Talviloman aljettua

Lueskelin vuodentakaisia blogitekstejäni tsekatakseni, ettei tulisi aivan samat otsikot, mutta minkäs sille mahtaa, että talvilomani on joka vuosi näihin aikoihin - ja sille, että lomalla vasta koen ehtiväni joinki kirjoitella tätä sähköistä julkipäiväkirjaa.
Viimeinen kouluviikko ennen lomaa päättyi mukavissa Kalevalanpäivän tunnelmissa. Luokkani kanssa saimme suhteellisen lyhyessä ajassa harjoiteltua ja valmisteltua (= rekvisiitan ja lavasteiden valmistamista ja haalimista) näytelmän sammon ryöstöstä, näytelmäteksti nelosten äidinkielen kirjasta. Muutenkin meillä oli yhdessä kivaa, eräs pojista totesi, että olisipa aina koulussa tällaista.
Ohhoh, kuulostaa melkein siltä, että haikailen jo takaisin töihin! Höpsis, lomalla haluan ainakin nukkua riittävästi, tahtoo sanoa, että yritän mennä ajoissa petiin. Viime aikoina on ollut välillä huonoja öitä, mutta ihan hyvästä syystä. Tärkeitä asioita mietinnässä.
Eilen saavuttuamme pesin jo yhden koneellisen pyykkiä ja tänään toisen. Heräsin seitsemältä, joten olen ehtinyt muutakin. Olemme käyneet kahteenkin otteeseen roskakävelyllä, tosin laihoin tuloksin - mikä tietysti on hieno juttu ja kunniaksi paikkakunnalle. Aamun kävelyllä poikkesimme lopuksi kirjastoon. Keräsin Millania varten sekä poistolehtiä että muutamia lainakirjoja. Toinen kävely ruuan jälkeen kauppaan, jotta sain munia leivontaan: ensin gluteeniton kesäkurpitsakakku Millanille (hänelle on nyttemmin tullut lisää ruoka-ainerajoituksia, joutui jättämään vehnän ja varoo ohraakin ihon kutinan takia, suomalaisista viljalajeista ruista hän ei ole voinut syödä vuosiin). Sitten kun se oli uunissa turvassa, tein nisutaikinan nousemaan ja sitten omenapiirakkapohjan. Sänkyvaatteet olimme vieneet jo aamulla pakkaseen tuulettumaan, mutta kannoin myös kasan mattoja pihalle. Kun mies oli paasannut pölyt petarista ja kantanut sänkyvaatteet takaisin lämpenemään, hän hakkasi vielä matot. Leivottuani ja lakaistuani toin illan hämärässä raikkaat matot lattiaan ja hain myös kuivahtaneet pyykit sisälle tuomaan lisää raikkautta.
Huomenna toivon pääseväni jumikseen. Sitten pitäisi soittaa Millanin äidille ja sopia treffit leikkimökkiin. Hänellä on siellä lankoja, joita hän haluaisi antaa minulle ja joita minä mielelläni otan vastaan. Maanantaina olemme lähdössä miehen ja Millanin kanssa lähikaupunkiin asioimaan. Samalla kuskaamme taas hänelle vesilastin, ne kirjastotuomiset ja kakun.
Mutta nyt olisi se aika, jolloin voisin mennä hyvissä ajoin nukkumaan.

Edit. Sen verran piti palata täsmentämään tekstiä, että tsekkasin ennen kirjoittamista viimevuotisista t MAALISKUUN alun tekstit. Tälle päivämäärällä ei ihan joka vuosi postauksia tule tehtyäkään. Hyvää karkauspäivän loppua!

Kellarinsiivoussoppaa

Ei ehkä KUULOSTA houkuttelevalta saati herkulliselta, mutta tänä viikonloppuna syömme miehen kanssa Kanttorilassa kellarinsiivoussoppaa. Siivosin minä sinne pakastinta ja kuiva-ainekaappiakin. Borssikeittoa siitä oli tarkoitus tulla ja niin tulikin. Idea lähti siitä, kun arkiasuntomme jääkaapissa oli päiväyksensä ohittanut kermaviili. Muistin, että pakastimessa on joulun jäljiltä juurestenkeittolientä, jonka olin suunnitellut käyttäväni johonkin keittoon. Nyt oli sen aika. Pakkasin liemipullot mukaamme pakastimesta, samoin vähän persiljaa, kesäkurpitsaa, härkäpapuja ja tomaattimurskaa. Kellarista siivosin keittoon loput nahistuneet palsternakat, mukulasellerin ja pahiten pehmenneet punajuuret. Kuiva-ainekaapista soijasuikaleita. Sellainen pikkufiba sattui, että yksi niistä neljästä juureskeitinliemipulloista ei sitten ollutkaan sellainen, vaan siinä oli desin verran omenahöyrymehua, jota tuli sivutuotteena, kun taannoin olin siivonnut talviomenoita kellarista mehumaijaan sosetta tehdäkseni. Omenamehu antoi kuitenkin ihan mukavaa potkua borssiin. Onneksi mehussa ei ollut sokeria. En kuitenkaan ajatellut mainita asiasta miehelleni.
Siitä onkin hurahtanut taas pitkä tovi, kun olen viimeksi kirjoitellut blogiin. Yhden kerran jo aloitin ja sain aikaan otsikon...
Sen verran  viimeisimpiä kuulumisia Kanttorilaan liittyen, että päättyvällä viikolla aloitin ensimmäiset esikasvatukset: keijunmekko, munakoiso, chili, paprika ja ohraa Millanin kissoille. Viritin taimihyllykön työhuoneen ikkunan eteen ja mies löysi ajastimen lamppua varten. Tästä se lähtee. Niin, Millanin kanssa on tekeillä taas myös siementilaus.

