. Muistan, miten toisinaan istuin radion alla olevan polkusingerin pöydän päällä korva kiinni kaiuttimessa, kun tuli jokin jännittävä kuunnelma. Oli kyllä ihmeellistä huomata, että Areenasta löytyy mm. jännityskuunnelma, jonka nimi on lapsuudesta mieleeni syöpynyt: "Karjakko ja kartanon kummitus". Tietysti kuunneltiin myös Kalle-Kustaa Korkin seikkailut, jotka aina jatkuivat huomenna. Ja jouluisin iki-ihanat Noita Nokinenät. Sitten kun tuli ikää vähän lisää, Nuorten sävellahjasta tuli suosikkiohjelma. Muistanpa itsekin osallistuneeni. Toivekappaleeni oli Kasevaa, ja koska se ei ollut mikään tusinatoive, niin tottahan Jake Nyman toteutti toiveeni. Sitä en muista, oliko se Mari, Julie, Turhaan mua huudat vai Naula läpi pään...

Sitten 1970-luvun puolivälin jälkeen tuli meillekin kasettinauhuri ja mullisti musiikkielämän. ❤️

Lukioajoista

Nykyinen työpaikkani on koulukeskuksessa, jonka välittömässä läheisyydessä on myös lukio. Sen ansiosta pääsin pitkästä aikaa näkemään niin penkkarit kuin vanhojen tanssitkin. 

Kuuntelen työmatkoilla Radio Deitä. Siellä on aina aamuisin päivän kysymys. Penkkariviikolla pyydettiin kuulijoita muistelemaan omia penkkari- ja vanhojentanssiaikojaan. Minä en ehtinyt vastaamaan, mutta itsekseni muistelin 40 ja 41(!!) vuoden takaisia aikoja.

Minun aikoinani kotipaikkakunnan lukiossa ei ollut mitään wanhojen tanssiaisia saati prinsessamekkoja. Silloin pukeuduttiin vanhoiksi/vanhanaikaisesti. Minulla oli mamman musta vihkisilkki, musta mekko, joka saattoi olla äidin kihlajais- ja hautajaisasu, sekä musta pieni turkishattu ja pyöreäsankaiset lasit, joita pidin nenällä, koska en olisi niillä nähnyt kunnolla. Taisivat nekin olla mamman jäämistöstä. Ei kai sen päivän ohjelmassa ollut mitään sen kummempaa kuin normaalit koulutunnit.

Mutta seuraavan vuoden penkkaripäivässä ohjelmaa oli. Olimme kirjoittaneet opettajista lauluja, se oli yksi silloinen paikallinen perinne. Minä olin kirjoittanut luokanvalvojastamme laulun Malmstenin Leila-valssiin. Sitä ei sitten kuitenkaan laulettu, koska luokanvalvojamme ei ollut koulussa penkkaripäivänä. Mainittakoon, että kyseinen klassikko olikin yllättäen outo kenties kaikille muille abeille 😆

Tuolloinkin perinteisiin kuului tietysti pukeutuminen, mutta meillä ei muistaakseni ollut mitään teemaa. Myös nuorempien koululaisten sotkeminen huulipunalla kuului asiaan. Nyttemmin se on kai kielletty. Sen sijaan mitään karkkien heittelyä ei ollut.

Penkkariasuni intialaisnaisena koostin kotoa löytyvistä varusteista. Sen verran jouduin satsaamaan, että ostin ruskeaa värivoidetta käsiin, kaulaan ja kasvoihin. Mutta silmien väriä en toki pystynyt muuttamaan. Eivätkä hiuksenikaan ole luonnostaan sinisen mustat. Noinkohan niitä yritin jollain värjätä siltä osin kuin huivin alta näkyi, sitä en muista. Tarjetakseni kuormurin lavalla minulla oli sarini yllä erilaisia huiveja ja torkkupeitto.

Kiersimme kuorma-autoilla ainakin kauppaopiston pihassa, ikätovereita tervehtimässä. 

Sitten alkoikin lukuloma, ilman mitään risteilyjä, tack o lov. Mukavaa näitä on muistella.