Omenatarha

Omenatarha

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kohtaamisia

Olipa eilen taas vaikuttava retki kotipuoleen ja kulttuuririentoihin, yllättäviäkin kohtaamisia. Kuten sekin, että tapasimme paikallisessa ruokapaikassa tuttavapariskunnan, joka muutti seitsemän vuotta sitten kotikaupungistamme Tampereelle. Pysähdyimme vaihtamaan kuulumisia aika pitkään, mutta sitten me lähdimme äitiäni tapaamaan. Hyväntuulinen ja puhelias äiti piti keskustelua yllä, siskostaan ja puolisostaan enimmäkseen jutteli. Siinä meni pitempään kuin oli tarkoitus, mutta ehdimme kuitenkin rookata sekä pikksusiskoni että isosiskoni puolisonsa kera kuin myös pikipäin serkkulikan naapurista. Sitten kiiruusti kohti maakunnan pääkaupunkia ja valokuvanäyttelyä. Pikkusisko lähetti vielä tekstiviestinä tarkan katuosoitteen, josta en ollut ihan varma. Parkkipaikka oli vähän hakusalla, mutta se ei haitannut, sillä ennen kuin tilaisuus pääsi kunnolla alkamaan, odotettiin alkumaljoja naukkaillen yhtä pikkubussillista avajaisvieraita kuvaajan kotipitäjästa - siis miltei Kanttorilan kulmilta.
Kuvaaja, Millanin mies, kertoi  pitkään kestäneistä parisuhteista kertovan näyttelyn alkusysäyksestä: hänellä sattui olemaan kamera mukana, kun hän oli bongannut 20 asteen pakkasessa pariskunnan ottamassa aurinkoa potkukelkoissaan istuen... Perheasiainneuvottelukeskuksen edustaja sai myös puheenvuoron, jossa hän lainasi maakuntalehdestä löytämäänsä juttua. Siinä lueteltiin viisi neuvoa 50 vuotta täyttäneelle, mitä hänen kannattaisi tehdä. Ensimmäinen ohje jäi mieleeni: kirjoita muistelmat, kun vielä viitsit. Yhteistä kaikille ohjeille oli tuo loppukaneetti "kun vielä viitsit". Viimeinen ohje liittyi illan teemaan, siinä neuvottiin osoittamaan rakkautta läheisille.
Kahvikupin, rieskarullan ja tyrnikakun ääressä kuultiin musiikkia ja puhetta, jotka kuljettivat meitä seuraamaan pitkää yhteistä matkaa. Sen jälkeen olikin hyvä siirtyä tutustumaan tarkemmin pariskunnista kertoviin kuviin ja teksteihin.
Upea päätös upealle antoisalle päivälle. Sydän ja kyynelkanavat tulvien kotimatkalle.

Niin, ja aivan turhaan se äiti koko ajan murehti, eikö meille tarjota mitään. Dementiakodilla nautittujen kahvien jälkeen meitä trahteesivat molemmat siskoni niin ruualla kuin kahveillakin, ja yllättäen myös avajaisiin liittyi tarjoilua. Myöhäinen iltapala nautittiin sitten keskiyön pintaan kaupunkikodissa.  

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Valokuva viiveellä

Taannoin kirjoitin keramiikkasirpaleiden lajittelustani. Nyttemmin olen tehnyt puoli tusinaa mosaiikkityötä enemmän tai  vähemmän valmiiksi ja jonkin kuvankin jo otin, mutta nekin tulevat sitten viiveellä kuten alla oleva lajittelukuvakin.



