Gadget ja itken

Varmaan vuoden tauon jälkeen kokeilin kurillani klikata "lisää lukijat-gadget" ja kappas vain, nyt se yllättäin onnistuikin Ei sanonut kone enää, että  "oops". Saapasnyt havaata ilmaantuuko blogille lisäkseni muita lukijoita.

Mies käväisi eilen illan päätteeksi ostamassa auton bussi- ja junamatkan päästä. Hän palasi kotiin ennen yhtätoista. Aamulla hän lähti sitten tapaamaan Norjan ystäviä ja viemään terveisiäni. Hän soitti äsken reissulta, oli tulossa jo kotia päin hyvästeltyään ystävämme, jotka lähtivät ajelemaan kohti Turun satamaa. Minua alkoi puhelimessa itkettää. Joka kerta Norjasta lähtiessämme olen itkenyt eron haikeutta. Niin nytkin, vaikken (tai sitten 'koska') ollut hyvästelemässä. Jos olisin ollut mieheni mukana, olisin itkenyt silti.

Nyt täytynee ruveta sytyttämään tulta takkaan. Pakkanen on täälläkin taas kiristynyt.

Värejä

Aikaisemmissa blogeissani olen välillä julkaissut kuvia käsitöistä, joita aikaisemmin jostain syystä ehdinkin tehdä enemmän. Toki talvisaikaan teen edelleen, etenkin telkkarin ääressä. Ettei menisi sekin aika aivan "omasta erestänsä". Sen voi ilmaista toisinkin, mutta sitä sanontaa en viitsi julkisesti käyttää.
Viime talvena neuloin useamman sukkaparin, tyttärelle ja itselleni. Tänä syksynä ja talvena olen palannut virkkaamaan. Siihen minut innosti Millanin äiti, joka asuu tällä samalla paikkakunnalla. Hän antoi minulle afrikkalaisen kukan virkkausohjeen ja roppakaupalla erivärisiä lankoja sekä näytti vielä paria peitettä, jotka hänellä on tekeillä kyseisin kukin.

Minä en vielä tiedä, mitä tästä tulee, mutta tyttärelle tätä ajattelin, joko torkkupeitoksi, päiväpeitoksi tai istuinsuojaksi. Taustaväriksi valitsin ruskean, tyttären lempivärin.

Melkein yhtä terapeuttista kuin pitsinnyplöö, leikitellä väreillä.

Toinen kahdesta

Ankara haku on päällä, mutta autoa ei meillä vieläkään ole. Ei vaikka huomenissa pitäisi päästä rookaamaan Norjan ystävät, jotka tulevat käymään Suomessa firman asioilla tuolla parin tunnin ajomatkan päässä :(  Näyttää pahasti siltä, että tavataan vasta kesällä, Norjassa.
Mutta nettiyhteys meillä nyt sitten kumminkin taas on. Jääräpäinen mieheni hankki meille oikeutta, sai tahtonsa läpi ja s-lahden antamaan meille jo maksetun kympin edestä nettiaikaa kuukaudeksi. Niinpä olenkin sitten viipyillyt netissä tiiviimmin kuin aikoihin. No, enimmäkseen kuitenkin työ- ja muita velvollisuuksia.
Olen vielä järjestäytymiskokoukseen asti sihteeri, ja niitä hommia olen koettanut edistää. Saimme sovittua vuosikokousajan ja paikan ja minä ehdin saada kutsun lehteen. Korjailin aikaisemmin kirjoittamiani kokousasiakirjoja, jotka sitten lähetin sähköpostitse johtokunnalle, tulostelin kokousmuistioita, jotka lähetän paperipostina rahastonhoitajalle, yhdessä jäsenluettelon ja muistitikun kanssa, jolle talletin matskut tältä kymmeneltä vuodelta, jonka olen sihteerinä ollut. Sitten pitää vielä joskus pohjoisessa käydessä toimittaa vanhat kansiot ynnä muu yhdistyksen omaisuus jollekin johtokunnan jäsenistä, niin sitten saan heittää huolen mielestäni.

Tänään on pakkasta taas yli oman tarpeen. Kymmentä astetta lauhemmalla olisimme kenties saattaneet lähteä pyöräilemään Millanin luo ja kaivamaan häntä esiin lumesta. "Lunta on kuin Etelänavalla, eikä auraajaa näy missään. Onneksi kaapissa on ruokaa kahdeksi viikoksi", lainatakseni Millanilta illalla tullutta tekstiviestiä.

Hyvä syy hiljaisuuteen

Terveisiä paikallisesta kirjastosta!
Meillä ollaan toistaiseksi ja edelleen netittä. Oli muka edullinen tarjous eräältä ässällä alkavalta firmalta, mutta ei siinä mitään säästä, jos maksaa nettiaikaa, jota ei sitten olekaan...
Mutta ei se mitään. Täällä miltei naapurissa olevassa kirjastossa on mukava päivittäin piipahtaa, samalla yleensä löytyy jotain lainattavaakin, tai on palautettavaa.
Mutta ei täällä (yleensä) viitsi vähäistä aikaa käyttää blogikirjoitteluun.  Kuten ei nytkään. Kirjasto suljetaan vartin kuluttua, enkä ole vielä ehtinyt käydä Pratchett-hyllyllä kerryttämässä iltalukemista.
 Sen verran kuulumisia, että sähköt ovat reistanneet, mutta Pelle Peloton sai kuin saikin homman taas toimimaan.
Netittäolon lisäksi olemme toistaiseksi myös autotta. Cool!

Kalenteri ajan hermolle

Uuden vuoden ensimmäinen jobi on siirtää syntymäpäivätiedot vanhasta seinäkalenterista uuteen. Outo juttu muuten, ettei lähisuvussa ole ainoallakaan synttäriä kesäkuussa. Sen sijaan maalis-, huhti-, elo- ja syyskuulle sattuu silmämääräisesti arvioituna varsinaiset synttärisumat. Pyöreitä vuosia ei tälle vuodelle satu, mutta lähivuosille kyllä. Toki mummu täyttää puolipyöreät 85 vuotta, mikä sekin on juhlan aihe.

Eilisilta Millanilla oli oikein mukava (ja herkullinen). Koska auto on seisonnassa ja koska pakkanen oli sopivasti lauhtunut, pyöräilimme kylänsyrjään kahdeksisen kilometriä. Pitkin matkaa saattoi nähdä järven takaa leimahtelevia ilotulituksia. Ne alkoivat melko tasan iltakuudelta.  Ja loppuivat puoliltaöin, kun olin jo kotisängyssä. Ovat säntillisiä täällä maalla.

Tänään voisin alkaa askarrella ensi jouluksi kortteja. Tai sitten voisin hoitaa vähemmän mukavat sihteerin velvollisuudet, vuosikertomukset sun muut esivalmistelut vuosikokousta varten. Ihan oikeasti, olen ollut kymmenkunta vuotta sihteerinä yhdistyksessä, jossa puheenjohtajan hommatkin on kasautunut sihteerille. Mutta nyt se loppuu, kunhan jaksan ja viitsin vielä tämän viimeisen kerran, nimimerkillä "Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä".

Alla kuva tämän vuoden joulutervehdyksistä. Olen ottanut tavaksi kuvata kortit muistoksi, nyt kun en enää jemmaa joulukortteja vuosikerroittain tyhjiin konvehtirasioihin, vaan näistäkin korteista valtaosan lähetän SLS:lle huutokaupattavaksi keräilijöille. Valokuvat ja käsintehdyt jäävät minulle.

Hiljaiseloa

Joulukuu ja koko vuosi lähestyy loppuaan. Jospa tämän yhden postauksen vielä ehtisin tämän kuun ja vuoden aikana. Näin tämä menee aina, että silloin kun olisi kaikenlaista kirjoiteltavaa, silloin ei jouda kirjoittamaan. Olisi ollut hyvä panna ittelleen ylähä erinäisiä muistiinpanoja joulun valmisteluun ja viettoon liittyen. Tosin onhan minulla jo vuosia ollut käytössä punakantinen ruutuvihko juhlamuistiona. Sitä on tarvittu niin ylioppilas- tai synttärijuhlajärjestelyjen kuin jouluaikataulutuksen suunnittelua varten. Mutta nyt en siihenkään mukamas ehtinyt kirjoitella.

Mitä sitten tahtoisin muistaa tästä joulusta? Oliko jotain erilaista perinteiseen perhejouluumme verrattuna? Oli toki. Suurin ero oli se, ettemme olleetkaan aivan täydellä kokoonpanolla aaton joulupöydässä, kun tytär halusi tasapuolisuuden vuoksi viettää tämän joulun poikaystävän perheen seurassa. Tämä oli toinen joulumme Kanttorilassa, joten sekin lienee jo perinne. Viime vuoteen verrattuna moni asia oli kuitenkin paremmin (tyttären puuttumisesta huolimatta): sähköt pelasivat moitteettomasti, joten joulusaunassakin tarkeni peseytyä toisin kuin vuosi sitten. Kirkkoonkin pääsimme, ehdimme ja mahduimme. Edellisenä aattona jouduin tyytymään nettikirkkoon.
Eroa oli ruokatarjonnassa sikäli, että lapset ja mies saivat tyytyä minun tekemiini laatikoihin. Makaronilaatikon olen toki aina tehnyt itse, mutta räätikkälooran olemme tähän asti ostaneet seurakunnan kokin tekemänä lähetysmyyjäisistä. Ja kun kerran rupesin itse kokeilemaan pitkästä aikaa, niin kokeilin heti reilusti: miltä maistuisi lanttu-kyssäkaali-palsternakkalaatikko? Entä millainen puuro tulisi irtonaisesta kaura-riisiseoksesta? Eka onnistui ihan ok, tokaa en yritä toiste.  Samainen kaura-riisiseos sopi kyllä vallan mainiosti porkkanalaatikkoon. Varmaan sopisi spelttiryynitkin, joita olisi myös vielä ollut (sain pikkuserkun pojan viljelemää spelttiä viime kesänä sukujuhlatuliaisina). Ainakin joulupuuroksi sitä voisin kokeilla seuraavalla kerralla.

Joulupäivänä pakkasin mukaamme rutkasti jouluruokajämiä ja vähän viemisiäkin ja lähdimme tuuleen ja vesisateeseen ajelemaan kohti pohjoista. Yöpyminen kaupunkikodissa ja perinteikäs tapanin ajelu, jolle seuraamme lähti myös tytär ja poikaystävänsä, ensivisiitille tutustumaan appitekeleen sukuun. Kuopuksen kyytiin mahtui kaksi serkkua, ja mummolaan tuli vielä lisää serkkuja, setiä perheineen. Muutama serkku oli joukosta poissa, ja samoin yksi rakkaista kälyistä oli jäänyt kotiin potemaan flunssaa. Mutta tupa tuli täyteen, ja näyttipä siltä että suku jatkaa laajenemistaan muutenkin kuin vävyjen ja miniöiden muodossa. Eipä suvussa pahemmin juoruilla, totesi tuleva toisen lapsen äiti itsekin, kun me kaikki olimme yhtä yllättyneitä pian äitiyslomalle jäävän vatsasta. (No, tuskinpa veljekset toisilleen soitellessaan tulevat kertoneeksi suvun vauvakuulumisia...)

Lapsemme jäivät paluumatkalla kuka minnekin, ja me palasimme kahdestaan Kanttorilaan, vielä yhtä puukuormaa vetäen. Nyt taitavat syksyllä kaadetut rungot olla rahdattuna. Reissaaminen ei kuitenkaan vielä loppunut, vaan Viattomien lasten päivänä - kuopuksen kasteen vuosipäivänä - ajelimme vielä katsomaan minunkin äitiäni ynnä siskoja ja tätiä. Saimme mukaamme Millanin, joka olikin aaton perheaterian jälkeen ollut aivan yksin ja kaivannut kipeästi ihmisseuraa.

Joulun reissut olivat jälleen antoisia monin tavoin. Viimeisimmällä reissulla mukaan autoon saatiin vielä tuo kuvan aarre, joka on kesästä asti odottanut siskon riihessä, että tulisimme sitä hakemaan tarpeeksi isolla autolla. Serkkuni antoi sen minulle jo keväällä, ja toi sen toiskasta välivarastoon siskolle. Nyt se on vähältä joululahjani. Vasta Kanttorilan salin valossa huomasin rukkiin maalatut nimikirjaimet ja vuosiluvun: L. S. W. 1915. Mammani oli ollut 19-vuotias neitokainen saadessaan rukin. Ehkä tätini osaisi kertoa, kuka rukin oli mammalle tehnyt. Naru on poikki, mutta muuten se on täysin toimintakuntoinen. Mutta kyllä se saa silti viettää edelleen ansaittuja eläkepäiviään hamaan tulevaan. Ellei Kanttorilaan hommata lammasta.  

Hyvää uutta vuotta ja rauhallista vuoden vaihtumista. Meidät on kutsuttu Millanille sitä juhlistamaan, hyvässä seurassa ja lautapelien äärellä.

Aaton aattoa

Eilen oli viimeinen työpäivä tänä vuonna. Painotus sanalla TYÖ. Että voikin viimeinen koulupäivä olla rankka. Tavallisesti se on kirkossakäynti ja puuron tai jätskin syönti ynnä todistusten jako. Mutta meilläpä olikin täysmittainen työpäivä, puoli ysistä puoli kahteen. Siihen kun mahduttaa pari askarteluapaskartelua, niin muuta sitten ei tarvittaisikaan. Lisäksi pala- ym. pelien levittäminen näyttää olevan näiden oppilaitteni mielestä paljon hauskempaa kuin niiden pois siivoaminen. Nuorimmainen olisi tahtonut vielä eilenkin leipoa pipareita tai ainakin syödä taikinaa, kuten edellisenä päivänä. Mutta saivat sentään luokkaan vieraaksi joulupukin, jolle koetimme vähän laulaakin (ensimmäisen säkeen verran) ja joka jakoi oppilaille pienet pussukat.
Kotimatkalla rähisin jälleen turvavöiden kiinni pitämisestä, ja kuski auttoi pysäyttämällä auton ja tekemällä tarkastuksen - ja löysi vielä yhden "irtolaislapsen". Jostain käsittämättömästä syystä etummaiset sijat linja-autossa ovat himoittuja, ja aina kun edestä vapautuu paikka, siihen yritetään taaempaa siirtyä. Olemme nyt muutaman viikon ajelleet läpi harmaan, hämärän ja sateisen maalaismaiseman, enkä voi millään ymmärtää, mikä siinä niin kiehtoo, että pitää päästä näköalapaikalle.

No niin, mutta nyt minun olisi jo korkea aika unohtaa työasiat pariksi viikoksi.Sen verran kuitenkin vielä eilisestä kotimatkasta kerron, että pysäkille jäätyäni ja pyörän luokse käveltyäni en löytänytkään pyörän avainta päällystakin taskusta, jonne sen tapaan laittaa. Kaivelin  kaikki taskut, tunnustelin vuorin ja potkiskelin maastoa pyörän ympärillä, jos vaikka avain olisi aamuhämärässä kädestäni livennyt. Eipä löytynyt, ja lähdin käppäilemään Kanttorilaa kohti mokioomineni. Perillä aikani levähdettyäni rupesin näppäilemään tekstaria liikennöitsijälle, josko avain löytyisi linjurista. Mutta ennen lähettämistä ajattelin tsekata vielä kassini, ja sieltähän se avainveitikka löytyikin. Toki olin helpottunut, mutta vähän myös itselleni äkeä, kun en ollut jo pysäkillä kurkannut kassiin. Olisin säästänyt aikaa ja voimia joulu-uurastuksiin.

Mies teki eilen mutkan kaupunkikodissa hakemassa lapsiamme tänne joulunviettoon. Sillä välin sain tehtyä heille borssikeittoa ja jouluksi riisisuklaata, vähän kevyempää karkkia perinteisten tryffeleiden sijaan. Sytyttelin vielä illan hämärtyessä jouluisia tervetuliaislyhtyjä ulos.  Illan päätteeksi kun olimme laittaneet pedit pojille valmiiksi, niin lähdimme iltakävelylle pyörää hakemaan. Kaupassa poiketessa haukottelin niin, että leuka oli mennä sijoiltaan, mutta sänkyyn asti pääsin vasta yhdeltätoista. Ei kai siis mikään ihmekään, että unta riitti aamulla yli yhdeksään.

Esikoinen oli keitellyt aamukahvit, minä löysin postilaatikosta vielä yhden joulukortin. Laatikolla käytyäni en sitten juuri ole nokkaani ulos lykännyt, mitä nyt kompostisangon kävin tyhjäämässä. (Se etu ainakin lauhasta talvesta on, että kompostori pysyy sulana ja toimii.) Keittiöhommat taas vähän paisahtivat. Kun kerran lämmitin sähköuunin leipää ja torttuja varten, niin piti piparitaikinan rippeetkin vielä leipoa ja sitten tein uuniin lanttu-palsternakka-kyssäkaalilaatikkoa hautumaan, ja sen jälkeen vielä lisää punajuuripaistosta Millanilta saamistani punajuurista sekä makaronilaatikkoa. Aamuksi tein porkkanalaatikon paistoa vaille valmiiksi. Tein myös toisen erän kaljaa uunin pankolle käymään, kun arvelin, että aikaisemmasta erästä ei kauheasti jää viemisiksi sukutapaamiseen.

Kyllä maar tarttis päästä jo pehkuihin. Perunasalaatin teko saa jäädä huomiseen, potut on jo keitettynä ja kuorittuna. Kuopus koristeli kuusta. Pieni osa koristeista vasta on siinä killumassa, mutta ei se välttämättä enempää kaipaa. Huomenissa toiveissa päästä ruuan päälle saunaan ja sitten aattohartauteen.