Eilen tapahtui jotain ainutlaatuista. Tai melkein ainutlaatuista. Kiinnitin ulkona huomiota lintujen rähinöintiin, joka oli jatkunut yläilmoissa jo hyvän aikaa. Koska varislintujen äänten joukosta kuului kimeämpikin, jota kuvittelin lokin huudoksi, käännyin lopulta uteliaana tiirailemaan taivaalle. Ei se suinkaan ollut lokki, jolle naakat tai varikset rähisivät. Se oli PALJON isompi. Mies sattui olemaan lähistöllä, kutsuin häntä ja selitin: ”Kotka!” Myös mies näki, mitä päidemme yllä tapahtui. Molemmat ehdimme kiinnittää huomiota jättiläislinnun valkoiseen leveään pyrstöön, joka sittemmin paljastui ratkaisevaksi tuntomerkiksi. Kyseessä oli merikotka. Sillä välin, kun koetin kaivaa kännykkää esille ja alkaa videoida, linnut ehtivät ottaa lisää korkeutta, eikä filminpätkässäni pyrstö enää erottunut. Lintujen häivyttyä näkyvistä olin vielä pitkään kiihdyksissäni ja tunnekuohuista, kävelin ympyrää edestakaisin, nyyhkytin liikutuksesta ja kiitin Taivaan Isää hänen ihmeellisestä luonnostaan.
Mitä sitten tarkoitin tuolla ”melkein ainutlaatuisella”? Aikaisemmin tänä syksynä tein lintuhavainnon, jota ensin luulin kurjeksi, kun se lenteli pellon yllä, mutta kun se muutti lentosuuntaa, huomasin, ettei sillä olekaan pitkiä koipia. Ajattelin silloin, ettei noin iso voi olla muu kuin kotka. Tutkailin vähän netistä, olisiko havaintoni voinut olla mahdollinen, enkä löytänyt mitään, mikä olisi osoittanut kotka-arveluni mahdottomaksi. Eilispäiväinen toisen silminnäkijän vahvistama havainto varmisti minulle, että ensimmäinenkin kotkahavainto oli todellinen.
Toki tiklin ja pähkinhakin bongauksetkin tänä kesänä ovat olleet ihan jees 😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti