My tribute to my Mum

Olen kiitollinen äidillemme hänen intohimoisuudestaan ja hänen antamastaan mallista meille lapsilleen. Puutarha. Kylvöt. Kouliminen. Taimikasvatus.
Näin kevättalvella äitikin vähitellen aloitti kukan- ja tomaatintaimien kasvatuksen, viileässä vinttihuoneessa isolla eteläisellä ikkunalla taimet kasvoivat ja komistuivat kauniilla valkoisella kukkapöydällä.
Tänä iltana saatuani leivottua pari kesäkurpitsakakkua lauantain hautajaisiin ryhdyin tekemään kevään ensimmäisiä kylvöjä, sillä mies oli vihdoin saanut asennettua kukkalamppuni paikoilleen. Vielä ei hetkeen ole kuitenkaan kesäkurpitsan siementen vuoro. Ensimmäisenä multaan pääsivät oranssit ja punaiset chilipaprikat, muutama tavallisen paprikan siemen, jotka otin talteen hiljan syödystä paprikasta, kaksi tomatillon siementä, Money maker -tomaattia, loput mukulasellerin siemenet sekä ruotiselleriä, petuniaa ja loput mustan orvokin siemenet, joita ilokseni löysin siemenpussien seasta. Olin selannut siemenvarastoni jo pariinkin kertaan ja kuvitellut, ettei minulla ole yhtään orvokin siemeniä, ja ajattelinkin jo, että tänä vuonna jää orvokin kasvatus minulta kokonaan sivuun.
Äidistä iloiten ja häntä kiitollisena muistellen kylvöjäni tein. Sytytin hetkeksi kynttilän sijasta kukkalampun sellereille. Ne tarvitsevat valoa itääkseen.

Kohti hautajaisia

Ylihuomenna töiden jälkeen mutkien kautta kohti Kanttorilaa. Esikoinen haetaan kaupungista, käydään ehkä kaupunkikodissa saunassa ennen kuin jatketaan kohti seuraavaa kaupunkia ja rautatieasemaa. Sieltä noudetaan kyytiin keskimmäiset lapset ja jatketaan yöksi Kanttorilaan. Otamme mukaan läjän makuupusseja, sillä lisälämpöä voitaneen tarvita. Lauantaiaamuna toivottavasti päästään hyvissä ajoin liikkeelle ja otetaan kuopus kyytiin taas seuraavasta kaupungista. Siellä tosin täytyy kuopuksen ehtiä pukea musta pukunsa, jonka me tuomme kaupunkikodista mukana. Sitten viimeinen taival kohti kotiseutua ja tutuksi tullutta siunauskappelia. Mitä sitten, en uskalla ajatella sen pidemmälle.

Muutosta II

Edelliseen jatkoa.
Viime viikko meni viestitellessä sisarustemme kesken. Lähellä asuvat sisarukset vuorottelivat äidin vuoteen vieressä, ja joku heistä oli aina myös yön saattohoitohuoneessa. Pikkusisko kysyi minulta eräässä viestissään, haluanko että minulle ilmoitetaan vaikka yöllä, kun on suruviestin aika. Vastasin - kärsittyäni siihen mennessä jo pitkään huonoista yöunista - että ehdin kuulla aamullakin, jos näin käy.    Pidin puhelintani öisin kiinni, kuten aina, ja toisesta vaiensin ilmoitusäänet, etten kuulisi whatsapp-viestien kilahtelua, sen jälkeen kun olin yhtenä alkuyönä herännyt sellaiseen (olin mennyt puoli kymmeneltä nukkumaan ja viesti kilahti kymmeneltä, siis ihan ”ihimisten aijjoos”, mutta minun kannaltani pahimmoilleen).
Torstain ja perjantain välisenä yönä heräilin taas alkuyöstä, katsoin puhelimesta kellonajan ja näin samalla, ettei ollut tullut mitään whatsapp- tai sähköpostiviestejä. Paitsi viimeisellä kerralla peitin kädelläni suurimman osan näytöstä himmentääkseni puhelimen valoa, ja näin vain kellonajan. Sitten sainkin nukkua noin kahdesta lähes puoli viiteen. Silloin taas herättyäni ja katsoessani kellonaikaa näin samalla vanhimman veljemme klo 2.26 lähettämän whatsapp-viestin: ”Tavallaan hienoa, että äiti pääsi näin nopeasti taivaan lepoon.” Mitä!?! Aloin äkkiä selata viestejä ja sähköposteja. Löysin nuorimman veljen yöllisen ryhmäsähköpostin, joka oli lähetetty klo 2.34 ja jossa hän kertoi nuorimman siskon soittaneen hetki sitten ja kertoneen äidin nukkuneen pois. Aloin saman tien vastata sähköpostiviestiin osoittaakseni, että nyt olin minäkin jo saanut tiedon eikä enää aamulla tarvitse minulle erikseen ilmoittaa. Uni ei enää sitten tullut, ja mieskin nousi verensokereitaan mittaamaan. Niinpä istuimme keittiössä syömässä aikaista aamiaista. Mies lämmitti minulle puuroa. Kun kytkin toiseen puhelimeeni virran, sain siihen tekstiviestin vanhemmalta siskoltani, joka oli ollut sinä yönä äidin luona ja joka oli hälyttänyt pikkusiskon ja lähettänyt sitten viestin meille muille: ”Äiti on nyt päässyt taivaan kotiin. Lähtö oli rauhallinen. Puoli kahdelta viimeinen henkäys.”  Viestin luettuani jatkui viestittely sisarusten kanssa vielä hyvän aikaa. Sitten minun olikin pian aika alkaa laittautua töihin. Onneksi oli lyhyt työpäivä ja onneksi lasten kanssa on niin hektistä, ettei siinä ehdi jäädä omiin ajatuksiinsa. Kerroin lyhyesti työkavereille tilanteesta, mutten oppilaille vielä mitään, koska pelkäsin alkavani itkeä. Maanantaina sitten kerroin.
Perjantain työpäivän jälkeen aloimme järjestää lähtöä Kanttorilaan, vaikka olimme siellä jo viikkoa aiemmin käyneet ja vaikka näin talviaikaan olemme pitäneet käyntitahtina kahta viikkoa. Palelin jo autossa, ja Kanttorilassa palelu jatkui, vaikka takkaa lämmitettiin. Lauantaina lähdettiin sitten uudestaan sinne kotipuoleen. Meillä oli sisarusten kanssa treffit hautaustoimistossa. Me olimme miehen kanssa siellä hieman etuajassa, kukkakauppias ilmaisi osanottonsa ja näytti minulle saman päivän lehteen ehtineen kuolinilmoituksen. Silloin en enää voinut toisten nähdenkään kyyneleitä pidättää. Sanoinkin hänelle, että täytyy se uskoa, kun se kerran lehdessäkin lukee. Ennen muiden sisarusten tuloa ehdin suunnitella omaa kukkalaitetta. Toisten saavuttua katsottiin vielä arkku, jota muut olivatkin jo valmiiksi kaavailleet. Minullekin se passasi, niin tehtiin siitä päätös. Sitten vielä suunniteltiin arkun päälle kukkalaite ja muuta hautajaisiin liittyvää ennen kuin lähdimme käymään sairaalan kappelissa äitiä katsomassa. Tai siis sitä, mitä hänestä oli jäljellä, eloton, mutta levollisen näköinen ulkokuori. Veli kävi hakemassa peräkärryn ja sitten menimme tyhjäämään äidin huonetta dementiahoitokodissa. Siellä minua väsytti niin, että oikaisin hetkeksi äidin sänkyyn kattoa tuijottamaan. Saimme urakan valmiiksi ja kävimme siskon luona kahvilla. Siinäkin tuli istuskeltua pitkä tovi juttelemassa. Sitten lähdimme miehen kanssa vielä tervehdyskäynnille kummitätini, äidin ainoan siskon luo. Vuotta vanhempi isosisko oli toisaalta helpottunut, että pikkusisko pääsi kivuista ja sairaudesta, mutta toisaalta ikävissään totesi itsekin jo joutavansa täältä pois.
Illanhämyssä ajelimme takaisin Kanttorilaan poiketen viemässä Millanille taas hyvää vettä kanisterilla. Saimme vastalahjaksi vadelmapiirakan, joka meidän oli ollut tarkoitus yhdessä kahvitella, mutta koska meillä meni niin myöhään ja koska Millan arveli meidän olevan uupuneita raskaasta päivästä, niin päätettiin praatailla tuohippuolin paremmalla ajalla.
Tästä on nyt jo tullut ylipitkä sepustus. Mutta korvaapa alkuvuoden hiljaisuuden. Sunnuntaina miehelläni oli taas saarnavuoro, joten kävelimme kirkkoon hyvissä ajoin kirpakassa pakkasessa. Kirkossa oli aika vähän väkeä, mutta kohderyhmä oli oikea ajatellen mieheni saarnan sisältöä. Aiheena oli Pietarin anopin kuume, josta Jeesus hänet paransi. Mies kertoi oman anoppinsa kuumeesta ja siitä, miten hänkin pääsi kuumeesta, mutta eri tavoin. Saarna sisälsi paljon lohdutusta, ja meistä kuulijoista suurin osa oli surevia omaisia. Sen huomasi esirukouksen aikana, kun kolmen vainajan omaiset nousivat vuorollaan ylös ”kiitos kuolleille”-kohdassa. Kirkkoherra kävi messun jälkeen vielä tervehtimässä omaisia, ja minullekin hän kävi esittämässä surunvalittelut.
Hautajaiset ovat helmikuun alussa. Viestittely on jatkunut edelleen tiuhaan sisarusten kanssa. Nyt lähinnä risti-ilmoitukseen ja hautajaisten järjestelyyn liittyen.

Muutosta

Uusi vuosi on jo pitkällä ilman ainoatakaan postausta tähän asti. Enkä tälläkään kertaa kovin pitkästi kirjoita, mutta avaan tuota otsikkoa hieman. Muutoksien aikaa olemme eläneet perhepiirissä. Ensinnäkin otsikko viittaa muuttoon. Ostimme miehen kanssa juuri joulun alla rivitalokolmio-osakkeen ihan työpaikkani tuntumasta. Työmatka-ajo kypsytti päätökseen. Joulun vietimme rauhassa perheen kesken täällä kaupunkikodissa (jossa olemme tällä hetkellä käymässä), ja sukuloituamme ja vietettyämme Kanttorilassa miehen kanssa välipäiviä aloitimme muuttourakan uudenvuoden jälkeisenä arkipäivänä. Muuttotohina on ollut enimmäkseen mukavaa, mutta sormeni olin telonut juuri joulun alla niin, että haava ärtyi ja tulehtui siivousriehunnassa. Juuri kun työt alkoivat, ahdistuin viimein varaamaan ajan ja sain samana päivänä antibiootit, kuuri jatkuu vielä pari päivää.
Mutta sitten sitä muuta muutosta, sellaista kurjempaa. Iäkäs ja dementoitunut äitimme on nyt reilun viikon ollut sairaalassa keuhkokuumeen takia. Hänen äitinsä, meidän mammamme, kuoli 42 vuotta sitten saman taudin riuduttamana. Alzheimerin tauti aiheuttaa äidille nielemisvaikeuksia, joka aiheuttaa keuhkokuumeen, kun ruokaa menee keuhkoihin. Antibiootit eivät ole purreet riittävästi, ja vaikka tämä tauti paranisikin, niin uusi keuhkokuume olisi odotettavissa. Samoin taitaa äidin vatsan toimimattomuus johtua siitä, etteivät aivot anna enää käskyjä, eikä vatsa itse tiedä, mitä pitäisi tehdä...
Kävimme Kanttorilassa viime viikonloppuna ja silloin ajelimme myös kotipuoleen sairaalaan. Istuin äidin vieressä kolmatta tuntia. Pikkusisko on viettänyt sairaalassa jopa öitä äidin kaverina. Huomenna ilmeisesti hän ilmoittaa kierrolla lääkärille, että me sisarukset olemme päättäneet suostua siihen, että äiti siirtyy saattohoitoon. Se vaihe ei tässä tapauksessa kuulemma kestä kauaa. Puhutaan päivistä, ei viikoista.

Ensimmäisen joulupäivän iltana

Olemme viettäneet joulua kaupunkikodissa koko perheellä. Kuopus tuli jo torstaina, sisko ja sen veli perjantaina samaa matkaa pohjoisen suunnasta, esikoinen kävi perjantaina leipomassa ja koristelemassa pipareita, mutta meni sitten yöksi omaan asuntoonsa. Lauantaina hänkin tuli sitten pariksi yöksi ja vielä ensimyöksi, kun aamulla lähdetään yhtä matkaa perinteiselle tapaninajelulle sukuloimaan.
Loppusyksyn aikana toin Kanttorilasta yhtä ja toista tarpeellista joulunviettoa varten,  lähinnä astioita, liinoja ja koristeita, mutta jouluvalmistelujen aikana huomasin yhtä ja toista unohtaneeni. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun oli aika koristella pipareita, huomasin jättäneeni matkasta niin kaupan tyllat ja truutut kuin myös voipaperirullan, josta olisin voinut leikata ja taitella pursottimen. Löysin kuitenkin laatikon pohjalta ruttuisen palan voipaperia, joka riitti yhteen tötteröön. Onneksi koristeltavia pipareita oli huomattavasti tavallista vähemmän, kun nelinkertaisen annoksen sijaan olin tehnyt vain kaksinkertaisen taikinamäärän. Tötterö alkoi kuitenkin pehmetä ja pursuilla ennen kuin kuorrute ja koristeltavat piparit loppuivat, joten kasvin lopun vesi-tomusokeriseoksen astiaan jääkaappiin. Ehkä käytän sen jossain vaiheessa leivontaan.
Kun aattona aloin kattaa pöytää, olisin kaivannut yhtä sun toista tarjotinta ja tarjoiluastioita, mutta saimme kuitenkin kaiken tarjolle aivan kelvollisesti, vaikka kaljalle pitikin kelpuuttaa muovinen kannu, kun kaikki lasiset mehukannut (4 kpl) olivat Kanttorilassa.
Ensi vuonna täytyy porkkanalaatikkoakin ostaa seurakunnan myyjäisistä enemmän kuin vain yksi rasia, kun tyttären lisäksi myös kuopus yllättäen tykkäsi. Itse kun en kauheasti siitä piittaa, niin en ollut ymmärtänyt sitä varata muiden tarpeiksi. Samoin karjalanpaistivärkkiä olisin saanut ostaa toisenkin rasian, vaikka meistä puolet ei sitä syönytkään. Tytär kiitteli, että oli hyvää. Se ehti hautua uunissa riittävän kauan lauantaina yhdessä juurespaistoksen kanssa.
Kuoron kanssa olimme aattona kirkossa laulamassa, tänä aamuna olimme miehen kanssa sitten muuten vain joulukirkossa. Vaikka minua välillä nukutti armottomasti, nautin kuitenkin kovasti aamukirkosta. Ja erityisesti mieskvartetin esittämästä laulusta Enkellaulu kajahtaa.
Muutama vuosi sitten Kanttorilassa joulua viettäessämme miehen aatto meni melko tyystin ulkona autoremontissa. Tällä kertaa hän innostui aattokirkon ja päivällisen jälkeen irrottamaan vanhan astianpesukoneen liitännöistään ja siinä sivussa tyhjäsi ja siivosi tiskiallaskaapin. Tiskikonetta olemme käyttäneet edellisen kerran vissiin vuosi sitten jouluna, ja jo silloin paheksuin sen pitämään pahaa ääntä ja huonoa pesutulosta. Nyt testailin konetta uudestaan ja koetin sitä puhdistaakin lataamalla sisään soodaa ja etikkaa. Kun ylimääräisen huuhtelunkaan jälkeen tiskit eivät vaikuttaneet puhtailta, päätin että joulun tiskit pestään käsin. Rappujen alla odottaa muovikääreissään ”uusi” kone, jonka toimme tyttären muutossa, sille kun ei ollut tilaa tyttären uudessa asunnossa. Se vain jäi asentamatta ennen joulua, kun toivoskelin vanhan koneen vielä jonkin ihmeen kaupalla pelittävän. Miehen remontti-innostus muutti hieman minun aattosuunnitelmiani, mutta eipä siinä mitään suurta vahinkoa tullut, vaikka kieltämättä aluksi mielessäni harmittelin odottamatonta ohjelmanumeroa tiskikoneen kanssa.
Mies kävi tänään viemässä tyttären asunnolleen, koska hän on huomenna päivystysvuorossa eikä siis pääse lähtemään mukaamme sukulointiretkelle.
Huomisen ajomatkan jälkeen olisi tarkoitus miehen kanssa sitten suunnata kohti Kanttorilaa. Millan kutsui luokseen uutta vuotta juhlimaan. Niistä juhlista on tullut melkein jo perinne.

