Vierailu KAITO-päivillä ja muuallakin

Ajelimme miehen kanssa tänään yhdistetyllä työ-, kauppa ja huvimatkalla. Mies ajoi ja minä istuin pelkääjän paikalla. Mutta en minä sitä miehen ajoa tai vieressä istumista pelännyt.

Mutta "pelko oli pahempi kuin paukahros" jälleen tänään. Tiesinhän minä järjen tasolla, että on ihan turhaa hermoilla, jännittää saati pelätä puhumista koulunkäynninohjaajien koulutus- ja virkistyspäivillä. Ja että olisi varmasti mukavaa ja antoisaa, suorastaan virkistävää minullekin viettää päivä välillä aikuisten seurassa (vieläpä sellaisten aikuisten, jotka ymmärtävät puhettani, ainakin enimmäkseen). Eniten ehkä jännitinkin sitä, miten ajankäyttö natsaa, kumpi loppuu ennemmin, asia vai aika. Kutakuinkin molemmat loppuivat... Olen iloinen ja kiitollinen vuorovaikutuksesta, ohjaajat kyselivät ja kertoilivat. Konkreettisiin ongelmiin, joita olin kirjannut pohdittaviksi, sain konkreettisia neuvoja ja käyttökelpoisia ehdotuksia. Toivon vaan, että koulutettavatkin olisivat saaneet osuudestani jotain. niin kuin minä sain heiltä! Vähän (= aika lailla) vielä hirvittää, millaista palautetta osuudestani tulee. 

Paluumatkalla poikkesin palauttamassa koululle mukanani olleet matskunäytteet ja kuulin samalla tuoreet kuulumiset koululaisen pulkkamäkipäivästä. Kaikki Millanin äidin tekemät kuvarasat olivat olleet tarpeen, vara- ja lisävaatteiksi. Yksi minunkin oppilaistani oli tullut ilman lapasia - vaikka olin kaikille lapaset tehnyt ja vaikka olin vannottanut, että kaikilla pitää olla lämmintä vaatetta. 

Sitten poikettiin vielä Millanin luona vaihtamassa tuoreet kuulumiset, ja tavattiin rapuilla yksi hänen naapureistaankin, joka oli pistäytynyt yllätysvisiitillä. Koissu ja kissut kävivät vuorotellen rapsuteltavana ja lahjoittamassa muistoksi erivärisiä karvoja. Kissoista nuorin innostui myös leikkimään langoilla, kun neuloin muutaman vartaallisen sukan kantapäätä. Yhteinen siementilauksemme oli saapunut, ja sain mukaani munakoison, porkkanan, viidakkokurkun, nauriin ja pari pussia punajuuren siemeniä. Millanin sisko oli tilannut pelkästän kukansiemeniä ja Millan puolestaan sekä kukkia että vihanneksia. 

Vielä ennen  kotiin asti pääsemistä käväistiin autolla tsekkaamassa, onko lähisaaressa hiihtolatu kunnossa. Oli se. Miestä varten. Minä jo osuuteni hiihdin, koulun pihalla kaksi kierrosta kaukalon ympäri. 

Värikkään, erilaisen ja monipuolisen päivän päätteeksi kuopus tyttöystävineen pistäytyi matkalla pohjoiseen. 

Jospa tämän päivän virkistäytyminen kantaisi huomisen päivän. Sitten pääsemmekin ansaitulle tuikitarpeelliselle talvilomalle.

"Sukuvika on se..."

