Vertailevaa tutkailua

Kannoin tuon muoviruukun tuohon ihan tarkoituksella kuvanottoa varten. Ruukussa kasvaa narsissitupakka.

     

Niinkuin kasvaa tuossa ruukun vieressä oikealla puolella seinustan perennapenkissäkin. Sama kasvi. Yhtä aikaa keväällä kylvetty ja koulittu. Toinen vaan on saanut viettää kesää ja komistua kasvihuoneen lämmössä...

Ylitsevuotavainen kauneuden malja

Pioneista minulla ei ollut aiemmin muuta kokemusta eikä näkemystä kuin kiinanpioni, joka kukki joka kesä äidin kukkapenkissä.
No nyt on, kiitos Millanin, joka on Kanttorilaan istuttanut pioneja neljään eri kukkapenkkiin yhteensä viisi erilaista. Niistä yksi on tässä, saanko esitellä: "Bowl of beauty".

Kaukaisia vieraita Kanttorilassa

Heräilin aamulla tiskien kolinaan, kun mies hääräsi keittiössä - ja yritti kai samalla minua herätellä. Yhdeksän maissa viimein pääsin ylös, mutta niinpä olinkin vielä yöpaitasillani keittiössä aamukahvilla, kun ovikello soi. Ikkunasta näin pihatiellä komean tuntemattoman Audin. Mies meni ovelle, kun hän oli jo pukeissa. Yritin kuunnella korvat pitkällä, mitä siellä praatattiin. Ovelle tullut herra kertoi aikanaan asuneensa tässä talossa ja nyt hän tuli kysymään sopisiko meille, että hänen serkkunsa Uudesta Seelannista saisivat tulla käymään pihassa katsomassa tätinsä entistä kotia. Mies antoi luvan tulla vaikka tupaakin katsomaan, ja niin sopivat, että tunnin sisällä olisi väkeä tulossa.
Ehdin pukea ja vähän ruosia vaatekasoja ja muita sotkujamme. Olin juuri salaatteja keräämässä, kun pihaan ajoi kolme autoa. Aiemmin käyneen kanttorin pojan lisäksi mukana olivat hänen vaimonsa, siskonsa puolisonsa kanssa sekä kaksi serkkua puolisoineen. Kanttorilan tytär kertoi, että hän oli 16-vuotias, kun perhe oli muuttanut tästä, eikä hän pystynyt sen jälkeen tulemaan lähellekään entistä kotia, niin koville oli ottanut jättää lapsuudenkoti. Häntä vallan itketti, kun hän näki, että navetanporstuassa oli edelleen veljen tekemä voimanostopuntti. Siitä otettiin sitten oikein bodauskuviakin, kun uusseelantilaismies nosteli punttia.
Saimme kuulla monia mielenkiintoisia asioita Kanttorilan historiasta, missä oli sauna ja mistä ennen pääsi kellariin. Omenapuut ovat 40-luvulta.
Saimme viettää mukavan tuokion ja muistoksi terveisiä vieraskirjaan. Kävijät olivat hyvin kiitollisia, että saivat luvan tulla käymään ja viettämään nostalgisia hetkiä.

Vierailun jälkeen mies aloitti taas ruohonleikkuu-urakankin, mutta väsähti kahden keruupussillisen jälkeen. Meillä molemmilla nuha ja hänellä lisäksi yskä verottaa voimia edelleen. On mietinnässä, lähdemmekö pistäytymään pohjoisessa vai olisiko viisainta jäädä levähtämään - jos malttaa levähtää, kun sääkin taas suosisi ulkoaskareita.    

Kanttorila palailee arkeen

"Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen..." Sukujuhlaviikonloppu on nyt takana. Siitä jäi päällimmäiseksi kiitollinen ja hyvä mieli. Minusta riippumatta kaikki sujui hienosti ja vähintäänkin mukavasti ja jouhevasti. Juhlijoiden ikähaitari oli vajaasta kolmesta vuodesta 87 vuoteen, ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Olin vähän jännännyt lasten viihtymistä, mutta veljeni tuoma pallo ja laaja piha nurmikkoineen ja piilopaikkoineen riitti hyvin. Toki pienimmäinenkin kuunteli kiinnostuneena myös pikkuserkkuni tarinointeja. Iloksemme sääkin suosi niin, että myös ulkona miehen pystyttämässä katoksessa pystyi hyvin ruokailemaan. Onneksi oli noita seurakunnan vanhoja pöytiä ja ostamiamme kirkonpenkkejä, joista riitti myös sisälle lisäkalusteita.
Juhlapäivämme alkoi kirkossa seurakunnan yhteisessä messussa, jossa mieheni piti saarnan, minä sain palvella tekstinluvussa ja ehtoollisen aikana yksi pikkuserkuistani lauloi. Vanhat tutut laulut saivat taas aivan uutta syvyyttä.
Tämä oli tällainen testaus. Nyt kun Kanttorila on todettu kelvolliseksi sukukokoontumispaikaksi, niin parin vuoden päästä otetaan uusiksi samoissa maisemissa, ellei joku toinen sukulaisista ehdi väliin.

Maanantaina kävimme jo palauttamassa Millanille laina-astiat (häneltä saimme ruokapöytäämme myös kasvihuonekurkut), ja samalla reissulla poikettiin seurakunnan taloustoimistossa viemässä sukutapaamisessa kertyneet kahvirahat diakonialle. Mies kasasi pöydät ja penkit peräkärryyn ja purki hyvin palvelleen telttakatoksen. Minun osaltani "jälkikorjuu" on vielä vähän kesken, kaikki astiat eivät ole vielä paikoillaan kaapeissa. Mutta ylijäämäsafkat on nyt jaettu rääppiäisinä sinne tänne. Eilen vielä vähän jatkettiin sukutapaamisia, kun saimme vielä uudelleen treffata tätini, molemmat siskoni ja yhden äitini serkuista puolisoineen. Tämä päivä on mennyt osaltani tyystin levätessä, kurkkukipuko mahtoi viedä voimat.

Jos huomenna jaksaisi tyhjätä kompostorin, maa-artisokka kuulemma myös tarttee ravinteita, niin niiden juurille voisi kompostia levittää katteeksi. Ja jos saisi miehelle viisattua aueneet pionit, jotta nappaisi kuvan.

Lyhyt tiedonanto

Niin mielelläni kuin käyttäisinkin välillä taas edes vähän aikaa kirjoitteluun, niin nyt ei pysty. Alkoi viimeinen hektinen viikko ennen ensi sunnuntain sukutapaamista. Täytyy priorisoida ja suunnitella ajankäyttö tarkkaan.
Sunnuntain jälkeen sitten taas viimeistään enemmän ehtinen tännekin.

Sadepäivän puuhia

Olen kertonut tämän anekdootin tuhat ja yksi kertaa, mutta menköön vielä tälläkin foorumilla - kenties muutamannen kerran.
Meillä oli kotona alunperin pärekatto. Kipinät savupiipusta olisivat voineet saada aikaan pahaa jälkeä. Niinpä äitini tapasi hyödyntää kesäiset sadepäivät leipomatöihin. Muistan sellaisenkin kesän, että kuivaa riitti niin paljon, että me lapset jouduimme vesiletkulla kastelemaan kattoa, kun äidin oli pakko päästä välillä leipomaan väelleen leipää.
Äiti oli tullut sanoneeksi jonkun naapurin isännän kuullen, että meillä leivotaan aina kun sataa. Eräänä erityisen sateisena kesänä samainen isäntä oli sitten todennut kyläkaupalla, että kyllä siinä huushollissa on nyt leipää.

