"Ei jalka jakaannu"

Viikonloppu vierähti tutuissa askareissa Kanttorilan kulmilla, mies yhdellä kulmalla (= portaiden hajotuksessa) ja minä toisella (= pihan eteläpuolella, enimmäkseen omenatarhassa).
Lauantain mittaan ennätin sanoa ääneen itselleni useaan otteeseen: "Mä en jaksa enää poimia omenoita!" Mutta yhä uudelleen palasin puiden alle pahvilootiin tyhjäämieni ämpäreiden kanssa. Siinä muistui mieleeni myös tuo otsikkoon lainaamani äitini sanonta, jota hän käytti, jos jotain oli maassa (mustikoita tai muuta poimittavaa) tai lattialla (leluja tai muita rojuja) niin paljon, ettei tiennyt mihin astua. Alkuun piti minunkin varoa askeleitani, etten olisi tallannut eli porkannut omenoita, etenkin kun kuljin saappaissa.
Loppuillasta tuli mies jatkamaan urakkaani, kun minun piti ryhtyä säilömään perjantai-iltana poiskeräämiäni avomaankurkkuja, joita niitäkin sentään kaksi sangollista kertyi. Ei olisi kannattanut jättää säilöntäpuuhaa niin myöhäiseen iltaan, mutta kun pihalla teki mieli hommailla niin kauan kuin päivänvaloa piisasi. Toki välillä sateli, niin että useampi työvaatekerta kuraantui, Jos ei ompunkeruussa niinkään, niin kompostorin tyhjäyksessä ja kurkkumaan siivoamisessa kylvökuntoon. Koristekurpitsan rontot pienistin samalla kuin kurkkujenkin, käyttämällä apuna hakkuupölkkyä ja vesuria. Konsti löytyi puutarhalehdestä, jossa permakultuuriin perehtynyt mies pyrki välttämään kaikkea konevoimaa puutarhaviljelyssään. Vesuria heilutellessakin rapa roiskui, naamalle asti.
Sunnuntaina kirkon jälkeen jatkoin kurkkusäilöntää vielä parin purkillisen verran, kun en ollut varannutkaan heti alkuun tarpeeksi purkkeja. Silti osa kurkuista jäi yli, syötäviksi tuoreina leivän päällä ja salaatissa. Muutama testimaistelu osoitti, että isoimpien ei ainakaan pitäisi olla liian karvaita siltään nautittaviksi. Ennen lähtöämme arkeen ja kaupunkiin siirsin muratin ja pelakuut sisälle ja otin talteen pari maissintähkää, joissa saattaa olla jotain syötävääkin. Olin kerännyt koristekurpitsoiden lisäksi muutakin erimuotoista ja -väristä syksyn satoa kuvistunnin asetelmaa varten.
Olin aika naatti (osuva sana!) saavuttuamme kaupunkikotiin, mutta laitoin silti kellon herättämään varttia vaille kuusi - kolme varttia normaalia aikaisemmin - noustakseni katsomaan, näkyykö kuunpimennys. Kannatti herätä, täällä oli tähtikirkas taivas sihen aikaan, mutta seitsemältä oli jo pilviverho kuun edessä.
Tänään ekaluokkalaiset värittivät syksyn satoa vahavärein. Lupasin ahkerille taiteilijoille omenoita maistiaisiksi. Madonsyömien varalta leikkasin omenat lohkoiksi ja poistin siemenkodat, Lohkot tekivät hyivn kauppansa. Muistui mieleeni Peppi Pitkätossu ja hänen tarinansa ihmeellisestä koulussa, jossa syötiin vain karkkia kaiket päivät, ja opettajan tehtävä oli tietenkin kääriä karkit esiin papereistaan.