Kahkimista

Olen taas vasten tahtoani aloittanut joululahjavalvojaiset. Harmi kyllä, niillä ei ole mitään tekemistä lahjojen kanssa. Olenpahan vain ruvennut taas valvoskelemaan, kun joko illalla uni ei tule - kun pitää miettiä vaikkapa sitä, miten ja missä järjestyksessä laitetaan jouluruokia uuniin - tai sitten anivarhain herään kahkimaan. Niin kuin tänä aamuna, puoli viideltä. Toki osasyynä huonoon nukkumiseeni tällä hetkellä on myös kurkun karheus ja yölliset yskänpuuskat, mutta kyllä joulun vääjäämätön lähestyminen on siinä ehkä suurempi tekijä.
Ai mitäkö olen nyt sitten tehnyt tämän aamun? No, suljettuani kamarin oven, etten herättäisi nukkuvaa miestä, latasin pyykkikoneen käyntiin. Ties vaikka ennen töihin lähtöä ehtisin vielä ripustaa pyykit. Sitten olen hissun  kissun raivannut keittiöön pöytää ja lueskellut lehtiä. Tosin tämän aamun posti on vielä hakematta. Nyt se varmaan olisi jo laatikossa.
Eilisillan joulujuhla koululla viritteli mukavasti joulutunnelmaan. Minulla ei ollut stressiä oppilaitten esiintymisistä, mutta ihan pieni hermostuksenpoikanen siitä, että olin luvannut muutaman sanan sanoa valmistavasta opetuksesta. Perinteinen kuusijuhla evankeliumeineen, jouluvirsineen ja -lauluineen, lasten ihanine ohjelmasuorituksineen sekä pukkine ja lahjoineen oli sopeva ja niin minun makuuni, ettei parempaa olisi voinut olla. Arvonta ja torttukahvit oli sitten vielä piste iin päälle.
Koulun piha oli tunnelmavalaistu, ja joka aamu koulumatkan varrella olen saanut ihailla hillitynkauniita jouluvaloja ihmisten ikkunoissa ja pihapuissa.Kanttorilassakin on jo jonkin verran jouluvalojoa, ja ihan vähän on tulossa lisää vielä neljännen adventtisunnuntain tietämillä, vaikka yhdestä ulkovalosarjasta kyllä puuttuu muuntaja, liekö jäänyt kaupunkikotiin.
Muuten(kin) joulusiivo ja muut askareet ovat edistyneet vähitellen mutta hitaasti. Tavallisesti tähän mennessä minulla on ollut esimerkiksi piprkakut jo leivottuna (kutakuinkin itsenäisyyspäivänä), mutta jospa tänä iltana jaksaisin vääntää taikinan ja huomenna leipoa.
Ei maar, tarttee pukea, hakea posti ja ripustaa pyykki. Sitten töihin ja töistä palaveriin ja toivottavasti kolmeksi takaisin Kanttorilaan. Ennen piparitaikinan tekoa olisi tarkoitus valmistaa zakuskaa, kun mies toi yllättäen munakoisoja taannoiselta kaupunkireissultaan.

"Makookaamas"

Lepopäivän viettoa levon kannalta levollisesti. En tosin ollut näin suunnitellut. Lucianpäivän piti olla sosiaalinen ja menevä: messu kirkossa, myyjäiset nuorisoseuralla ja vielä illaksi uudestaan kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Mutta jo eilispäivän mittaan kurkussa tuntui, ettei laulaminen ehkä kauheasti houkuta. Saunan jälkeen sammuin petiin kymmeneltä, heräilläkseni sitten pitkin yötä tunnustelemaan oloani, olenko kipeä, kuumeessa vai uruusella päällä. Vasta kuudelta sitten nousin vessaan, juomaan tyrni-hunajavettä ja mittaamaan kuumeen, jota ei onneksi ollut. Menin takaisin sänkyyn, josta mies koetti minua kangeta ylös yhdeksältä. Kirkossa olisi ollut saarnaamassa yksi hänelle tuttu professori, mutta tällä kertaa minä tein tenän kirkkoonmenolle. Tavallisestihan se on mies, jota siinä suhteessa välillä hiukan laiskottaa. Kas kun pikkupoikana kirkossakäynti oli hänelle vähältä pakollista, kun taas minä pääsin kirkkoon korkeintaan kerran tai kaksi vuodessa.
Tyydyimme nettijumikseen. Minä olen makaillut ja kitannut kuumaa. Kuumetta ei edelleen ole ollut, joten toivon mukaan kykenen huomenna töihin. Sen verran olen jaksanut touhuta joulua, että kirjoitin loput aikomani joulutervehdykset. Suurelle joukolle sukulaisia ja tuttavia tervehdys menee taas tänäkin jouluna ikävä kyllä tylsästi somessa.
Tämä bloggaaminen sujuu onneksi varsin helposti läppärillä myös makuultaan eli makookaamas, niin kuin äiteemuori sanoisi. Aamulla korvasärkyisenä kyllä ajattelin harmistuneena ja taisin ääneenkin pahoitella, ettei nyt joutaisi sairastamaan. Mutta ehkä pakollinen lepo tuli ihan tarpeeseen.
Eilispäivän oli tarkoitus olla kiihkeä siivouspäivä. Mutta kuten aina, siivoukseni on kovin hitaasti etenevää. kun pitää lähteä liikkeelle perusteista: kylpyhuonetta ei kannata siivota ennen kuin pyykkivuorta on saatu madallettua. Kaksi koneellista pyykkiä oli eilispäivän pihalla "kuivumassa", ja mies ne sieltä pelasti sisään yöksi. Peräkamarin siivous oli sitä, että minun piti koettaa raivata lattiaa ja pöytää esiin. Mutta enhän minä voinut pakata lattialta askarteluvärkkejä pois ennen kuin sain askarreltua joulukortit oppilaille. Kahdeksan kortin väsäämiseen taisi mennä yli tunti. Joten peräkamarin siivous jatkuu toiste, saatuani kuitenkin sen miltei raivattua, myös ompelupöydän, ommeltuani ensin muutaman korjaamista odottaneen vaatteen.

Otin oppilaiden korteista kuvan, saa nähdä onnistunko saamaan sen käännykältä koneelle.

Kappas, onnistui. Noiden värkkäämiseen olisi mennyt aikaa vielä toinen mokoma, elleivät nuo aaltopahvikynttilät olisi olleet minulla jo valmiiksi tehtynä joku vuosi sitten.

Jos kunnia jo menikin, maine senkun kasvaa

Ensimmäinen valo-viikko takana ja toinen alussa. Eka viikko oli eräänlainen pehmeä lasku, kun meillä sivukylillä oli vain kolme koulupäivää, tiistaista torstaihin. Itselläni oli kyllä työpäivä perjantainakin, mutta sen tein yhteiskoululla toisten valo-opettajien kaverina. Kouluviikko päättyi juhlallisesti itsenäisyyspäivän tunnelmissa, aamulla lipunnosto ja Maamme-laulu yhteiskoulun pihamaalla (minua ja ainakin yhtä koulunkäuýnnin ohjaajaa suorastaan liikutti).

Minulla piti kyllä oleman tiedossa, että yhteiskoululla pidettäisiin oikein itsenäisyysjuhlakin puolelta päivin. Mutta ei se enää aamulla ollut mielessä, kun pukeutumista mietin. Tai siis en miettinyt, vetäisin ylleni vain mahdollisimman mukavaa ja kotoista, farkut, keltaiset villasukat ja kuopuksen harmaan collegepuseron t-paidan päälle. Muistin juhlan vasta, kun näin toinen toistaan kauniimpia asuja niin koulun käytävillä kuin opettajainhuoneessakin. No, minähän olisin voinut piipahtaa nopsasti Kanttorilassa vaihtamassa, mutta ajattelin olla solidaarinen toiselle valo-opelle, joka hänkin oli unohtanut juhlan. Tosin hänen farkkuasunsa oli sievempi ja siistimpi kuin minun. 

Loppujen lopuksi etikettivirheeni ei koitunut sen suuremmaksi häpeäksi, kun en sitten sinne juhlaan ehtinytkään, kun palaveerasin sivukouluilta tulleiden valo-opettajien kanssa. Jatkoimme yhteispalaveria vielä sitten juhlan jälkeen koko porukalla ja rehtorien vahvistuksella.

Sain yllättävän yhteydenoton. Erään lähikunnan kristillisen opiston koulutussuunnittelija lähestyi minua kysyen, josko voisin tulla ensi vuoden puolella kertomaan koulunkäynninohjaajien täydennyskoulutukseen maahanmuuttajalapsista, joiden ohjaus olisi yksi koulutusaiheista. En tiedä, mistä oli saanut yhteystietoni, mutta epäilenpä, että eräässä maakunnan lehdessä ollut juttu valmistavan opetuksen alkamisesta näillä kulmilla avitti asiaa. Muutamassa muussakin lehdessä on nimeni - ja pärstänikin - komeillut viime aikoina. Yhdessä kuvassa olin näkevinäni sen kuopuksen collegepuseronkin, jota olen näköjään tykännyt pitää useamminkin kuin vain itsenäisyysjuhlien aikaan. 

Kunnia meni ja maine kasvoi varmaan myös tänään, kun minä hullu vein koko kuudentoista oppilaan lössin (= kaksi valo-ryhmää) LIIKUNTASALIIN. ILMAN PILLIÄ. Kailotukseni EI ja ALAS kuului opettajainhuoneen lisäksi varmaan ympäri koulua. No, onneksi selvittiin vain muutamalla itkulla...   

Nyt kotitöihin. Yritin tehdä pakastimeen vähän tilaa joulua varten. Siis jouluruokia ja -leivonnaisia varten. Emme me aio pakastimessa joulua viettää. Löysin syksyn 2013 puolukkasurvosta useita rasioita, jotka otin sulamaan. Tänään meinaan keittää ne omenalohkojen ja kesäkurpitsaraasteen kanssa hilloksi purkkeihin ja kellariin. Jouluvalmisteluja siis sekin askar, uskokaa pois.  

Paljon koulua ja vähän joulua

Menneen viikon mittaan ehdin tavata miltei kaikki paikkakunnan koululaiset eskareista lukiolaisiin. Vain yhdellä sivukoululla missasin luokat 3-6, mutta ei se mitään, heihin ehdin vielä tutustua, koska juuri heidän koululleen olen menossa valo-opettajaksi joulukuun alusta. Oppilaiden lisäksi sain tavata myös vanhempia, niin kantaväestön kuin valo-oppilaidenkin. Kohtaamiset olivat mukavia, aivan turhaan jännitin (sattui hauskasti, kun eräs ekaluokkalainen tyttö huikkasi sitten käytävällä, että mehän olemmekin naapureita, ja aivan totta, olimmehan jutelleet kesällä raja-aidalla). Pariin lehtihaastatteluunkin jouduin lennosta. Viimeinenkin opettaja nimettiin perjantaina. Tiimi kasassa. Huomenna meitä lähtee valo-opettajien lisäksi muitakin asiasta kiinnostuneita ex cursiolle eräälle koululle, jossa on useampia valmistavan petuksen ryhmiä. Matkan aikana toivon mukaan ehdimme vielä hioa strategioita seuraavan päivän koulunaloitusta varten.
Perjantaina töistä joudettuani joskus kolmen jälkeen lähdimme miehen kanssa koeajelulle ja veimme kuormallisen kamoja uuteen työpisteeseeni. Luokka näytti aivan ihanalta, sähkökynttilätkin olivat palamassa ikkunalla. Luokassa näytti siltä, että uudet kollegani olivat järjestäneet sitä valmiiksi uusia oppilaita varten. Näki selvästi, että heitä odotetaan innokkaasti ja halutaan ottaa lämpimästi vastaan. Menomatkalla poikettiin Millanin luona kahvittelemassa ja kuulumisia vaihtamassa.

Työviikko oli niin hektinen, että olin unohtaa adentin lähestyvän. Eilen sitten virittelin minäkin ensimmäiset jouluvalot Kanttorilan seinustalle kahteen pajukuuseen ja keittiön ikkunalle sen kynttelikön, joka on meillä ollut kaikissa kodeissamme. Valot siitä sammahti heti, ja oli mulla kova hakeminen ja muisteleminen, mihin olin laittanut sen rasian, jossa varapolttimot ovat (kaupunkikodissa se oli ollut vuosikaudet keittiön kaapin ylähyllyllä). Muistin kuin muistinkin lopulta, ja kaksi poltimoa vaihdettuani kynttelikkö syttyi kiltisti.
Sen verran olen joulua varten jo rustannut, että lääkekaapin siivosin... No, en sentään aio kaikkia kaappeja siivota. Punajuuri-aurajuustopaistoksen/ -laatikon tein jo valmiiksi pakastimeen, koska punajuureni saivat kylmää kovien pakkasöiden aikana eivätkä ilmeisesti sen takia ole kovin hyvin säilyneet. Muiden laatikoiden osalta joudun funtsimaan uutta ratkaisua. Tähän asti olen ostanut kaikki laatikot kaupunkikotiseurakuntamme adventtimyyjäisistä. Mutta nyt me emme lähde sitä varten ajelemaan yli neljänsadan kilometrin mutkaa, etenkään kun myyjäiset ovat arkipäivänä. Täällä ei ilmeisesti seurakunta järjestä joulumyyjäisiä, mutta erilaisilla kyläyhdistyksillä sellaisia lienee. Eihän se nyt olisi kova vaiva rustata lanttu- ja porkkanalaatikkoa itsekin. Voihan olla, että täällä maalla sellaisia ei myyjäisiin edes tehdäkään, kun kaikki tekevät itse?

En nyt ole seurannut viimeisiä käänteitä postin lakon suhteen, mutta aikomus olisi kirjoitella ja postittaa parisenkymmentä joulukorttia. Meinasin jo eilen, mutta johonkin muuhun aika hupeni. (Ai niin, niiden jouluvalojen rustaamiseen... ja etsimiseen)

Uni ja sen selitys

Kävin pyörällä Millanin luona ennen kuin työurakkani täällä alkoi - ja ennen kuin lumi ja jää teki pyöräilystä taas extreme-urheilua. Vietimme mukavan iltapäivän, söimme maittavan lounaan, hoivailimme lemmikkejä, mukaanlukien uusin tulokas harmaa pikkukolli Mikey, laulelimme henksuja, myös joululauluja sekä Millanin omia biisejä. Ja tietysti praatasimme. 

Kerroin Millanille näkemäni unen: olin ensin ajamassa jotain yksinäistä metsätietä, mutta olin nukahtanut rattiin sen verran, että auto oli pysähtynyt omia aikojaan, enkä ollut lainkaan tietoinen missä asti olin menossa. Epäilin, että olin saattanut mennä jo huomaamattani ohi sen tienhaaran, josta olisi pitänyt kääntyä. Siinä autossa istuessani ja miettissäni näin ison karhun löntystelevän tien yli metsään parinsadan metrin päässä autosta.

Seuraavassa kohtauksessa olin asettunut nukkumaan retkiolosuhteissa, taivasalle. Nukkumisesta ei tullutkaan mitään. kun samainen karhu tuli ja kävi kimppuuni. Minun toinen kourani oli jo pedon suussa, mutta kun vapaalla kädelläni aloin rapsutella karhun niskaa, se päästi otteen kädestäni. Päätin jatkaa pedon kesyttämistä rapsuttelemalla ja juttelemalla rauhallisella äänellä kuin lasta rauhoitellen. Ehdotin, että mun mieheni voisi kalastaa karhulle syötävää. 

Uni jatkui vielä siten, että karhulla olikin yllään verkkaritakki, en ole varma, olinko minä ehdottanut moista pukeutumista. No, mieheni tuli siihen sen talon sisältä, jonka porraspäässä olin ollut nukkumssa, ja miehelläni oli yllään aivan samanlainen verkkaritakki kuin karhulla. Ja niinpä nuo kaksi karvaturria olivat aivan samannäköisiä (karhu oli vähän pidempi kahdella jalalla seisoessaan mieheni vierellä). Mies ja karhu olivat kuin kaksi marjaa, tai veljekset kuin ilvekset.

Millan nauroi ja selitti unen samantien. Karhu oli tietenkin tämä uusi työhaaste, joka edessäni oli silloin vielä täysin tuntemattomana. Harhailu metsätiellä taisi kuvata samaa asiaa, suunta on välillä outo ja hakusella. Kenties unessakin tajusin, että kyllä tämäkin uusi "peto" saadaan kesytettyä ja hallintaan, rauhallisesti ja järkevästi, varmoin mutta hellin ottein. Ja loppujen lopuksi, kyseessä onkin ihan turvallinen vanha tuttu. Jonka kanssa olen nyt sitten "naimisissa" ainakin kevääseen asti. 

Viikko aikaa saada valmistelut kuntoon, tulossa vielä infoja oppilaille ja vanhempainiltoja niin kantaväestölle kuin maahanmuuttajaperheille, luokkien järjestelyä ja oppimateriaalien haalimista. Yksi opekin on vielä haalittava, mutta se on sivistysjohtajan päänsärky. Toivottavasti vielä tilattavat kirjat tulevat lakkoiluista huolimatta meille perille kohtuullisessa ajassa. Vaikka kyllä me alkuun pääsemme vihkojen ja jo koossaolevan matskun kanssa.

Kullakin kiiruhunsa

Ensilumi satoi perjantain ja lauantain välisenä yönä. Toki lumihiutaleita hiljalleen satoi perjantai-iltapäivän mittaan niin, että rännässä ehdimme  rämpiä, kun auto teki ronan naapurikaupungissa asioidessamme. Onneksi ei tarvinnut kauaa kylmässä värjötellä, kun tepastelimme huoltikselle pizzalle ja sieltä saimme kyytin tutulta, joka sattui olemaan tulossa Kanttorilan naapuriin. Johdatusta? Varmasti.
Lauantaina heräsin valkeuteen ja muistin, että porkkanat oli vielä nostamatta. Eihän siinä kauaa mennyt, yhden rivinpätkän ja lapion kanssa, kun ei maa kuitenkaan ollut vielä kohmetta kummemmin kovettunut. Tosin nyttemmin kuulin, että kyllähän tämä ensilumi hupenee pois viimeistään keskiviikkoon mennessä. Mutta eipä porkkanoiden laatu varmaan olisi ainakaan parantunut jäätymisen ja sulamisen vuorotellessa.
Nyt vielä hetken olisi ilmeisesti mahdollisuus saada tunnelmallisia lumimaisemakuvia, mutta emme taida kumpikaan joutaa kuvailemaan. Minulla työkiireitä ja miehellä autoasioiden ratkaisemisen lisäksi hoidettavana mm. kuistin piirustukset, jotka pitäisi saada joulukuun puoleen väliin mennessä kunnan rakennustarkastajalle.

Kohti Kanttorilaa

No ka miksen taaskaan olovana ehtinyt kirjoittaa blogiin mitään viikonlopun aikana, vaikka pyhää piisas pyhän jälkeen. Itse asiassa meillä oli kyllä poikkeuksellisen sosiaalinen pyhäinpäivä. Ensin teimme ajelukierroksen kyläillen ensin Millanin luona kuulumisia vaihtamassa ja sieltä Millanin äidin ja isän luo visiitille. Kas kun ystäväni äiti lupasi minulle lisää lankoja afrikkalaisten kukkien virkkaamiseen. Reunukseen sopivaa lankaa yhtenäisempää värimaailmaa varten.
Ehdimme häävisti takaisin ennen kuin kuopus tyttöystävänsä kanssa tuli käyttämään aitoa huollossa. Minulla oli sopankeitto (eli keitonkeitto) puolimoos, kun he jo tulivat, mutta isä oli ehtinyt tehdä alkupalasalaatin nuorisolle.
Ilta meni rattoisasti. Nuoret katselivat telkkaria sillä välin, kun iskä vaihtoi öljyt ja suodattimen, ja minä kuuntelin netin kautta jumalanpalvelusta siitä kirkosta, jossa minunkin olisi pitänyt periaatteessa olla kuoron kanssa avustamassa.
Nyt kuitenkin kirkkokuoroharrastus jää minulta taas syrjään. Työtilanteeni on nimittäin muuttumassa siten, että minulle on luvattu virkavapautta siirtyäkseni valmistavaan opetukseen loppulukuvuodeksi. Se meinaa sitä, että muutamme takaisin Kanttorilaan.