Vuoden viimeinen - "ovella Sylvester vuottaa"

En ole oikein sellainen analysoiva tyyppi, niin en kauheasti ole tavannut edes vuoden vaihtuessa katsella tutkien taaksepäin. Mutta jotain osaan sanoa menneestä vuodesta ilman muistiinpanojakin. Mennyt vuosi oli rankka useille läheisille, ja itsellenikin mieleen jäi lähinnä kolmen rakkaan ihmisen kuolema. Ensin tietysti äiti, joka nukkui pois 19.1. Eikä mennyt montakaan kuukautta, kun saimme järkyttävän tiedon äidin serkun menehtymisestä sairauteen. Hän oli kuitenkin äidin hautajaisissa vielä aivan kunnossa. Kesällä kuulin surukseni vaikkakaan en yllätyksekseni iäkkään lähetysystävän, opettajakollegan ja puoluetoverin kuolemasta. Hautajaiset olivat ehtineet olla ennen kuin tieto saavutti minut. En enää tänä vuonna lähettänyt joulukorttia Anja-ystävälle. Joulukorttimuistioni äärellä ennen joulua piti itkeä, kun piirsin ristit niiden parin nimen perään, joita tämän maailman postilaitos ei enää tavoita.
Toki vuoteen mahtui paljon iloa ja juhlaakin, kuten synttäreitä ja maalaustalkoita suvun parissa. Kesän ja joulun vietto menivät paljolti perinteiseen malliin. Tosin kesä oli poikkeuksellisen kuiva ja lämmin, tomaatteja ja kurkkujakin tuli kasvihuoneesta ennätysaikaisin ja ennätysmäärä. Joulunviettoon toi uutta iloa ja hohtoa se, että saimme jouluvieraaksi myös tyttären poikaystävän. Kanttorilan vuodessa isoin asia oli pitkällinen maalämpöepisodi ja yleensä asumisen suhteen muutto työpaikkakunnalle ja lastemme lapsuudenkodin myynti syksyllä.
Voiko alkavana vuonna olla odotettavissa sen suurempia muutoksia kuin olivat päättyvänä vuonna oman äidin kuolema ja kodin myynti? Onneksi tulevaisuuteen ei voi nähdä. Mutta kiitos Taivaan Isälle, Hän on sielläkin kanssamme.

Joulun muist(i)oo

Sinisen kamarin seimi ja salongin seimi. Paperinarusta tekemäni seimihahmot voinkin viedä ensi jouluksi osakekolmioomme, kun niitä ei täällä laitettu esille.

Pianon päälle on ilmestynyt uusi muistokuva, kun isän ja apen kuvien väliin on lisätty kuva tammikuussa kuolleesta äidistäni. Kummitädin tekemä seimikuultokudos sai tulla kovaonnisen pikuryijyn tilalle. Kerroinkos minä siitä, miten ryijyä tuulettaessani onnistuin paukauttamaan itseäni leukaan ryijyn yläreunaan naulatulla rimalla. Rima irtosi enkä halunnut mokomaa ryijyä enää takaisin, ei se edes ollut tädin tai kenenkään muunkaan tutun tekemä, mistä lie meille kulkeutunut.

Kun olin sairaana tänne lähdettäessä, niin en pystynyt itse tonkimaan keittiön kaappeja muistaakseni, mitä kaikkea muuta saattaisimme Kanttorilassa jouluna tarvita, monitoimikoneen, torttuhyrrän ja parhaan veitsen lisäksi. Niinpä lisähaarukat ja -lautaset jäivät pois kyydistä. Olin ajatellut turvata niillä tiskaamistarpeen vähenemisen. Niitä täytyy ensi jouluksi muistaa tuoda, niin voi huoletta lipata kaikki astiat koneeseen. Samoin täytyy muistaa tuoda tyhjiä mehukanistereita. Nyt meinasin olla helisemässä, kun ei löytynyt kotikaljalle pullotusvaiheessa sopivia astioita.  Mutta sitten hoksasin melkein tyhjän kolmelitraisen etikkakanisterin, jonka tyhjäsin lasipulloon ja jonka sitten pesin kaljaa varten. Lisäksi löytyi ulkomaalainen puolentoista litran limsapullo tukevaa muovia. Ne riittivät hyvin viiden litran kaljasatsille.  Etikkakanisteria aion käyttää toistekin joulukaljalle. Mutta jos teen kaksi satsia, niin tarvin ne mehukatitkin.
Joululahjojen suhteen itse floppasin, mikä täytyy ensi kerraksi kyllä korjata. Sekä tytär että vävy toivat meille itse kullekin lahjoja, kuopus toi äidille pössöötryffeliä ja isojen poikien mukana saimme kahvipaketteja. Puhumattakaan Millanin lahjoista minulle ja miehelle. Jopa miehellä oli minulle lahja, vaikka se olikin unohtunut osakeasuntoon, mistä sen tapanina sain. Minulla oli lahja vain Millanille, ja lapsille tee-se-itse-tryffeleitä ja muita itse tehtyjä ruokalahjoja: siemennäkkäriä, hapankorppua ja kuivattuja omenoita. Ja myyjäisistä hedelmäkestopussit. Nyt aion aloittaa tyttären lahjan teon jo joululomalla, ja vävyllekin on lahjaidea toteutusta vailla.
Vegaaniruokiakin taas kokeilin tehdä, punajuurifalafelmureketta, joka tuli kokonaan syötyä, samoin tofupaisti kelpasi, vaikka sen reseptiä jouduin soveltamaan, kun ei ollut granaattiomenaa eikä appelsiinia. Peruna-ja punajuuri-omenasalaatteihin käytin kermaviilin sijasta soijajogurttia. Kelpasivat nekin. Samoin ne useaan kertaan mainitut tryffelit onnistuivat aqua faballa eli kikherneet liemellä aivan hyvin. Pakastimessa on vielä kahdessa pullossa lientä odottamassa jalostusta. Aqua fabaa kun voi kuulemma myös pakastaa. Olin leiponut kaksi vegaanista leikkokakkua, joista ensimmäisenä aloitettiin kesäkurpitsa-chiaversio. Siitä näytti jäävän yli neljäsosa syömättä, niin keksin käyttää kakunlopun hyydykekakun pohjana. Agar-agaria ei mies ollut onnistunut löytämään, mutta minulla olikin jemmassa pari pussia vegegeliä, joilla alprosoijavispi luumusoseen kera hyytyi mukavasti, päälle koristeiksi tyrnejä, niin kakku meni joulupäivänä makoosihin paloohin. Ja se toinen banaaninen leikkokakkukin on jo syöty viimeistä viipaletta myöten.
Sellainenkin mukava asia tuli esiin joulun aikana, että vävy tekele tykkää suolakurkuistani. Omat lapseni kun eivät maustekurkuista piittaa kuin hampurilaisissa. Niinpä sain antaa yhden kurkkupurkin tyttären ja poikaystävänsä matkaan. Toki muitakin jouluruokia saimme jaettua lapsille niin, ettei meidän tarvi kahdestaan selvittää enää kuin rasiallinen porkkana- ja lanttulaatikkoa.

Joulun värejä, sinistä ja punaista

 Entisessä kaupunkikodissamme oli sinisävyinen keittiö, ja jouluna melkein aina ruokapöydässä sininen liina ja poppana. Siksi usein koristelimme kuusen kin sinivalkoisin sävyin. Nyt minun piti miettiä uusiksi, mitä teen sinisille kuusenkoristeille. Mutta onhan Kanttorilassakin sininen kamari, sinne siis siniset pöytäliinat ja siniset kuusen pallot lasimaljaan. Tytär keksi ripustaa Suomen liput ja siniset enkelit eteiseen, jonne olin ratustellut köynnöksen naulakon yläpuolelle.

Muualla Kanttorilassa joulu on punavoittoinen.

Niin keittiössä...

...Kuin salongin puolellakin. Tytär lanseerasi tuon salongin, itse olen puhunut salista. 

Ylemmässä kuvassa on toinen matoista, jotka sain ennen joulua Millanilta. Hän oli aikanaan ostanut ne netistä Kanttorilaa varten. Upeat joulumatot ❤️
Alemmassa kuvassa tädin kutoma joululiina ja siskon tekemä kynttiläkoriste.

Vielä yksi punainen koriste. Nyttemmin lopettamaan joutuneelta Agatha-kirppikseltä löysin Kanttorilaan kaksi  lasista tähteä, joiden sisälle saa tuikun. Ensin raaski ostaa niistä vain halvemman ja haljumman värisen, mutta toisen kerran ohi ajaessamme piti pysähtyä katsomaan, vieläkö tämä toinenkin oli myynnissä.

Joulupäiväkirja

Talo on tyhjentynyt ja hiljentynyt. Niin nyt ehdin istua ja kirjoitella. Ensimmäinen kuva on lauantailta, jolloin tytär koristeli kuusen. Hän on hoitanut sen askareen suvereenisti jo useita vuosia, mikä tuntuu sopivan hyvin meille kaikille. Ensi jouluksi täytynee yrittää hankkia jostain toinenkin punainen girlander, jollaista tytär hivenen kaipaili symmetrian vuoksi.

Sunnuntaina tytär ja hänen suloinen poikaystävänsä koristelivat piparkakut sillä välin, kun minä leivoin joulutorttuja. Pojat sen sijaan lusikoivat tryffelikarkkeja tyhjiin konvehtirasioihin. Sanoin lapsille, että saavat tehdä siitä itselleen joululahjan, niin jokainen täytti itselleen tryffelirasian, ja tytär vielä kuopuksellekin, joka tuli vasta aattona.
Aattoaamuna nousin tuttuun tapaan puuronkeittoon, mutta tällä kertaa spelttihelmiä kookosmaidossa. Hyvää tuli. Istuin kuitenkin liian kauan keittiössä aamukahvilla siivoamassa työsähköpostiani, kun aattolounaan kanssa tuli sitten kiirus ja hermostus... mutta ruoka oli kuitenkin valmiina, kun kuopus saapui. Ja sekin harmitti vain hetken, etten sitten kuullut keittiöön asti joulurauhanjulistusta.
Kiertoilmauuni Kanttorilassa olisi kyllä kova juttu. Silloin saisi kaikki laatikot ym. lämmitettyä kerralla.
Luulin lauantaina, että minulta jäisi tänä vuonna jopa joulukirkko väliin, mutta pääsin kuin pääsinkin sekä aattohartauteen (sieltä palatessa nappasin pimeän kuvan kirkosta ja tapulista) että jouluaamun messuun, josta alempi kuva.

. Joulupäivänä ruokailun jälkeen aloimme  valmistautua tapaninajelua varten.

Olisi minulla enempikin kirjoittamista aatosta, mutta nyt minua odottaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikan

Aatonaatto, neljäs adventtisunnuntai

Taas on tullut pitkä tauko kirjoittamisessa. Loppusyksy on aina hullunhektinen opettajaihmisille. Lopulta kuitenkin koitti joululoma, mutta kuinkas kävikään... kun torstai-iltana koulun joulujuhla kirkossa oli loppunut, minulle iski kurkkukipu. Perjantaina piti vielä jaksaa käydä koululla. Ei olisi kannattanut kävellä sillä kertaa, voimat olivat aivan loppu ja kotiin päästyä oli jo kuume alkanut nousta. Sängyn pohjalta sitten huutelin miehelle, mitä kaikkea pitäisi pakata Kanttorilan joulua varten. Vaan monenmoista minulta sitten unohtui kuumetokkurassa.
Matka oli tavallista pidempi, kun teimme mutkan entisessä kotikaupungissa hakemassa esikoisen kyytiin. Matka tuntui silti vielä pidemmältä, oli kova tinki istua kuumeisena kolme ja puoli tuntia autossa. Kun jaksoin kaataa termarista itselleni lämmintä juomista, olo koheni ja sain nukahdettua hetkeksi. Viimein päästiin Kanttorilaan. Täällä oli sopivasti lämmin jo valmiiksi ja mies sytytti takkaan tulen. Minä vaihdoin ylleni lämpökerraston ja sen ylle villaa ja peittelin itseni sohvalle. Kuumetta oli enimmillään 38,8 astetta. Toivoskelin, että korkea kuume lopettaisi taudin lyhyeen. Tällä hetkellä tuntuu, ettei toivoni ollut turha. Eilinen meni vielä mammuskellessa, mutta ilman kuumetta. Tänään olen ollut jo hetken tentehilläni. Mutta hommaakin piisaisi. Onneksi on tekijöitä, kun mies haki eilen junalta lisää jouluvieraita, keskimmäisen pojan, tyttären ja tämän poikaystävän. Kuopus tulee kuulemma vasta aattona, mutta sitten ollaankin hetken kaikin koolla.
Mä luulen, että olen nyt pitänyt parikin lepopäivää putkeen, niin tämän adventtisunnuntain voin huoletta touhuta.

Hiekkaa ja kiviä

Heinäkuussa kirjoitin kovaonnisesta ja mutkikkaasta maalämpöhankkeesta. Ennen syyslomaa kirjoittelin, että kenties maalämpöputket kaivetaan tontille viimeinkin syyslomalla, vaan eipä ilmaantunut kaivurin vielä silloinkaan.
Erityisesti miehen kärsivällisyyttä koeteltiin, asioiden viipymisen lisäksi vieläpä niin, että hänelle soittelivat ensin putkenkuskaajat kahteen otteeseen neuvoja kysellen ja sitten syyslomaviikon jälkeen kaivurimies soitteli epätietoisena, mistä voisi kaivaa, kun omenapuut ovat tiellä. Että miksihän niitä ei ole kaadettu pois tieltä... No ei ehkä sentään. Mutta mies oli joutunut yrittämään puhelimessa selvittää, mistä saisi kaivella. Kaivuri oli esimerkiksi törmännyt lehmänkokoiseen kiveen ja kysyi mieheltä, kierretäänkö (katkoen omenapuiden oksia ja ehkä juuriakin) vai mitä tehdään...
Mutta viime viikonloppuna Kanttorilaan tullessamme homma oli kuitenkin saatu tehtyä päätökseen. Hienoinen pelko sydämessä saavuimme, mutta ensisilmäyksellä jäljet eivät näyttäneet kovin pahalta. Vasta lähempi tarkastelu paljasti, että osa perennapenkeistä ja myös kasvimaan laita oli kaivuun yhteydessä kokenut kovia.

Ylläolevassa kuvassa on osa perhospenkkiä, jonka päästä lähti yli metrin pätkä ties minne. Toisesta päästä penkkiä oli kadonnut jouluruusu ja suurin osa verihanhikeista. Kaunopunahattumätäskin oli siirtynyt sijoiltaan, mutta törrötti sentään oikein päin penkin päällä, jotta sain sen helposti uudelleen istutettua. Minulle oli yllätys, että perhospenkin ja kasvimaan välinen nurmikäytäväkin oli kaivettu auki. Siinä oli kasvimaan laidasta hävinnyt siihen kesällä istuttamani ruohosipulimättäät ja metrin leveydeltä laitimmaista kohopenkkiä, johon olin ehtinyt alkusyksystä tyhjätä kompostoria lisäravinteeksi... Löysin ruohosipulimättäistä kolme ja istutin ne väliaikaisesti kasvimaalle. Hetken pyörittyäni ja fundeerattuani päätin vallata kasvimaata takaisin rakentamalla laitaan uuden kohopenkin. Kaivuun yhteydessä katkenneista ja pintaan nousseista juurista tuli risusydämelle hyvä alku, pensaiden karsimisesta lisää, päälle ruohomättäitä, joita kaivinkone oli levitellyt ja piilotellut hiekan sekaan maata tasoittaessaan, Sitten haravoimme miehen kanssa lehtikeon  mättäiden päälle. Keväällä viimeistään tyhjään siihen taas kompostoreita ja ehkäpä saan aikaiseksi noutaa hevosenlantaakin.
Totesin, että toinenkin jouluruusuni oli tyystin kadonnut. Tiedänkin, minkä joulukukan toivon saavani tai ainakin ostan itselleni ensi jouluna. Suurin kukkahuoleni on kuitenkin suloinen lampaankorva, nukkapähkämö, jonka olin keväällä suureksi ilokseni löytänyt sittenkin hengissä ilmaantuneena aivan outoon paikkaan ja jonka siirsin turvaan (tai niin luulin) keskelle perhosperennapenkkiä. Penkki oli kaventunut, muuttanut muotoaan ja osin peittynyt hiekkaan, niin että minun oli vaikea hahmottaa, mistä pitäisi yrittää etsiä nukkapähkämöä. Löysin pienen ja typistyneen mättään, jonka minikokoiset lehdet saattavat olla lampaankorvia, tai sitten ne ovat harmaakäenkukkaa. Myöhemmin löysin suureksi harmikseni nukkapähkämön irronneita lehtiruusukkeita kahdestakin kohtaa kaivurin jäljiltä. Kaivata oli ilmeisesti kasannut ylöskaivettua hiekkaa niin kasvimaan kuin perennapenkkiin päälle ja kaivauksia peitellessään kaapannut sitten hiekat ja samalla osan niiden alla olevista kasveista maan syvyyksiin. Rohkenen löytöjen perusteella uskoa, että löytämäni minimätäs on juurikin nukkapähkämö, mutta nyt saan jännätä ensi kevääseen saakka, jaksaako se jäädä henkiin kovakourainen kohtelun ja ties millaisen talven jäljiltä. Toki koetan sitä suojata, mutta näin leudoilla säillä ei vielä kannata kasveja peitellä.

Kaivuri oli löytänyt muitakin kuin sen lehmänkokoisen kiven, jonka hän sentään oli jättänyt maan alle. Maasta nousseita kiviä oli kasattu kahteen kohtaan puutarhan laitaan. Lintujen juoma-altaan vieressä oli muutama iso järkäle ja kuvassa näkyy toinen kiviröykkiö, jota mies ehti jo järjestää ja kasvattaa pinnassa olevilla pienemmillä ja isommilla kivillä. Tuossa kohdin oli aiemmin erillinen siperianhernepensas, jnka mies kaatoi loppukesällä, jotta kaivamiseksi olisi paremmin tilaa. Harmi, ettei kaivinkone ollut nostanut pensaan juurakkoa ylös, se olisi kyllä joutanut. Mies hakkasi kantoa kirveellä palasiksi, mutta pelkäänpä, että silti jaksaa vesoa.
Aloitin kirjoittamisen illalla, mutta piti lähteä välillä nukkumaan. Nyt on isänpäivä, ja yritän saada lastemme isän lähtemään kanssani paikalliseen. Kirkkoon.

Muuri

Olen näköjään viimeksi kirjoittanut syysloman alussa. Viime viikonloppunakin olimme Kanttorilassa, mutta kun oli pyhäinpäiväviikonloppu, niin kävimme silloin täältä päin mutkin kotiseutuni kirkossa, jossa sytytettiin iltajumalanpalveluksessa kynttilä myös meidän äitimme muistolle. Meistä lapsista kaikki tyttäret olimme paikalla ynnä kaksi puolisoa. Kävimme vielä äidin, isän, mammojen ja pappojen haudoilla ja sitten iltakahvilla keskimmäisen veljemme luona. Paluumatkalla puolilta öin poikkesimme viemään Millanin portaille hänelle matkalta ottamamme linnunruuat. Niin hiljaa onnistuimme liikkumaan, etteivät koiratkaan havahtuneet haukkumaan. Millan ehdottikin seuraavana päivänä ostokset löydettyään, että mikäli joskus päätän jättää opettajan hommat, voisin toimia menestyksekkäästi esimerkiksi joulutonttuna tai murtovarkaana.

Mutta se viime viikonlopusta. Minulla on jo pitkään ollut julkaisemista odottamassa alla olevat pari kuvaa kuluneen syksyn projektistani. Entisen kotikaupunkimme Roskalava-ryhmässä oli tyrkyllä purkutiiliä, joita pitkään himoitsin ja joita sitten sainkin projektiani varten peräti kahden peräkärrykeikan verran. 

Aloitin muurin rakentamisen kuusen juurelta. Siitä eteenpäin maa vähitellen nousee, joten tiilimuuri mataloituu ylemmäs noustessa. Kunhan keväällä jatkan muurin rakentamista - ja perennapenkin kohentamista ja perkaamista samalla - niin korkeimmalle osalle riittää yhden tiilen korkuinen reunus.

Luonnonkivet ovat muurin juurella väliaikaisesti. Ne on purettu edellisestä reunuksesta. Tiilien juurelle aion yrittää löytää tasaisia lattamaisia kiviä, jotka tulisivat nurmen tasalla ja joiden päältä sitten voi ajella ruohonleikkurilla. Ryhdyin projektiin helpottaakseni penkin reunuksen siistimistä.

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä toinen, vähän ajankohtaisempi postaus.