Jouduin jättämään yhden ruukun päällystyksen hetkeksi kesken, kun täytyy pakkailla isänpäiväreissua varten, joka alkaa jo huomenna. Teemme ensin sukulointi- ja valokuvanäyttelymutkan etelän suuntaan ja iltaa myöten ajatuksena olisi ajella kaupunkikotiin yöksi. Kuopus siellä jo onkin, muut lapset tullevat perjantaina.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Vettä kahvinkeittimessä ja postilaatikossa

Taivas harmaa, sataa, syksy on... jo toista päivää taas perätoukuria. Talvikin tulee keikkuen, jos aikoo tullakaan. Piti käydä laittamassa tuoreet kaffiplöröt tippumaan miehelle, joka sitä nimenomaisesti pyysi. Että hänelle olisi tuoretta kaffetta, kun palaa tuolta sateesta postilootaa rustaamasta. Meidänhän (= miehen) piti kesällä siirtää postilootamme portinpielestä vähän kauemmas, samaan ratiin muiden lootien kanssa läheisen kujan päähän. Sellainen vaade löytyi yhtenä aamuna laatikosta. Se oli oikein kirjekuoressa, sellaisessa, jossa oli meidän osoite päällä ja jonka nurkassa luki: postimaksu maksettu kotimaassa... Tunnustan nyt tässä rikoksen, olen syyllistynyt riistoon postia vastaan: vein mainitun kirjekuoren Millanille, jotta hän voisi siinä lähettää mulle kirjeen, valmiiksi maksetussa kuoressa. Hups, teinkö Millanista rikostoverin? No, enpä kerrokaan, käyttikö hän koskaan tuota kuorta.
Mutta siis siirron seurauksena postilaatikkomme kannen ja takaseinän väliin jäi rako, josta sateella valuu vettä postien päälle. Miehellä oli kuulemma jo konsti mietittynä, miten sen saa korjattua, nyt patistin hänet toteuttamaan konstinsa - tuotuani laatikosta nipun litimärkiä mainoksia. Israelin ystävien jäsenkirje oli säilynyt kutakuinkin kuivana, kiitos mainosfyllin.
Kahvinkeiton lisäksi en olekaan tänään vielä muuta huushollannutkaan. Taidan mennä maistamaan ja rauhoittumaan - ennen kuin keksin ruveta riehumaan.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Penkkiepisodin loppunäytös

Olen jossain yhteyksissä kirjoittanut riihessämme varastoiduista kirkonpenkeistä ja siitä, miten mieheni on niiden kanssa penkkiurheillut. Sitä en muista, joko olen kirjoittanut, että teimme penkeistä seurakunnalle ostotarjouksen - ratkaisuksi seurakunnan kuljetus- ja säilytysongelmiin. Tarjous hyväksyttiin, mutta siihen sisältyi toive jättää muutama penkki kaupan ulkopuolelle seurakunnan omaan käyttöön. Mies pani tuulemaan. Penkkikasa hupeni pihasta tuota pikaa, osan hän hajotti poltto- ja värkkipuuksi, osan kantoi kokonaisena takaisin riihen suojiin ja kolme viimeistä penkkiä hän nosti valmiiksi perkärryn kyytiin. Penkkien alta vapautuneen soratasanteen päälle hän pykäsi sitten pressukatoksen autoa varten.
Kun perjantaina olimme ajelemassa Millanille kaffille, niin poikkesimme ensin seurakunnan virastolle. Kävimme morjestamassa talouspällikköä ja kysymässä, mihin saisimme peräkärryllä kuljettaa nuo penkit. Hän soitti suntiolle, jonka kanssa sovittiin, että penkit voi viedä leirikeskuksen kuistin alle, jonne mieheni jo kesällä niitä suunnitteli sopimaan.  Vielä samana iltana kyläreissulta palattuamme mies lähti penkkejä viemään. Nyt se asia on loppuun käsitelty siltä osin. Aika näyttää, mitä ostamillemme penkeille tapahtuu.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Pyhäinpäivä ja marraskuu

