Millan on aikoinaan hankkinut, kylvänyt ja istuttanut Kanttorilan puutarhaan laajan kirjon toinen toistaan ihanampia perennoja ja sipulikukkia. Vuosien mittaan osa niistä on kuitenkin kuollut, kadonnut, taantunut tai hiipunut. Jotkut harvat olivat sellaisia, jotka mielestäni joutuivatkin mennä. Tai siis se kevätvuohenjuuri, joka katosi jossain remontissa, ei varmaan ollut Millanin istuttama, vaan talon alkuperäistä kasvistoa. Juu, sitä en kaipaa. Edellisessä kodissa yritin päästä siitä eroon, turhaan. Ainakin yhden Millanin mieleisen mutta itselleni jonninoutavan olen kaivanut Millanille (keltakaunokki, joka kylläkin olisi ollut pörriäisille mieleinen).
Mutta joitakin taantuneita ja kadonneita olen erityisesti jäänyt kaipaamaan. Yksi niistä oli sinipallo-ohdake. Ensimmäisen Kanttorilan kesämme (2013) jälkeen se ei enää kukkinut eikä myöhemmin enää kesän mittaan kasvanut kuin pieneksi taimeksi. Yritin siirtää sitä parempaan paikkaan, muttei se sitten ollutkaan kai tarpeeksi hyvä paikka, ja lopulta maalämpöremonttisyksyn jälkeen sitä taintakaan ei enää noussut.
Alkoi uuden taimen metsästys (olin taantuma-aikana yrittänyt kylvää uusia Millanin antamista siemenistä, siinäkään onnistumatta.) Toissa keväänä tein useamman reissun parillekin taimistolle ennen kuin sain uuden alun. Tosin sen sanottiin olevan matalampaa lajia kuin sinipallo-ohdakkeet normaalisti. Mutta tyhjää parempi, ajattelin, sillä kyllä kimalaiset löytävät matalammankin varren päästä syötävää.
Viime kesänä perennan taimi ehti kasvaa ja komistua uusitussa perhospenkissä, muttei se vielä kukkinut. Mutta tänä kesänä vihdoin olen saanut ihailla sinipalloja seitsemän vuoden tauon jälkeen.
Mitä tulee mataluuteen, niin se on varsin suhteellista. Tai ainakin kovin riippuvaista sää- ja ympäristöoloista. Tänä kesänä muiden muassa karpaattienkellot kasvoivat varsinaisiksi karpaasien kelloiksi, samoin harmaakäenkukat olivat korkeita, komeita ja kestäviä.
Karpaaseja ja muita roikaleita:
Sinipallo-ohdake ennen kukkien aukeamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti