Joulupäivän iltana kirjoituksen tynkä

Niin, sitä meinasin jo viimeksi kirjoittaa, että nyt kun kahden Kanttorilan joulun jälkeen olemme viettäneet joulua kaupunkikodissa, niin minä toin jo syksyn mittaan tänne valmiiksi osan joulukoristeista, jotka olin kaikki rahdannut Kanttorilaan. Jaoin mm. kuusenkoristeet kahteen osaan lähinnä värin mukaan. Koska Kanttorilan salin värimaailma on vihreää ja punaista, niin en ole siellä voinut käyttää sinisiä joulupöytäliinojani. Kun minulla on lisäksi äitini kutomat sinivalkoraitaiset joulumatot, niin päätin loihtia kaupunkikodin sinivalkoisen jouluilmeen ja sen mukaan valitsin tänne joulukoristeita.

Ääääh!! Kirjoitin jo useamman kappaleen ja sitten katkesi yhteys (virta loppui) ja kun vihdoin saatiin yhteys takaisin, vain tuo alkuosa tekstistä oli ehtinyt tallentua luonnoksiin... En mä taida viitsiä uudestaan kirjoittaa samoja juttuja. Mainitsen vain lyhyesti, että hyvin pääsimme joulukirkkoon pyörillä, koskapa aattona satanut lumi oli sulanut kiinni jään pintaan, eikä siis ollut pelkoa liukkaudesta.

Olisipa kiva saada kuviakin sinivalkoisesta joulukoristelusta, mutta kuvia olen ottanut lähinnä iPadilla ja julkaissut Facebookissa.

Joulu kaupungissa

Ensimmäinen lomapäivä. Mennyt lähinnä elpyessä. Toki kalja on käymässä ja lasimestarin silli purkissa, kuten pitikin, mutta kai kuvittelin siivoilevanikin, muutakin kuin jääkaapin, jonka siivoamisen olisi kannattanut ajoittaa siihen, kun se oli tyhjimmillään.
Nukuin äsken torkut sohvalla. Yöunet jäivät vähän lyhyiksi, mutteivät niinkään joulustressin takia, kuten usein ennen tähän aikaan vuodesta. Odottelin yön selästä palaavia matkustavaisia, siinä samalla paistoin uunissa palapaistia, makaronilaatikkoa, juuresvuokaa ja miehelle graham-ruispohjaista luumuomenakanelitäytteistä piirakkaa korvaamaan joulutorttuja. Olin vielä yhden maissa tentehilläni. Kymmeneltä olin soitellut pojalle ja kysellyt, mikä on tilanne. Tilannehan oli siis sellainen, että kolmen jälkeen kuopus oli ajanut autolla pöpelikköön, matkallaan etelästä pohjoiseen. Liian liukasta ja liikaa vauhtia mukkaasella tiellä. Taivaan Isälle kiitos, sekä hän että tyttöystävä selvisivät mustelmilla ja säryillä airbagien laukeamisesta, mutta auto jäi kantoon. Ambulanssilla olivat päässeet Seinäjoelle sairaalaan tutkittavaksi ja sieltä mies lähti heitä hakemaan. Olisivat muuten junallakin päässeet, mutta kun piti tavarat pelastaa auton kyydistä. Soittaessani kuulin, missä asti olivat tulossa ja laskeskelin, etteivät ennen yhtä ehdi tänne. Niinpä vielä illan päätteeksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja kääräisin muutaman paketin valmiiksi.
Olin jo unessa, kun kuulin oven käyvän, vekkarin viisarit näyttivät kymmenen yli kahta. Jatkoin unia ja heräsin kahdeksalta. Olin siis nukkunut kuusi tuntia ja risat unet siihen päälle.
Kaupunkijouluumme kuuluu lasten vierailu, tytärkin lupasi ehtiä käydä sekä aattona että joulupäivänä, tapaniksi on menossa töihin eikä siis pääse tällä erää mummolaan tapaninajelulle. Sieltä palattuamme ajelemme miehen kanssa viimein Kanttorilaan. Sieltä ei ole kauhean pitkä matka tsekkaamaan pojan autoa, saataisiinko se pois hakkuualueelta. Mutta myös sukuloimassa aiotaan käydä, Millan toivottavasti jaksaa lähteä mukaamme kyläreissulle.
Omaan jouluuni kuuluu parin vuoden tauon jälkeen myös kuorolaulu. Mutta nyt ei kuoromme olekaan aattohartaudessa, vaan vain jouluaamun jumiksessa. Aion silti koettaa saada väkeni aattohartauteen, kerrankin voisimme mennä samaa matkaa. Nyt onkin niin liukasta, että aattopyöräily ei oikein houkutakaan. Toivottavasti jouluaamuna kuitenkin pyöräily onnistuu. Varmaan pyörätiet ovatkin kunnossa, mutta tämä kotimäki on lipoonen. Olen käydä köpötellyt postilaatikolla tämän päivän mittaan useita kertoja, lyhyin askelin. Turhaan olen sinne vaivoitellut, täällä on vissiin jo siirrytty kolmipäiväiseen postinjakoon... Ei sentään yksi reissu ollut turha, kun löysin laatikosta kortit pariltakin naapurilta.
Noinkohan seuraavan kerran kirjoitan Kanttorilassa, jossa viipynemme vuodenvaihteen yli. Voi olla, että tässä menee muutama päivä tohinassa. Joulupäivänä voi kyllä olla rauhallista joulua.

Loppui äkisti

Meidän pitäisi nyt olla puolison kanssa Kanttorilassa, ja edelleen huomennakin. Minulla kun on nyt pitkä viikonloppu samoin kuin muilla työyhteisöni ihmisillä. Olimme korvanneet tämän itsenäisyyspäivän aaton eräänä marraskuisena lauantaina.Viime kuoroharjoituksissakin kuulutin kovaan ääneen, että olen reissussa itsenäisyyspäivänä, jolloin muut kuorolaiset ovat menossa perinteiselle jouluiselle vanhainkotivierailulle. Perjantaina lähdimme liikkeelle suunnitelmien mukaisesti iltapäivällä töitten jälkeen, peräkärryä vetäen. Matkan varrella piti poiketa tankkaamaan. Kolmisen kilometriä tankkaamisen jälkeen auton moottori yhtäkkiä sammui. Onneksi likellä oli linja-autopysäkki, jonne mies sai kuormamme ohjattua. Pimeässä taskulampun avulla hän totesi, että syynä moottorin sammumiselle oli se, ettei moottori saanut polttoainetta. Kun siinä pähkäilimme, läheisestä talosta koiransa kanssa kävelylle lähtenyt rouva poikkesi kysymään tilanteestamme. Hän ehdotti, että tulisimme heille lämmittelemään, kahville ja samalla voisimme netistä etsiä kyytiä tms. Otimme kutsun kiitollisina vastaan. Samalla kun kahvittelimme ja tutkailimme nettiä, tutustuimme herttaiseen pariskuntaan ja heidän herttaiseen havannalaiseensa. Pikavuorokin siitä olisi reilun tunnin sisällä ollut tulossa, mutta sattui niin, että pariskunnalla oli myynnissä pikkuauto, jonka sitten ostimme siltä istumalta ja kauppojen jälkeen lähdimme sillä takaisin kotiin yöksi, kerättyämme sammuneesta autosta mukaamme tärkeimmät. Ennen lähtöämme mies kysyi rouvalta jostain syystä, että "sinä olet vissiin uskovaisesta kodista". Rouva vastasi, että " minähän olen itsekin uskovainen".  Uuden automme kyytiin istuttuani koin niin voimakkaasti, että kyseessä oli jälleen kerran johdatus, että minua alkoi itkettää.
Nukuttuamme yön yli kotivuoteessa, lähdimme aamupäivällä kuopuksen autolla uudestaan reissun päälle. Päästyämme autoreppanan luo, otimme sen perästä kärryn vetoon ja jätimme auton odottamaan pysäkille, ajatuksena, että mahdollisesti paluumatkalla saamme auton trailerin päälle.  Kanttorilaan päästyämme mies alkoi taas lämmittää takkaa, sitten kävimme kaupassa ja iltapäivällä olimme jo Millanin luona kylässä.
Mutta miksi emme sitten jääneet Kanttorilaan pidemmäksi aikaa, kun sinne viimein pääsimme? Ei pelkästään siitä syystä, että tien poskessa lojuvan auton kohtalo huoletti. Suurin syy oli se, että miehen pitkävaikutteinen insuliini loppui jo sunnuntaiaamuna. Oli pakko lähteä, jotta mies pääsisi illalla pistämään.
Lähtömme viivästyi sen verran, ettei päivänvaloa ollut enää siinä vaiheessa, kun olimme ehtineet takaisin auton luo. Matkantekoa oli siihen saakka jo viivyttänyt trailerin vetäminen pyryssä palteiden välissä. Onneksi sää ei kuitenkaan ollut kylmä eikä viimainen siinä vaiheessa, kun mies ahersi autoa trailerin päälle. Minä auttelin siinä, missä pystyin. Luminen maa ja lumisadekin antoivat hieman valoisuutta, niin ettei taskulamppua nyt tarvittu. Kun auto oli viimein kyytillä ja kun olin hakenut varoituskolmionkin pois tien laidasta, kuvittelin lapsellisesti, että pahin on ohi. Kyllähän alkumatka meni aivan hyvin, kuopuksen auto jaksoi vetää ja renkaatkin pitivät. Mutta ajettuamme jonkin matkaa  kuorma alkoi ikävästi heijata. Ei näyttänyt edes tuulevan, mutta ehkä tie oli liukas, kun lumisade oli vaihtunut vesisateeksi. Ei auttanut kuin pudottaa vauhti kolmeenkymppiin ja körötellä kakkosvaihteella. Lopulta kuitenkin päätimme ajaa sivuun tutkimaan, onko kuormassa tai trailerista jotain vikaa. Ja olihan siellä, yksi telipyöristä oli aivan tyhjä ja melkein jo pois vanteilta. Onneksi oli traileriin sopiva vararengas. Näytin lampulla valoa, kun mies vaihtoi rengasta polvet märkänä. Minua kiusasi läheisen sikalan haju, joka kantautui matalapaineella niin kauas, että olen ollut tuntevinani hajun nenässäni vielä tänäänkin. Renkaanvaihtoon ei onneksi mennyt kauaa aikaa, ja sen jälkeen veto vakautui niin, että mies tohti lisätä vauhtia viiteen-kuuteenkymppiin. Kiitos ja ylistys, pääsimme turvallisesti kotiin noin kahdeksan tunnin seikkailun jälkeen.
Olin haalannut mukanani Kanttorilaan yhtä sun toista puuhattavaa, käsitöitä mahdollisesti joululahjoiksi, joulukortteja kirjoitettavaksi ja askarreltavaksikin. Mutta onhan noita pystynyt tekemään täällä kaupunkikodissakin. Lisäksi sain tehtyä nyt illan päälle piparkakkutaikinan. Aika monena vuotena olen leiponut pipareita itsenäisyyspäivänä. Sen vanhainkotivierailun jätän huomenna väliin, kun kerran olin sen aikonutkin laistaa.
Nyt tuli lähtö saunaan.

PS. Nyttemmin oikoluvun jälkeen piti taas korjata muutamia kirjoitusvirheitä, joista kylläkin suurin osa oli iPadin tekemiä "korjauksia".

Horvi poissa, onnekas paluu

Pitkän pitkän tauon jälkeen, miltei kolmen viikon perästä pääsimme taas Kanttorilaan. Eilen iltapäivällä neljän hujakoilla lähdimme ajelemaan kyydissämme ystävä, jonka toimme rouvansa luo. Alkumatka meni märällä tiellä vesisateessa vastaantulevien valojen häikäisyssä. Kun sitten liikennne rauhoittui pienemmille teille päästyämme, alkoi sataa räntää. Näkyväisyys ei siitä ainakaan parantunut. Kun sitten loppumatkasta sade hiljeni, lunta oli kertynyt tielle sen verran, että lierutti. Eipä voinut vieläkään muuta kuin körötellä. Niinpä rouva ennätti reilun vartin odotella miestään huoltoaseman pihalla ennen kuin pääsimme sinne asti. Onnellisesti kuitenkin päästiin perille, vaikka hitaasti. Tai varmaan sen ansiosta.
Mies alkoi heti tavarat purettuamme viritellä takkaan valakiaa. Minä kiersin kastelukannun kanssa kaikki huoneet. Mustasilmäsusanna ei ollut kestänyt kolmen viikon kastelutaukoa, mutta pelargonit, oliivi ynnä suurin osa muistakin kasveista oli aivan kunnossa. Jopa pienenpieni syklaamin taimi oli terhakkaana rutikuivassa mullassa.
Pihalla tuulee hurjasti. Sen verran kävin ulkona, että hain maa-artisokkaa muusiin. Pitäisi pukea villa- ja toppahousut ja pari puseroa takin alle, jos meinaisi tarjeta pihalla. Ruskeita omenoita pitäisi kerätä pois puiden alta, ei siellä oikein muuta hommaa olekaan. Ulkoilun sijaan olemme lähdössä kyläilemään Millanin luona.

Kukkakuvia vieläkin

Nyt kun kesä mennyt on...
En ole seurannut säätiedotuksia Kanttorilan kulmilta, joten en osaa arvata, miltä pihassa tällä hetkellä näyttää. Luultavasti lehtikaalit ovat sielläkin jäässä, kuten kaupunkikodin pihassa, kun maanantaina hain niitä borssikeittoon. Ja luultavasti viimeisenä kukoistaneen komeamaksaruohotkaan eivät enää ole pitäneet pintaansa kylmää vastaan.
Sisällä kuitenkin pelargonit, keijunmekot ja jopa mustasilmäsusanna ovat jatkaneet kesää.

'

Kehäkukatkin olivat varsin sinnikkäitä kulkijoita. Ehdin kerätä niistä teriöitä, joista sitten irrotteli terälehdet kuivumaan. En tiedä, mihin niitä käytän, mutta tallessa nyt kuitenkin on. 

 

Eräs mielenkiintoinen löytö yllätti minut loppukesästä. Minulla oli pihalla sekalaisia purkkeja, joissa oli itänyt vähän sitä sun tätä, enkä välttämättä enää edes muistanut, mitä mihinkin olin kevättalvella kylvänyt. Yhdessä sekalaisessa purkissa oli pitkään sellainen oranssin pihlajanmarjat näköinen mollukka. Siitä oli alkanut pilkistää sirkkalehti, joka näytti hämärästi tutulta. Kun se siitä vähän suureni, alkoi vahvistua epäilys, että se olisi syklaamin alku. Ajatus ei ollut sikäli mahdoton, että olin vuosi sitten ottanut kaupan syklaamista talteen siemeniä, kun  syklaamin kukkaan näytti kehittyneen siemenkota. Emokasvi minulta kuoli talven mittaan, kun en osannut sitä oikein hoitaa. Mutta koetin kuitenkin kylvää keräämän siemenet. Eihän niistä mitään tullut. Vai tuliko sittenkin? Minun on täytynyt taas käyttää "itämätön" multa uusiin kylvöksiin... Se selittäisi, mistä syklaamin alku olisi peräisin. Luin Pähkylästä, että itse siemenestä kasvatettuna voi saada hankalampiakin kasveja menestymään, koska niillä on paremmat edellytykset sopeutua vallitseviin oloihin. Suurin odotuksin.

Muumimammamaista

Jatkoksi eilisiin punajuuri- ja säilykekuviin liitän otoksen kellarista ensimmäisen omenasose-erän jälkeen. Kun kanniskelin purkkeja kellarin hyllyille, muistin Muumimamman, joka totesi Taikatalven jälkeen, että turhaan häntä on moitiskeltu siitä, että säilöö liikaa ja turhaan, kun kerta Muumit nukkuvat talviunta. Kellari oli syöty typötyhjäksi Muumiperheen nukkuessa.

Minulla oli sangen muumimammamainen fiilis ja halusin tallettaa olon kuvamuistoksi.

Kuvan ottamisen jälkeen kellarista on purettu vanha (ja meille tyystin turha) perunalaari tilaa viemästä. Sen tilalle mies rakensi sivuseinälle lisää hyllyjä. Ne täyttyivät sittemmin omenalaatikoista.
Käytimme kellaria jonkin viikon myös jääkaappina (huomaa ketsuppi ja sinappi hyllyllä), mutta kävikin niin, että ketsuppi oli muijonnut. Pullo oli paisunut pohjastaan pyöreäksi. Ei auttanut kuin tyhjätä sisältö kompostiin. Nykyään ketsupin menekki on meidän huushollissa huomattavasti pienentynyt, kun lapset ovat omissa huusholleissaan. Aiemmin ei ole kertaakaan ehtinyt ketsuppi pilaantua.

Punajuurta

Meillä on nyt pakollinen pidempi tauko ennen kuin seuraavan kerran pääsemme Kanttorilan kulmille. Siellä saatiin syyslomalla kuitenkin tehtyä viimeisiä maatöitä ja viime viikonloppuna jatkoin vielä vihoviimeisiä, mm. nostin porkkanat ja haravoin kesäomenapuiden alta lehtiä pois. Vaikken uskokaan saavani muumiotautia hävitettyä, niin koetan ainakin pitää sen kurissa siivoamalla puiden alustat. Toivon, että nuorin puu Lavia saisi säilyä monta vuotta saastumatta.
Jo paljon aikaisemmin, vissiin sen edellisen - oman - syyslomaviikkoni aikana nostin punajuuret ja keitin osan etikkapunajuuriksi kellariin. Tänä syksynähän kokeilin kylvää kahta eri lajiketta. Ensimmäisessä kuvassa on sitä tuttua Egyptiläistä, joka ei pettänyt tälläkään kertaa. Näyttäisi siltä, että tällä kertaa myös säilyvyys onnistuu paremmin kuin viime syksynä, jolloin jätin tyhmyyksissäni punajuuret maahan liian pitkäksi aikaa, niin että olivat ehtineet kärsiä kylmästä, ja se huononsi laatua.

Toisessa kuvassa on uutta lajiketta Detroit  II

      

Olin ottanut yhteiskuvan syksyn ensimmäisistä etikkasäilykkeistä. Myöhemmin keitin kaupunkikodissa lisää  etikkapunajuuria, ja aikanaan avomaankurkkujen jälkikorjuusta jalostui lisää maustekurkkupurkkeja.

Mutta nyt on blogikirjoittelustaan niin hankalaa iPadilla, että lopetan tällä kertaa näihin kuviin, näihin tunnelmiin.