Kylästelimme eilen vähästä aikaa Millanin ja väkensä luona, sain matkaani keinokuituisen pöytäliinan siniseen kamariin. Sähköallergiaan kun eivät sähköistyvät tekokuidutkaan sovi. Sieltä jatkoimme kaupoille ja kävin samalla ostamassa lopuilla vuoden loppuun asti voimassa olevilla smartumin liikunta- ja kulttuuriseteleillä sarjalipun uimahalliin. Sain siten seteleille lisäkäyttöaikaa ensi vuoden lokakuuhun.
Tänään on tarkoitus ajella illaksi kotikirkkooni, jossa valta- ja seurakunnallisen perinteen mukaisesti luetaan vuoden aikana hautaan siunattujen nimet ja sytytetään kynttilät. Muitakin sisaruksia on tulossa sinne. Itse haluan ehtiä ennen iltakirkkoa käydä katsomassa äitiä ja kierrellä sukuhaudoilla. Jos jollain niistä ei pala kynttilä, niin sitten sytytän. Mielestäni yksi per hauta riittää kyllä.
Jonkin verran selvitimme Kanttorilan sekasotkua pyhän kunniaksi. Mies purki ja kantoi riiheen ylimääräisen pöydän olkkarista. Nyt tuossa olisi tilaa sille pianollekin. Kun vain keksitään, millä konstilla sen saisi raijatuksi kaupunkikodista tänne. Mies on suopunut vaatimukseeni, eikä ole enää puhunut pianon myymisestä. Jos se olisi sellainen viilupintainen fatseri, joutaisi minunkin mielestäni mennä. Mutta kynttilälampettipianostani en hevillä luovu, enkä millään muullakaan musiikkigenrellä.
Tarttee ruveta rustaamaan itseään liikenteeseen.

torstai 30. lokakuuta 2014

Keskeneräisten projektien kirjo

Muistaakseni Millan on blogissaankin kertonut tavastaan pitää puutarhatyökaluja kesän aikana saatavilla eri puolilla pihaa - tyyliin pikkulapio joka penkin ja tarhan luona. Se on hänelle käytännöllisintä siksi, että erinäiset vaivat eivät salli kovin pitkiä puutarhasessioita, niin että työkalut pitää olla saatavilla siellä, missä kulloinkin inspis iskee tai missä päin pihaa vähiten vihloo - eikä aikaa ja voimia kannata tuhlata työkalujen haalaamiseen.
Ilokseni ja mieheni kauhuksi olen huomaamattani omaksunut samantapaista ajattelua sisätöihini. Nyt kun olen aloittanut käsityökauden, niin mulla taitaa olla ainakin puolentusinaa keskeneräistä käsityötä levällään eri puolilla huushollia. Keittiön pöydän on vallannut ompelukone vissiin viikko sitten, ensin ompelin tilkkunallea, nyt on meneillään toinen tilkkutyö, välillä jotain korjaustöitä ja lisäksi olen ommellut vanhoista froteekäsipyyhkeistä mopintapaisia. Saadakseni ompelulle tilaa siirsin mosaiikkityövärkit peräkamarin pöydälle. Saman kamarin lattiaa peittää farkkukasa, josta olen tonkinut toistaiseksi vasta tilkkuvärkkiä, mutta haaveissa olisi kokeilla isompiakin farkkutöitä.Olohuoneessa sohvalla on neuletyö, puseron takakappale, jota neulon televisiota katsellessani. Nojatuolin vieressä pikkupöydällä odottaa tilkkunallen osat yhdistämistä. Olohuoneen ruokapöytää täyttää nypläystyyny tykötarpeineen. Olen palautellut mieleeni yksinkertaisimpia juttuja kansalaisopiston monisteiden avulla, lähinnä nypläten kapeita nauhoja tai reunapitsejä, tarkoituksena käyttää niitä esim. farkkutöiden somisteena.
En ole ottanut yhtään kuvaa todisteeksi. Eninnäkään en nyt piittaa esitellä vallitsevaa sonkaa enkä toiseksikaan keskeneräisiä töitä. (Enkä valmiitakaan pitsejä, ne kun ovat sellaista koiranoksennusta, jos vaik joku raumlaine näkis.)
Jos joku Tolkien-fani sattuu lukemaan, hän kenties tunnistaa otsikossa jotain tutunomaista.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

"Lempeät tuulet, tää onnea on"

Eilen oli säätiedotusten mukaisesti ihmeen lämmin päivä. Se houkutteli ulos, vaikken siellä kovasti mitään järkevää tekemistä keksinyt. Vajensin ja mullistin kuitenkin pikakompostoria, ja se kannatti. Tänä aamuna oli lämpömittarin viisari alkanut jälleen kivuta korkeammalle, kun se oli tähän asti näyttänyt hitaasti laskevan. Ennen tyhjäämistä kiertelin kasvimaan ympäri miettien, voisinko johonkin kohtaan siellä tyhjätä palanutta kompostia ja valitsin sellaiseksi kohteeksi yhden tämän kevään kohopenkeistä. Käänsin kompostimaata penkin sisään, tein lapion kärjellä vaot penkin molempiin ulkosyrjiin ja kävin hakemassa sisältä sokeripussillisen valkosipulin kukintoja, joiden silmuja, pikkusipuleita kylvin vakoihin.Posti oli tuonut jonkin ilmaisjakelulehden (Piha ja talo tai jotain sentapaista), jossa yllytettiin kylvämään valkosipuleita vielä myöhäänkin syksyllä. Siinä mainittiin myös, että ne kaipaavat runsaasti ravinteita. Siitä tuo komposti-idea. Siinä myös mulle selitys, miksi tänä kesänä Kanttorilassa ei valkosipuli kasvanut kummosestikaan. Onneksi sitä kuitenkin oli kaupunkikodin kohopenkissä, mistä kaivoin ylös kunnon sadon.    
Siinä kompostin tyhjäyksen ja viimekylvöjen yhteydessä tonkaisin myös kateharson lopulta pois parsakaalien ronttojen päältä - ja tein ilahduttavan löydön. Pitkien palkojen/ litujen joukossa oli myös tuleentuneita, joista rapisi ulos mustia siemeniä. Keräsin nopsasti niitä talteen ensi kesää varten. Jätin rontot paikoilleen, ei haittaa, vaikka ne itsekseenkin siellä kylväytyisivät. Parsakaali on hyvää ja terveellistä. Kessunrontoiksi isä aikanaan niitä sanoi, ja söi hyvällä halulla, kuten me muutkin.
Ilta alkoi tietty hämärtää jo varhain, mutta näin kuitenkin mennä navetan taakse katkomaan kuusien alaoksista havuja aikomaani havuporttia varten. Kun lähdin saalistani lykkimään kottikärryllä, minut bongattiin.Tien toiselta puolen kuului pikkutytön huikkaus: "Hei! Kuka sinä olet?" Esittäydyin ja kysyin puolestani tytön nimeä. Pinja. Se se on huvittavaa tällä pikkukylällä, että ihmiset alkavat jutella oudoillekin. Ja että ne oudot kyllä heti huomataan!
En vielä alkanut nierata kuusenkräniä "ruusuporttiimme" - jonka miehen kanssa kesällä kasasimme vanhan pihakeinun tukipuista ja mutkalle (=kaarelle) väännetystä kupariputkesta - kun en löytänyt tarpeeksi rautalankaa. Kunhan adventiksi sen saan tanittua.
Illalla jo alkoi tuuli pitää kovaa mölyä ja mielessä kävi, kuinkahan kauas se kuskaa mattotelineelle kuivumaan kietaisemani kateharson. Aamulla löysin sen kuitenkin omasta pihasta, oli takertunut tyrnin oksiin. Omalle pihalle oli sentään jäänyt pajutönterökin, jota olin yrittänyt ankkuroida kivien avulla paikoilleen perennapenkin korkeimmalle kohdalle. Tallella oli mutta kumossa. Täytyy kehitellä siihen kunnon ankkurointi sulan maan aikana ennen kuin tohdin kietoa ulkovaloja pajukuuseeni - jonka taannoin dyykkasin.