Eilen oli viimeinen työpäivä tänä vuonna. Painotus sanalla TYÖ. Että voikin viimeinen koulupäivä olla rankka. Tavallisesti se on kirkossakäynti ja puuron tai jätskin syönti ynnä todistusten jako. Mutta meilläpä olikin täysmittainen työpäivä, puoli ysistä puoli kahteen. Siihen kun mahduttaa pari askarteluapaskartelua, niin muuta sitten ei tarvittaisikaan. Lisäksi pala- ym. pelien levittäminen näyttää olevan näiden oppilaitteni mielestä paljon hauskempaa kuin niiden pois siivoaminen. Nuorimmainen olisi tahtonut vielä eilenkin leipoa pipareita tai ainakin syödä taikinaa, kuten edellisenä päivänä. Mutta saivat sentään luokkaan vieraaksi joulupukin, jolle koetimme vähän laulaakin (ensimmäisen säkeen verran) ja joka jakoi oppilaille pienet pussukat.
Kotimatkalla rähisin jälleen turvavöiden kiinni pitämisestä, ja kuski auttoi pysäyttämällä auton ja tekemällä tarkastuksen - ja löysi vielä yhden "irtolaislapsen". Jostain käsittämättömästä syystä etummaiset sijat linja-autossa ovat himoittuja, ja aina kun edestä vapautuu paikka, siihen yritetään taaempaa siirtyä. Olemme nyt muutaman viikon ajelleet läpi harmaan, hämärän ja sateisen maalaismaiseman, enkä voi millään ymmärtää, mikä siinä niin kiehtoo, että pitää päästä näköalapaikalle.
No niin, mutta nyt minun olisi jo korkea aika unohtaa työasiat pariksi viikoksi.Sen verran kuitenkin vielä eilisestä kotimatkasta kerron, että pysäkille jäätyäni ja pyörän luokse käveltyäni en löytänytkään pyörän avainta päällystakin taskusta, jonne sen tapaan laittaa. Kaivelin kaikki taskut, tunnustelin vuorin ja potkiskelin maastoa pyörän ympärillä, jos vaikka avain olisi aamuhämärässä kädestäni livennyt. Eipä löytynyt, ja lähdin käppäilemään Kanttorilaa kohti mokioomineni. Perillä aikani levähdettyäni rupesin näppäilemään tekstaria liikennöitsijälle, josko avain löytyisi linjurista. Mutta ennen lähettämistä ajattelin tsekata vielä kassini, ja sieltähän se avainveitikka löytyikin. Toki olin helpottunut, mutta vähän myös itselleni äkeä, kun en ollut jo pysäkillä kurkannut kassiin. Olisin säästänyt aikaa ja voimia joulu-uurastuksiin.
Mies teki eilen mutkan kaupunkikodissa hakemassa lapsiamme tänne joulunviettoon. Sillä välin sain tehtyä heille borssikeittoa ja jouluksi riisisuklaata, vähän kevyempää karkkia perinteisten tryffeleiden sijaan. Sytyttelin vielä illan hämärtyessä jouluisia tervetuliaislyhtyjä ulos. Illan päätteeksi kun olimme laittaneet pedit pojille valmiiksi, niin lähdimme iltakävelylle pyörää hakemaan. Kaupassa poiketessa haukottelin niin, että leuka oli mennä sijoiltaan, mutta sänkyyn asti pääsin vasta yhdeltätoista. Ei kai siis mikään ihmekään, että unta riitti aamulla yli yhdeksään.
Esikoinen oli keitellyt aamukahvit, minä löysin postilaatikosta vielä yhden joulukortin. Laatikolla käytyäni en sitten juuri ole nokkaani ulos lykännyt, mitä nyt kompostisangon kävin tyhjäämässä. (Se etu ainakin lauhasta talvesta on, että kompostori pysyy sulana ja toimii.) Keittiöhommat taas vähän paisahtivat. Kun kerran lämmitin sähköuunin leipää ja torttuja varten, niin piti piparitaikinan rippeetkin vielä leipoa ja sitten tein uuniin lanttu-palsternakka-kyssäkaalilaatikkoa hautumaan, ja sen jälkeen vielä lisää punajuuripaistosta Millanilta saamistani punajuurista sekä makaronilaatikkoa. Aamuksi tein porkkanalaatikon paistoa vaille valmiiksi. Tein myös toisen erän kaljaa uunin pankolle käymään, kun arvelin, että aikaisemmasta erästä ei kauheasti jää viemisiksi sukutapaamiseen.
Kyllä maar tarttis päästä jo pehkuihin. Perunasalaatin teko saa jäädä huomiseen, potut on jo keitettynä ja kuorittuna. Kuopus koristeli kuusta. Pieni osa koristeista vasta on siinä killumassa, mutta ei se välttämättä enempää kaipaa. Huomenissa toiveissa päästä ruuan päälle saunaan ja sitten aattohartauteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti