Sinipallo-ohdake

Millan on aikoinaan hankkinut, kylvänyt ja istuttanut Kanttorilan puutarhaan laajan kirjon toinen toistaan ihanampia perennoja ja sipulikukkia. Vuosien mittaan osa niistä on kuitenkin kuollut, kadonnut, taantunut tai hiipunut. Jotkut harvat olivat sellaisia, jotka mielestäni joutuivatkin mennä. Tai siis se kevätvuohenjuuri, joka katosi jossain remontissa, ei varmaan ollut Millanin istuttama, vaan talon alkuperäistä kasvistoa. Juu, sitä en kaipaa. Edellisessä kodissa yritin päästä siitä eroon, turhaan. Ainakin yhden Millanin mieleisen mutta itselleni jonninoutavan olen kaivanut Millanille (keltakaunokki, joka kylläkin olisi ollut pörriäisille mieleinen). 

Mutta joitakin taantuneita ja kadonneita olen erityisesti jäänyt kaipaamaan. Yksi niistä oli sinipallo-ohdake. Ensimmäisen Kanttorilan kesämme (2013) jälkeen se ei enää kukkinut eikä myöhemmin enää kesän mittaan kasvanut kuin pieneksi taimeksi. Yritin siirtää sitä parempaan paikkaan, muttei se sitten ollutkaan kai tarpeeksi hyvä paikka, ja lopulta maalämpöremonttisyksyn jälkeen sitä taintakaan ei enää noussut. 

Alkoi uuden taimen metsästys (olin taantuma-aikana yrittänyt kylvää uusia Millanin antamista siemenistä, siinäkään onnistumatta.) Toissa keväänä tein useamman reissun parillekin taimistolle ennen kuin sain uuden alun. Tosin sen sanottiin olevan matalampaa lajia kuin sinipallo-ohdakkeet normaalisti. Mutta tyhjää parempi, ajattelin, sillä kyllä kimalaiset löytävät matalammankin varren päästä syötävää. 

Viime kesänä perennan taimi ehti kasvaa ja komistua uusitussa perhospenkissä, muttei se vielä kukkinut. Mutta tänä kesänä vihdoin olen saanut ihailla sinipalloja seitsemän vuoden tauon jälkeen.

Mitä tulee mataluuteen, niin se on varsin suhteellista. Tai ainakin kovin riippuvaista sää- ja ympäristöoloista. Tänä kesänä muiden muassa karpaattienkellot kasvoivat varsinaisiksi karpaasien kelloiksi, samoin harmaakäenkukat olivat korkeita, komeita ja kestäviä.

Karpaaseja ja muita roikaleita:

Sinipallo-ohdake ennen kukkien aukeamista. 

Loma hupenee ja loppu lähenee

Nyt on tuntunut, että loma lyhenee molemmista päistä. Täytyykin lähteä työmaalle päivää aikaisemmin kuin olin asennoitunut.

Mutta ei se haittaa sen enempää kuin ylipäätään loman loppuminen. Hyvä vain, että kokoonnutaan kollegoiden kanssa ennen kuin seuraavana päivänä tavataan asiakkaat.

Haaveenani on, että ensi kesänä minun ei tarvitsisi lähteä Kanttorilasta kesken kaiken elokuussa, vaan jatkaisin lomaa vuorotteluvapaalla. Koska vielä kerran ennen eläkeikää minun on mahdollista lain mukaan niin tehdä.

Tätä lauantaillista lomapäivää vietimme Millanin kanssa marjapuskissa, ja mies pajupuskassa. Mies ehti myös maalata Millanin porraskaiteet sillä aikaa, kun naisväki keräsi punaherukkaa mehustettavaksi ja vadelmaa sekä vähän mustaherukkaa pakastimeen. Millan ei pysty itse käyttämään happamia viinimarjoja, joten olen tyhjäillyt hänen puskaan, ensin hänen äidilleen mehuvärkiksi ja tänään meille. Omenoista emme tänä syksynä teetä mehua, koska punakanelia ei tule niin paljon liikaa kuin viime syksynä. Joten ihan hyvä, että kellarissa on kuitenkin jotain mehua varalla. Kuusi pullollista tuli maijallisesta herukoita höystettynä kakkosluokan vadelmilla. 

Illan päätteeksi jotain kukkakuvia. 

Tuoksuhernettä ja vielä hopeaputousta eli -vitjaa uudestaan. 

Onko sembra vai ei?

Millan on istuttanut aikanaan köynnöshortensian Kanttorilan pohjoispäätyyn varjostamaan silloin siellä vielä ollutta koiranhäkkiä, ja ottamaan siitä tukea. Mutta me purimme ja kuskasimme koiranhäkin Millanille ja hänen koirilleen. Tarvitsin jotain muuta köynnöshortensian tueksi ja aluksi pystytin sen viereen heinäseipään. En kuitenkaan halunnut mädännyttää seipään tyveä, ja kun näin puutarhalehdissä kuvia puiden runkoja pitkin kiipeilevistä Hydrangea anomaloista, päätin vaihtaa seipään tilalle puun taimen. Minulla oli tiedossa väärässä paikassa kasvava männyntaimi, jonka sitten istutunkin. Mutta voi. Seuraavana kesänä mänty teki kuolemaa, se ei selvinnyt siirrosta. Minulla oli kuitenkin jäljellä vielä kaksi muutakin männyntainta, jotka kasvoivat omia aikojaan portin pielessä ojan reunalla. Kaivoin niistä toisen ylös ja vaihdoin sen kuolleen tilalle. Sepä onkin jäänyt henkiin, toki ensin juroi aikansa.

Nyttemmin, viime kesästä asti olen kuitenkin alkanut epäillä, että istutin sattumoisin sembramännyn. Ajatus ei ole mahdoton, oravat - tai linnut - ovat kuljetelleet sembramännyn käpyjä tontillemmekin, ja tänäkin keväänä bongasin yhden taimen perennapenkistäni.

Minusta tällä on erikoisen pitkät neulaset ollakseen tavismänty. En tiedä, ehtiikö se kasvaa tarpeeksi nopeasti tarpeeksi isoksi antaakseen rungollaan tukea köynnöshortensialle, mutta iloitsen kuitenkin tahattomasta nappivalinnasta. Se toinen mänty ojan reunalla on ihan tavallinen, ja sembraa olen yrittänyt tälle tontille saada. Nyt niitä olisi ilmeisesti luvassa kaksin kappalein, jos arveluni osoittautuu oikeaksi ja jos pikkutaimi jää henkiin. ( Viime suvena minulla myös oli taimia purkissa, mutta ne menehtyivät.)

Muutama päivä poissa ja taas takaisin Kanttorilassa

Herra soi, että  pääsimme onnellisesti suunnitellulle toiselle hillaretkelle pohjoiseen ja yhtä onnellisesti takaisin. 

. 

Torstai-illasta lauantai-aamupäivään viivyimme kuvan maisemissa ja ympäristössä. Viime aikoina olemme olleet miehen kanssa useimmiten kahdestaan mökkireissulla, mutta nyt saimme seuraksemme keskimmäisen pojista sekä tyttären ja hänen sulhasensa. Olisi noissa maisemissa viihdytty pidempääkin. Mutta koska jo ekana päivänä löysimme tarpeeksi valokkeja eli lakkaa, ja ehdittiin myös saunoa, uida ja kalastaa, niin joudimme kotimatkalle etuajassa. Ja mukavahan minun oli päästä takaisin Kanttorilaan. 

Palasimme viime yönä, vierailtuamme hillakakun kera mummolassa etukäteissynttäreillä, vietyämme lapset koteihinsa ja marjat pakastimeen työkortteerissa. Täällä oli jo niin pimeää, etten nähnyt, mitä puutarhassa oli ehtinyt tapahtua tällä välin. Mutta tänään taas kiersin kameran kanssa. 

Valkolilja ja rantatädyke, jota näimme pohjoisessa luonnonvaraisena. 

Eka zinnia eli oppineittenkukka oli avautunut. Kaunis väri. 

Samoin eka viinikärhö

Liljojen varret jääneet lyhyiksi, ehkä kukinnotkin pienemmiksi, alkavatko taantua?

Lisää äitienpäiväruusuja auennut.

Osa ruostekukista kukki jo aiemmin. Nämä(kin) kukinnot ovat jotenkin kiehtovan ja eksoottisen näköisiä. Nuo isot lehdet alla kuuluvat narsissitupakalle. 

Hukkunut Urocerus gigas -naaras

Tein taas surullisen löydön, kun aloin tyhjäillä sadevesiastiaa. Ko. astiassa ei ole verkkoa päällä, vaan oksa siltä varalta, että eläimet pääsisivät sitä myöten pois mentyään sinne juomaan.

No, tämä jättiläispuupistiäisnaaras ei ollut hoksannut tai onnistunut käyttää oksaa apuna. 

En tietenkään ennestään tuntenut tätä komistusta, kun en ole ennen nähnytkään. Jälleen löytyi tunnistusapua kirjaston poistokirjasta, Euroopan hyönteisopas. 

Hurjasta ulkonäöstään huolimatta naaras on ihmiselle harmiton. Sen sijaan jättipuupistiäinen  vahingoittaa kuusi- ja mäntypuutavaraa wikipedian mukaan. En silti olisi tahtonut hukuttaa. Aion joka tapauksessa viedä tämän koululaistenkin ihailtavaksi. Laitoin jo valmiiksi sen korurasiaan. 

Miehenkin mielestä tämä on kaunis kuin koru. Vaikka hän yleensä kammoaa lentäviä ötököitä. Mutta tämähän ei enää lennä 

Auki!

Kelloköynnös

Eilisen kukkakierros

Eilen oli varsin viilakka sää, mutta pipo päässä, villasukat kumppareissa ja kalsarit housujen alla tarkenin mm. kamerakierrokselle.

Kahdeksantoista päivänsinen päivä 

Päätin kokeilla hyasinttipapua tänä vuonna ruusupavun sijaan. 

Kelloköynnöksen nuppu suurenee. 

Suloinen keijunmekko

Toinenkin uusista värililjoista kukassa, valitettavasti kamera ei kykene välittämään värejä oikein. 

Rantatädyke

Ketoneilikka Arctic Fire, sulkee kukkansa yöksi, enkä siksi ole aiemmin tänä kesänä ehtinyt saada kuvaa. 

Leimurakkaus saskatoonin juurella 

Vihdoin muutkin kuin valkoiset leijonankidat kukassa, valkoiset koulin ennen muita, siinä ehkä selitys aiemmalle kukinnan aloitukselle. 

Syysleimu - ihana väri, mutta nimi viittaa ikävästi loman loppumisen lähestyvän. 

Kosmoskukkaa ja aitohunajakukkaa