Tänään sataa. Hain kaupasta hiivaa ynnä muuta leipomatarviketta. Mies puolestaan puuhailee riihessä kirkonpenkkien kanssa: lyhentää liika pitkiä penkkejä käytännöllisemmän kokoisiksi, jotta niitä on helppo kanniskella ja jotta niihin on helpompi päästä pöydän ääreen istumaan. Kas kun tänään ei valu luonnistu. Kun ei oikein voi lähteä ostamaan sementtisäkkiäkään peräkärryyn kastumaan.

Vein viikonloppuna pari isoa salin mattoa mattotelineelle tuulettumaan. Äsken koetin niitä vähän peitellä muovisäkeillä, mutta turhan myöhään. Kovin kosteita ovat. Jospa tällä viikolla vielä pihalla kuivahtaisivat?

Kukkapenkkien tilannekatsaus 25.6.

Selasin viimekesäisiä postauksia, erityisesti kuvia siitä, missä vaiheessa kasvu oli näihin aikoihin Ehkei tänä kesänä olla ihan niin paljon jäljessä edelliskesästä kuin olin kuvitellut. Mutta totesin kylläkin, että kannattaa ottaa kuvia ja tallettaa niitä tänne tulevia kesiä ja vertailua varten.

Ekaan kuvaan halusin erityisesti purppuratulikukan, jonka viime kesänä sain Millanilta ja joka tulikukkien tapaan kukkii toisena kesänä. Hyvin sen väri mielestäni passaa vuorikaunokin ja sen välistä tuikkivan tulikellukan kaveriksi.

Erityisesti yllätyin viimekesänä näihin aikoihin otetusta "enkelipenkkikuvasta". Silloin se oli alkukesästä paljon alastomampi kuin oheisessa kuvassa, ilmeisesti osin siksi, että silloin kesäloman alettua riivin siitä pois kassikaupalla maahumalaa. Nyt penkin varsinaiset perennalajit ovat saaneet vallattua itselleen enemmän omaa tilaa.

Pitäisi taas kävelyttää miestä kameran kanssa pitkin pihaa. Mutta siihen asti kelvatkoon nämä kännykuvat. Tuoksuköynnöskuusama kukkii ja tuoksuu edelleen.

Punapäivänkakkarat alkavat aukeilla. Niiden soisin kukkivan pidempään. Luinkohan jostain, että kukkineet kukat leikkaamalla sen voisi saada tekemään vielä uudet kukat myöhemmin kesällä. Voisin kokeilla.

 Iskin heinäseipään kolmiopenkin kärkeen köynnöstueksi tuoksuherneelle. Sidoin naruja noihin tappeihin ja kiedoin herneitä varovasti naruihin. Jos kesä tästä vähitellen lämpenee, toiveissa on, että tuoksuhernekin kasvaisi kohti heinäseipään kärkeä, kukkisi ja ehtisi tehdä siementäkin. Toivoisin voivani kerätä herneitä myös oppilaitteni kylvettäväksi ensi keväänä.

Loput kuvat ovat kasvimaan laidassa olevasta pitkästä aidanvieruspenkistä. Ensimmäisen kuvan otin ihanan väriyhdistelmän vuoksi, mutta eihän tuo moskakänny sitä saanut talteen. Kuvassa pitäisi olla apprikoosinvärinen lehtosinilatva yhdessä sammalleimun ja kurjenpolven kanssa.  Seuraavassa kuvassa on hopeapiippo. Millan on auttanut minua ymmärtämään paremmin myös heinäkasvien viehätystä. Aikaisemmin tunsin vain viiruhelpin. Kanttorilassa on sen ja hopeapiipon lisäksi myös rantavehnäpehko.

Viimeisen kuvan laji on edelleen arvailujen varassa. Kurjenpolven lehdethän sillä on, mutta matalalla on tuon kurjen polvet. Viime kesänä tuossa ei ollut kukannuppuja. Täytyykin käydä Millanin Kanttorilan puutarha-blogissa selaamassa jälleen kerran sivua Kanttorilan kasvit. Sieltä löytynee nimi myös tuolle "kääpiökurjenpolvelle". Millanin luettelosta on ollut minulle verraton apu.