Meillä on työpaikalla perjantaisin puolenpäivän välitunnilla henkilökunnan yhteiset pullakahvit. Samalla voi palaveerata tai muuten vain jutustella. Kun oli puhetta ensi viikon lasketteluretkestä, hiihtoladuista yms. niin siivoojamme paljasti, että hän oppi kouluaikana inhoamaan hiihtämistä. Minä olin vilpittömän huojentunut ja sen ääneen sanoinkin. Että onpa mukavaa löytää joku samanhenkinen. Ja etten minäkään hiihtämistä rakasta.
Minusta kun on vuosikausia tuntunut nololta ja alamittaiselta, kun lajitoverit ovat kertoneet käyneensä - taas - hiihtämässä. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten nauti hiihtämisestä, vaikka suomalaisena minun pitäisi muiden suomalaisten tavoin hiihtää ainakin parisataa kilometriä talven aikana.
Eikö piisaa, että olen vasenkätinen ja uskis, pitää sitten vielä kuulua tuohonkin halveksuttavaan vähemmistöön, epähiihtäjiin.
Mutta nyt tiedän, että siinäkin vähemmistössä on muitakin.

Toki meillä oli lapsena suksia, mistä lie niitä oli saatu. Isä niitä paikkasi, kun katkesivat Mertsinmäessä. Laurinmäki oli loivempi ja lähempänä, joten kauhean usein isän ei tarvinnut minun suksiani korjata, yhden kerran muistan kantaneeni suksenpalasia Mertsinmäestä kotipihaan. Mutta muuten isäkään ei juuri ollut suksien kanssa tekemisissä kuin niitä korjatessaan. Metsään hän meni hevosella ja tukkireellä. Luulenpa, että muutamien muiden ominaisuuksien lisäksi myös hiihtotaitoni on kotoa peritty.

En ole käynyt vielä hiihtämässä tälle talvelle, vaikka mies ne jo esiin kaivoi riihestä. Sukset siis. Toistaiseksi ei taida oppilaillanikaan olla suksia, joten se on saappa nähärä, tarvitsenko suksia kouluun.

Riallista diallista

Kummisetäni muistan kerran (tai siis kahdesti) antaumuksella lausuneen turhaan Herran nimen: "Ies...ksen Ies..s, kun on riallista!" Jokin asia ei ottanut luontuakseen, varmaankin jokin kone teki kiusaa. Kummisetäni oli varsinainen edison, joka keksi kaikkia vehkeitä, apulaitteita ja tykötarpeita niin omiinsa kuin tätini töihin. Mutta aina kapineita joutuu myös huoltamaan ja korjailemaan. Tuo "riallinen" on mielestäni varsin kuvaava sana, kuten näin eteläpohjalaisena voi sanoa ylipäätään useimmista täkäläisistä ilmauksista.
Eihän mulla työhaasteiden lisäksi oikeastaan mikään ole sen kummemmin viime aikoina riannut, mutta ajatuksia on vaivannut ja sitonut lähestyvä koulutussessio. Siis se, jossa minun pitäisi olla yhtenä kouluttajana. Aikuisille ihmisille. Siihen nuo otsakkeen diatkin liittyvät. Eilen viimein sain äntihin eli aijalliseksi alkaa opetella diaesityksen tekoa powerpointilla. Kun olin useamman ehtoon kahkinut ja pyörinyt sängyssä murehtien tekemättömiä hommia. Etenkin tuon koulutuksen suunnittelua ja valmistelua.
Diaesitykset vaativat vielä hienosäätöä, eikä minulla muutenkaan ole vielä kaikkia valmiina ensi torstaita varten. Mutta edes alullaan.

Tänään on tullut kuluneeksi uskomattomat 30 vuotta siitä, kun menimme kihloihin. Mieheni sanoi tässä jokin päivä sitten, että pian olemme olleet 30 vuotta kihloissa. Minä väitin vastaan, että: "Ei pidä paikkaansa. Emmehän me olleet kihloissa kuin muutaman hassun kuukauden ennen kuin menimme jo naimisiin!" Tasan kolme kuukautta. Ehdimme olla kihloissa. Toukokuussa 30-vuotishääpäivä. Mikäs sen nimi on? Onko se jokin tina- tai messinkihääpäivä...?

"Viimeinen pari uunista ulos"

Rasatilanne perjantaiehtoona

Rasatilanne ystävänpäivän iltana kyläreissun jälkeen. Mulla oli kurin mukana kylässä. Kaksikin, vihreävartisista päättelin langanpäät ja punavartiset tein peukkuja vaille valmiiksi.

Nyt olen saanut valmiiksi rasaparit kaikille seitsemälle oppilaalleni. Mitäs mä sitten rupeaisin tekemään?
Ainahan voi virkata afrikkalaiskukkia torkkupeittoon.  Mutta kyllä mä nyt loin lykyt sukanvarteenkin vaikka kuulemma vastaanottokeskukseen on lahjoitettu villasukkia pilvin pimein. Koululla ei niitäkään ole ollut liikaa. Mitä märemmät säät, sitä enemmän tarvitaan vaihtosukkia. Jos ei suomalaislapsillakaan ole kumppareita, niin miten sitten näillä valo-oppilaillamme. On sentään muutamilla. Aikanaan oli muodikasta kulkea haisaappaissa, joiden varret oli käännetty. Kumisaappaista pitäisi tulla taas muotijalkineet  kipeästi ja ripeästi.

Ei päivää ilman porua

Eilen oli koulussa tosi krätyynen päivä, varsinainen maanantaikappale. Toki sitä osaltaan selitti se, että kaikki mukulat olivat lipiloskoja, kuivat villasukat loppuivat alkuunsa, hanskoista, kengistä ja housuista puhumattakaan. Muistin kyllä, kuinka ikävä olo lapsena oli pulijaamisen jälkeen, eikä pelkästään siksi, kun piti pelätä, miten vihainen äiti on.
Tänään oli periaatteessa aivan hyvä päivä, vaikka edelleen vesikeli olikin. Aamulla teimme toisen sanakokeen, joka sujui vielä paljon paremmin kuin eilinen, kun systeemi oli jo tuttu. Pitkästä aikaa oppilaani pääsivät tietokoneellekin ja innostuivat harjoittelemaan suomenkielisten sanojen kirjoittamista mopedin sivulla. Mutta silti päivää ehti mahtua rutkakaupalla vahingoniloa, suutahtelua, tönimistä, läpsimistä, huutoa ja itkua. Massiivisin itku viimeisen tunnin lopulla kesti kymmenkunta minuuttia, luokan lattialla maaten. Kun olin jakanut punontakehykset oppilaan mielessä väärässä järjestyksessä, hän sai vasta toiseksi viimeisenä. (Kuinka kauan lapsi joutuu odottamaan vuoroaan, silloin kun oppilaita on vain seitsemän??? Nähtävästi aivan liian kauan, ainakin kolmasluokkalaiselle.) Itku loppui vasta kun piti kiiruusti pukea ja juosta linja-autoon.

Täällä Kanttorilassa on ihanan hiljaista. Kuuluu vain läppärin vieno hurina ja pihalta vaimeana auraus-/hiekoitusauton kolina.
Ihana mieheni soitti äsken kauppareissultaan. Hän oli tehnyt juoksulenkin linja-autonvaihtopysäkillämme ja löytänyt yhden oppilaaltamme pudonneen hansikkaan.

Odotn hartaasti sitä päivää, jolloin selvittäisiin koulupäivästä ilman yhtään itkua, riitaa tai kiukkukohtausta.

Ekat kylvöt kookokseen

Huh sentään, sainpas sentään yhden lupaamani homman tehtyä ja pois mieltä painamasta. Perjantai-iltana sain jo aloittamaani lehtijuttuun lisää runkoa ja ryhtiä ja lauantaina pyykinpesun jälkeen naputtelin jutun valmiiksi. Tai siis sellaiseen muotoon, jonka kehtasin lähettää kollegoille kommentoitavaksi. Olin siis luvannut kirjoittaa ammattijärjestön aluetiedotteeseen jotain valmistavasta opetuksesta opettajan kannalta.
Heti kun saa jonkin kivirekiurakan pois, niin energiaa putkahtaa muuhunkin. Lauantain sain tehtyä oppilailleni sanakokeen maanantaita varten ja sitten pääsin jo kylvämäänkin. Multaa en ole saanut ostettua, mutta viime syksynä löysin jostain poistomyynnistä kookoskuidusta tehdyn harkon, josta vedellä turvottamalla tulee 15 litraa kasvualustamateriaali. Se on tarkoitettu lähinnä istuttamiseen, mutta nyt päätin tohtia kokeilla kylvöalustana. Mursin harkosta kolmasosan ja laitoin turpoamaan.
Kylvin mukula- ja varsiselleriä, petuniaa, orvokkia, narsissitupakkaa ja siskolta saamiani keijunmekon siemeniä. Muita paitsi petunian siemeniä jäi vielä, mikäli tämä kasvualusta ei osoittaudukaan toimivaksi.

Kahden juhlapäivän välissä

Tänä vuonna laskiainen on huomattavan aikaisin, miltei perätoukuria Runebergin päivän kanssa. Jos minulla olisi menneellä viikolla ollut aikaa, voimia, hoksua, värkkejä ja rahkeita valmistautua leivonnallisesti tuleviin juhliin, niin olisin saattanut leipoa sekä laskiaispullia että runebergintorttuja. Olen joskus harmitellut, että juhlat ovat keskenään käytännöllisesti katsoen väärässä järjestyksessä. Kuinka kätevää olisikaan käyttää laskiaispullien sisältä koverrettu pullamössö runebergintorttujen raaka-aineena. Mutta mikä toisaalta estäisi leipomasta pullia etukäteen - helmikuun alussa - ja kovertamisen jälkeen pakastamasta niitä laskiaista odottamaan. Tänä vuonna minulta sen esti totaalinen kalenterisokeus. Vanhempainilta, kouluvierailudelegaation vastaanotto ja valo-opettajien viikkopalaveri veivät koulutyöstä jääneet voimien rippeet viimeiseen tippaan. Onneksi tämä työviikko on ohi ja onneksi siitä selvittiin vähin vaurioin.
Ai, että mitä tarkoittaa koverrettu laskiaispulla? Mä en ole koskaan enkä missään muualla saanut koverrettuja laskiaispullia kuin siskoni ja itseni tekemänä. Ja kuitenkin sisko oli aikanaan oppinut konstin koulun kotitaloustunnilla. Sen siis pitäisi olla yleistä tietoa. Mutta ei. Ovatko kaikki syömäni kovertamattomat laskiaispullat siis kaupan tuotteita? Ilmeisesti, sillä yleensä niitä olen syönyt koulussa ja seurakunnan laskiaistapahtumassa. Konsti on yksinkertainen. Kun pullasta on leikattu hattu, niin sitten vain kaivetaan haarukalla  rapsuttelemalla pullan sisään krooppi, joka sittemmin täytetään kermavaahdolla. Osan pullanmuruista voi sekoittaa kermavaahtoon. Mutta kuten jo sanoin, ne sopisivat mainiosti kierrätykseen runebergintorttujen muodossa.
Kyllähän tavis laskiaispullakin on aivan maistuvaa, mutta kovertamalla sen sisään saisi mahtumaan enemmän herkullista, kuohkeaa kermavaahtoa. Mutta ei ikinä koskaan mantelimassaa. Eikä runebergintorttuun karvasmantelia. Totisesti.

Niin. Meillä ei siis leivottu kumpaakaan sorttia. Eikä niitä ole myöskään kaupasta hankittu. Kaffin kanssa nisuna olemme syöneet omenasoseella voideltua paahtoleipää.

Huomenna alkaa yhteisvastuukeräys. Ja keskiviikkona paastonaika. Köyhäillään siis edelleen, niin jotain taas on pudottaa haaviinkiin.