Eilen oli säätiedotusten mukaisesti ihmeen lämmin päivä. Se houkutteli ulos, vaikken siellä kovasti mitään järkevää tekemistä keksinyt. Vajensin ja mullistin kuitenkin pikakompostoria, ja se kannatti. Tänä aamuna oli lämpömittarin viisari alkanut jälleen kivuta korkeammalle, kun se oli tähän asti näyttänyt hitaasti laskevan. Ennen tyhjäämistä kiertelin kasvimaan ympäri miettien, voisinko johonkin kohtaan siellä tyhjätä palanutta kompostia ja valitsin sellaiseksi kohteeksi yhden tämän kevään kohopenkeistä. Käänsin kompostimaata penkin sisään, tein lapion kärjellä vaot penkin molempiin ulkosyrjiin ja kävin hakemassa sisältä sokeripussillisen valkosipulin kukintoja, joiden silmuja, pikkusipuleita kylvin vakoihin.Posti oli tuonut jonkin ilmaisjakelulehden (Piha ja talo tai jotain sentapaista), jossa yllytettiin kylvämään valkosipuleita vielä myöhäänkin syksyllä. Siinä mainittiin myös, että ne kaipaavat runsaasti ravinteita. Siitä tuo komposti-idea. Siinä myös mulle selitys, miksi tänä kesänä Kanttorilassa ei valkosipuli kasvanut kummosestikaan. Onneksi sitä kuitenkin oli kaupunkikodin kohopenkissä, mistä kaivoin ylös kunnon sadon.
Siinä kompostin tyhjäyksen ja viimekylvöjen yhteydessä tonkaisin myös kateharson lopulta pois parsakaalien ronttojen päältä - ja tein ilahduttavan löydön. Pitkien palkojen/ litujen joukossa oli myös tuleentuneita, joista rapisi ulos mustia siemeniä. Keräsin nopsasti niitä talteen ensi kesää varten. Jätin rontot paikoilleen, ei haittaa, vaikka ne itsekseenkin siellä kylväytyisivät. Parsakaali on hyvää ja terveellistä. Kessunrontoiksi isä aikanaan niitä sanoi, ja söi hyvällä halulla, kuten me muutkin.
Ilta alkoi tietty hämärtää jo varhain, mutta näin kuitenkin mennä navetan taakse katkomaan kuusien alaoksista havuja aikomaani havuporttia varten. Kun lähdin saalistani lykkimään kottikärryllä, minut bongattiin.Tien toiselta puolen kuului pikkutytön huikkaus: "Hei! Kuka sinä olet?" Esittäydyin ja kysyin puolestani tytön nimeä. Pinja. Se se on huvittavaa tällä pikkukylällä, että ihmiset alkavat jutella oudoillekin. Ja että ne oudot kyllä heti huomataan!
En vielä alkanut nierata kuusenkräniä "ruusuporttiimme" - jonka miehen kanssa kesällä kasasimme vanhan pihakeinun tukipuista ja mutkalle (=kaarelle) väännetystä kupariputkesta - kun en löytänyt tarpeeksi rautalankaa. Kunhan adventiksi sen saan tanittua.
Illalla jo alkoi tuuli pitää kovaa mölyä ja mielessä kävi, kuinkahan kauas se kuskaa mattotelineelle kuivumaan kietaisemani kateharson. Aamulla löysin sen kuitenkin omasta pihasta, oli takertunut tyrnin oksiin. Omalle pihalle oli sentään jäänyt pajutönterökin, jota olin yrittänyt ankkuroida kivien avulla paikoilleen perennapenkin korkeimmalle kohdalle. Tallella oli mutta kumossa. Täytyy kehitellä siihen kunnon ankkurointi sulan maan aikana ennen kuin tohdin kietoa ulkovaloja pajukuuseeni - jonka taannoin dyykkasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti