Mihin syksy hupeni?

Muutama päivä jäljellä syyslukukautta. Mihin se meni? Viimeksi kirjoittaessani olen muistellut kesää, ja tarkoituksena oli myös kirjata muistiin jotain ensi kesää varten, mutta se taisi jäädä tekemättä. Melkein joka viikonloppu olemme käyneet Kanttorilassa, isänpäiväviikonloppu oli poikkeus. Mutta kesän jälkeenkin siellä on riittänyt muutakin tekemistä kuin blogin kirjoittelu, siitäkin huolimatta, että tänä syksynä helpotimme omenaurakkaa viemällä toistasataa kiloa punakanelia mehustamolle. Miehellä on riihessä pitkällinen autoprojekti (taas tai yhä). Minä taas en hirveitä ehdi lyhyen viikonlopun aikana, mutta viime aikoina olen vähitellen rustannut paikkoja kuntoon joulunviettoa ja jouluvieraita varten. Viime viikonloppunakin saimme paljon aikaan, vaikkei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan. Siitä ajattelin kirjoittaa erillisen stoorin.

Lisää kuvamuistoja loppukesästä 2019

Iso, sisältä vihertävä tomaatti oli herkullisen makea pihvitomaattilajike, jonka siemeniä Millan oli tilannut Eestistä. Itselläni on vuosia ollut pelkästään Moneymaker-lajikkeen siemeniä, mutta Millanilta olen saanut joka kesäksi myös jotain muita lajikkeita.

Millanilta on myös tuon alimmaisen kuvan ihana lila gladiolus, jonka mukuloita häneltä sain keväällä. Samassa maljakossa helminukkajäkkärää ja silkkikukkaa, joka myös kesti pitkälle syksyyn.

Kesä takana, kesä edessä

Muutama jo toki vanhentunut loppukesän puutarhakuva. Ensimmäisessä yksi verenpisaroista ja ritarinkukat odottavat vielä talvettumaan siirtämistä, nyttemmin olen jo kantanut ne sisälle, amaryllikset kellarin rapuille ja verenpisaran vintin ikkunalle yhdessä pelargoniastioiden kanssa. Tänä kesänä pelargonit olivat isoissa yhteispurkeissa, vaaleanpunaiset jalallisessa isossa muoviruukussa ja ne toisenpunaiset pienessä kylpypaljussa, joka minun piti siirtää kottikärryillä likemmäs taloa raahatakseni sen rappuja ylös vintille. Oliivipuu talvettuu vintillä sekin.

Vuosi sitten syksyllä aloittamani reunusmuurin rakentamisen sain kesän päätteeksi etenemään loppusuoralle. Samalla kaivoin ylös kamtsatkan- ym. maksaruohot siivotakseni ruohotuppaat ym. rikat pois. Uuteen multaan istutin sitten maksaruohon lisäksi patjarikkoa, joka kaivonkannelle levitessään/siirtyessään on näyttänyt taantuneelta, kahden kuivan kesän takia varmaan. Tällä hetkellä kuvassa vielä harvalla näyttävät patjarikkosiirrännäiset ovat komistunut silmissä. Uskon, että siivous ja uudelleen istutus on tehnyt hyvää myös mutkan oikeassa laidassa olevalle ketoneilikalle.

(Aloitin tämän tekstin kauan sitten, lokakuun puolessa välissä, nyt kuu on jo kohta vaihtumassa, en viitsi jatkaa tekstiä loppuun, eli siihen edessä olevaan kesään... toinen teksti toiste.)

Pari kuvaa perhospenkistä sen jälkeen, kun olin kaivanut sen toiseen laitaan levennyksen ja istuttanut uudisalueelle kesäkukkia ja joitakin perennoja. Aluksi tuore kukkapenkki näytti kovin alastomalta, mutta loppukesällä se oli suorastaan runsas ja rehevä. 

Syksyn ihanat antimet

Tulimme pari tuntia sitten Kanttorilaan ja aloitimme omenoiden keräämisen saman tien. Tarkoitus on viedä huomenna kuorma tuoremehuasemalle. Emme ole aikaisemmin kokeilleet teettää mehua, mutta nyt sekä Millanin että naapurin rohkaisemana päätimme kokeilla. Tänä vuonna punakaneli on yllättävän hyvälaatuista ja isokokoista ja satoa on enemmän kuin parina edellisenä syksynä. Omenasosetta olen tehnyt jo yli kaksikymmentä tölkillistä ja kuivannutkin olen muutaman kuivurillisen omenaviipaleita. Puhumattakaan siitä, että omenoita on kuskattu sukulaisille, työtovereille ja jopa oppilaille. Joten tuoremehun teettäminen helpottaa työmäärää. 

Muutakin säilömistä olen saanut tehdä. Perinteistä maustekurkkua ja etikkapunajuurta. Erityisesti iloitsen juuri siitä, että sekä avomaan kurkkuja että punajuuria kasvimaa ehti tänä syksynä tuottaa - ja minä ehdin niitä kerätä talteen ennen yöpakkasia. Parina viime kesänä punajuuren kasvatukseni on eri syistä mennyt vähän mönkään, viime talvena jouduinkin turvautumaan kaupasta ostettuihin punajuuriin jouluksi tekemääni juureslaatikkoa varten. Maustekurkun tekemisestä on nyt tullut myös minulle tärkeämpää, kun itseni lisäksi myös vävymme tykkää niitä syödä. 

Kesäkurpitsaa olen raastanut pakastimeen lähinnä kakkujen raaka-aineeksi, tomatilloja ja härkäpapuja olen esikypsentänyt pakastimeen. Pari viikkoa sitten nostin perunat ja yllätyin niiden koosta ja määrästäkin niin, että minun piti ensimmäisen varren nostettuani käydä miehelle näyttämässä niitä kahdeksaantoista isoa mukulaa, jotka yhdestä varresta nousivat.

Juu, kyllä. Tykkään syksystä juuri tästä syystä. Vaikka metsän marjat ja sienet ovat tänä syksynä meidän osaltamme pääosin jääneet metsään, niin satoa olemme saaneet silti kerätä yllin kyllin. Kiitollinen mieli.

Leukoija

Kun keväällä halusin hankkiutua eroon ylimääräisistä kukan- ja tomaatintaimista jakelemalla niitä ystäville, niin sain vaihdossa pariltakin ystävältä jotain tilalle. Ulla-ystävältä sain onnenkäenkaalta, Iron Cross -nimistä lajiketta, joka onkin kasvanut ja kukkinut lahjakkaasti koko kesän. En vain vielä muistanut nostaa käpyjä ylös ja talvettumaan. Nyt toivoskelen, etteivät ne olisi kylmettyneet liikaa vaan saisin pysymään hengissä talven yli ensi suveen. Arja-ystävältä sain puolestaan leukoijan taimia. En ollut koskaan itse sellaisia kylvänyt. En edes tiennyt, millaisia niistä pitäisi tulla. Aina on mukava kokeilla uusia lajeja, sen olen oppinut vuosien mittaan erityisesti Millan-ystävältä. (Muuten mulla olisi varmaan kesäkukkina edelleen vain ne vanhat tutut orvokki, petunia ja lobelia...)
Tämä kesä taisi olla haastava ainakin juuri leukoijalle, tai ainakin Kanttorilassa minun hoivissani. En karaissut tarpeeksi ennen ulos istuttamista, siksi leukoijan taimet varmaan juroivat pitkään. Sitten tuli jokin ötökkähyökkäys, jonka jäljiltä pienistä taimista jäi jäljelle melkein pelkkä ranka. En kuitenkaan riipinnyt kituvan ja puolikuolleen näköisiä taimireppanoita pois. Ja niin vain ne vähitellen toipuivat ja kesän edetessä alkoivat uudelleen kasvaa. Eiväthän ne kovin korkeiksi ehtineet, mutta lopulta ilmestyi myös pienet kukinnot. Elämän voima ja kasvun ihme yllättää yhä.

Loppukesän kukintaa

Olin keskikesällä kovin kärsimätön, kun kirjoittelin hitaista kukkijoista melkein jopa syyttävään ja tyytymättömänä sävyyn. Mutta nyt olen ERITTÄIN tyytyväinen ja iloinen, etteivät kaikki kuki yhtä aikaa vaan loppukesään ja alkusyksyynkin riittää väriloistoa. Jopa zinniat kukoistavat, katsotaan jos niistä jossain vaiheessa ehtisin laittaa kuviakin. Leijonankidat ovat kuitenkin suurin ilonaiheeni. Anoppi taas ihasteli saamassaan kimpussa ensimmäisen kuvan kirjokakkaran kauneutta.


PS. 25.9. Lisäsin nyt nuo pari zinniakuvaa, vaikka ne ovat jo vanhentuneita. Kun kävimme viikonloppuna Kanttorilassa ja kun melkein ensi töiksi kiersin tutkimassa mahdollisia hallatuhoja, niin totesin zinnioiden kärsineen kylmästä - kun taas mm. leijonankidat olivat ennallaan.

Sinikka

Latasin viikolla valmiiksi blogille muutamia aiemmin Kanttorilassa ottamiani kuvia kirjoittaakseni myöhemmin. Vaan tänne Kanttorilaan tultua tekemistä piisaa nin, ettei tahdo ehtiä kirjoitella senkään vertaa kuin työviikon aikana. Näissä kuvissa on muisto tämän vuoden luumusadosta. Vielä matala Sinikka-luumu toki kukkiakin runsaasti, mutta silti sadon runsaus yllätti. Suurin tähän mennessä. Sangossa on ehkä puolet siitä. Söimme luumut tuoreeltaan, emme kuitenkaan kahdestaan, vaan veimme myös tuliaisiksi Millanille (joka puun on istuttanutkin), kaikille lapsillemme ja anopille.