Tervehdys, Kanttorila

Olemme käyneet Kanttorilassa pitkin loppusyksyä kahden viikon välein -maksimiaika, jonka talvettumassa olevat keijunmekot ynnä muut huonekasvit selviävät kastelematta. Mutta vasta nyt joulun kynnyksellä, kun työasioista syyslukukauden vaikein homma on ohi, ehdin, pystyn ja jaksan jotain pitkästä aikaa kirjoittaa blogiinkin. Viimeksi kirjoittaessani olin väsäämässä koulun itsenäisyysjuhlaan oppilailleni esitystä Vänrikki Stoolin tarinoihin ja Runebergiin liittyen. Itse nyt kissanhäntääni nostaen totean, että teimme hyvää työtä. Olihan siinäkin hommaa, ensin kirjoittaa näytelmä, roolittaa ja puvustaa se, ja sitten ruveta tekstiä muokkaamaan. Typistin pitkiä sepustuksia Suomen sodan syistä ja vaiheista loppujen lopuksi pariin riviin ja annoin enemmän tilaa lainauksille Runebergiltä. Unohtamatta kuitenkaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n kohtaamista Niemen-joella. Sitten kun selvittiin juhlasta, oli arviointikeskustelujen aika, 24 X 30 min. Ja nyt perjantaihin mennessä piti olla arvioinnin wilmassa.
Syksy on tuntunut poikkeuksellisen rankalta ja väsyttävältä. Pari kertaa olen tullut kotiin itkuun asti nääntyneenä. Joskus vastoinkäymiset ja pettymykset tulevat trusapäin. Mutta eipä työasioista sen enempää. Nyt olen viettämässä viikonloppua Kanttorilassa. Tänään ajelimme siskoni luokse, Millan mukanamme. Haimme hänelle siskoni pentueesta kauniin puolipitkäkarvaisen kollin. Se tuli sopivasti paikkaamaan aukkoa, jonka Millanin vanhin, pitkin syksyä kuolemaa tehnyt ja eilen menehtynyt kissa jätti. Meillä oli jälleen kerran antoisa sukulointireissu, tapasimme nuorempaakin siskoani, joka tosin poti kauheaa räkätautia. Äiti oli tällä kertaa hereillä, kun kävimme häntä miehen kanssa katsomassa, mutta ei hän reagoinut läsnäoloomme mitenkään. Aikamme kun lauloimme vanhoja tuttuja joululauluja, hän alkoi yhtyä niihin. Myös toinen dementikkorouva yhteistilan pöydän ääressä yhtyi lauluihin, ja kohta kolmas käveli siihen lähemmäs istumaan ja kuuntelemaan myös.
Vietyämme Millanin ja Pietun kotiin ja palattuamme Kanttorilaan hain muovikuuseen vintiltä ja aloin koristella sitä, asettelin seimiasetelman Esteri-tädin piirongin päälle ja ripustin keittiön verhotankoon havuköynnöksen ja joulupalloja. Vaikka vietämmekin joulun lasten kanssa kaupunkikodissa, tulemme  miehen kanssa taas välipäivinä tänne, ja silloin on mukava, kun meitä täällä odottaa joulu kuusineen.
Matka tänne kesti eilen tavallista pidempään, kun rehasimme auton perässä kärryä ja kärryn päällä oli auto. Se sama, jota jouduimme rehaamaan vuosi sitten itsenäisyysloman aikana niinikään peräkärryllä talvisäässä ja jota mies on sen jälkeenkin joutunut kuskaamaan trailerista kahteenkin otteeseen pohjoisesta korjattavakseen. Tuotiin se tänne sateen suojaan ja odottamaan, josko ensi kesänä ihmeen kaupalla sen saisikin korjattua.
Lunta oli tullut, muttei liikaa; pihaan pääsimme helposti raskaan kuormankin kanssa. Kasvihuoneen katolla olleet lumet sain varisteltua alas, mies teki muut lumityöt. Hupsista, vuorokausi ehti vaihtua ennen kuin sain postattua. Aloitin lauantaina ja nyt on alkanut pyhäpäivä, kolmas adventtisunnuntai. Neljäs onkin sitten jo jouluaatto.

Syksy loppui kesken

Ajelimme illanhämyssä täysikuun loisteessa reilun viikon poissaolon jälkeen Kanttorilaan. Täällä satoi lunta, kun viimeksi täältä lähdimme. En tiedä, onko maassa nyt oleva lumi vielä sitä samaa. Kun kävin ensi töikseni tyhjäämässä postilaatikkoon kertyneen mainospostin, huomasin lumessa jäniksen jäljet. Siitä muistin, että ainakin yksi syystyö unohtui tehdä syyslomalla, puhumattakaan niistä muutamasta hommasta, jotka vain jäivät kesken lumen tultua. Teinpä siis puutarhakierroksen 
lehtikasa kainalossani. Onneksi sentään useimpien nuorten hedelmäpuiden runkojen ympärillä oli verkkosuojat jäniksiä vastaan valmiina, kun en ollut niitä kesäksi poistanut, kun ne olivat olleet lintusuojina hdelmäaikaan. Pensasmustikan päällä ollut verkko oli jäänyt irralleen marjojen poimimisen jälkeen, täytyy päivännäöllä kiinnittää se paremmin aloilleen. Yksi hapankirsikkapuu oli ilman runkosuojaa, samoin Lavia-omenapuu. Ainakin sen myös suojaan huomenna, hapankirsikka ei ole niin kiireellinen suojattava. Huomisen pyhäinpäivän ohjelmaksi on luvassa myös ainakin kauppareissu Millanin kanssa. Normaalisti en tapaa pyhäpäivänä käydä kaupoissa, mutta tämä on poikkeustapaus, UT:ta lainatakseni "järjellinen jumalanpalvelukseni, käydä katsomassa leskiä, orpoja..." ja miksei myös hylättyjä.
Kirjoitus-ym. kouluhommiakin olin ajatellut tälle viikonlopulle. Vänrikki Stoolin tarinoista pitäisi dramatisoida oppilaille passeliksi pätkäksi. Sitä varten haeskelin Grimbergin Kansojen historiastakin taustatietoa, mutta Suomen sota oli siinä kuitattu yhdellä virkkeellä. Enempi taustoja antaa vanha kunnon Horisontti, muinainen yläasteen historiankirja.
Nyt siis muunlaisiin kirjallisiin töihin.