Mihin syksy hupeni?

Muutama päivä jäljellä syyslukukautta. Mihin se meni? Viimeksi kirjoittaessani olen muistellut kesää, ja tarkoituksena oli myös kirjata muistiin jotain ensi kesää varten, mutta se taisi jäädä tekemättä. Melkein joka viikonloppu olemme käyneet Kanttorilassa, isänpäiväviikonloppu oli poikkeus. Mutta kesän jälkeenkin siellä on riittänyt muutakin tekemistä kuin blogin kirjoittelu, siitäkin huolimatta, että tänä syksynä helpotimme omenaurakkaa viemällä toistasataa kiloa punakanelia mehustamolle. Miehellä on riihessä pitkällinen autoprojekti (taas tai yhä). Minä taas en hirveitä ehdi lyhyen viikonlopun aikana, mutta viime aikoina olen vähitellen rustannut paikkoja kuntoon joulunviettoa ja jouluvieraita varten. Viime viikonloppunakin saimme paljon aikaan, vaikkei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan. Siitä ajattelin kirjoittaa erillisen stoorin.

Lisää kuvamuistoja loppukesästä 2019

Iso, sisältä vihertävä tomaatti oli herkullisen makea pihvitomaattilajike, jonka siemeniä Millan oli tilannut Eestistä. Itselläni on vuosia ollut pelkästään Moneymaker-lajikkeen siemeniä, mutta Millanilta olen saanut joka kesäksi myös jotain muita lajikkeita.

Millanilta on myös tuon alimmaisen kuvan ihana lila gladiolus, jonka mukuloita häneltä sain keväällä. Samassa maljakossa helminukkajäkkärää ja silkkikukkaa, joka myös kesti pitkälle syksyyn.

Kesä takana, kesä edessä

Muutama jo toki vanhentunut loppukesän puutarhakuva. Ensimmäisessä yksi verenpisaroista ja ritarinkukat odottavat vielä talvettumaan siirtämistä, nyttemmin olen jo kantanut ne sisälle, amaryllikset kellarin rapuille ja verenpisaran vintin ikkunalle yhdessä pelargoniastioiden kanssa. Tänä kesänä pelargonit olivat isoissa yhteispurkeissa, vaaleanpunaiset jalallisessa isossa muoviruukussa ja ne toisenpunaiset pienessä kylpypaljussa, joka minun piti siirtää kottikärryillä likemmäs taloa raahatakseni sen rappuja ylös vintille. Oliivipuu talvettuu vintillä sekin.

Vuosi sitten syksyllä aloittamani reunusmuurin rakentamisen sain kesän päätteeksi etenemään loppusuoralle. Samalla kaivoin ylös kamtsatkan- ym. maksaruohot siivotakseni ruohotuppaat ym. rikat pois. Uuteen multaan istutin sitten maksaruohon lisäksi patjarikkoa, joka kaivonkannelle levitessään/siirtyessään on näyttänyt taantuneelta, kahden kuivan kesän takia varmaan. Tällä hetkellä kuvassa vielä harvalla näyttävät patjarikkosiirrännäiset ovat komistunut silmissä. Uskon, että siivous ja uudelleen istutus on tehnyt hyvää myös mutkan oikeassa laidassa olevalle ketoneilikalle.

(Aloitin tämän tekstin kauan sitten, lokakuun puolessa välissä, nyt kuu on jo kohta vaihtumassa, en viitsi jatkaa tekstiä loppuun, eli siihen edessä olevaan kesään... toinen teksti toiste.)

Pari kuvaa perhospenkistä sen jälkeen, kun olin kaivanut sen toiseen laitaan levennyksen ja istuttanut uudisalueelle kesäkukkia ja joitakin perennoja. Aluksi tuore kukkapenkki näytti kovin alastomalta, mutta loppukesällä se oli suorastaan runsas ja rehevä. 

Syksyn ihanat antimet

Tulimme pari tuntia sitten Kanttorilaan ja aloitimme omenoiden keräämisen saman tien. Tarkoitus on viedä huomenna kuorma tuoremehuasemalle. Emme ole aikaisemmin kokeilleet teettää mehua, mutta nyt sekä Millanin että naapurin rohkaisemana päätimme kokeilla. Tänä vuonna punakaneli on yllättävän hyvälaatuista ja isokokoista ja satoa on enemmän kuin parina edellisenä syksynä. Omenasosetta olen tehnyt jo yli kaksikymmentä tölkillistä ja kuivannutkin olen muutaman kuivurillisen omenaviipaleita. Puhumattakaan siitä, että omenoita on kuskattu sukulaisille, työtovereille ja jopa oppilaille. Joten tuoremehun teettäminen helpottaa työmäärää. 

Muutakin säilömistä olen saanut tehdä. Perinteistä maustekurkkua ja etikkapunajuurta. Erityisesti iloitsen juuri siitä, että sekä avomaan kurkkuja että punajuuria kasvimaa ehti tänä syksynä tuottaa - ja minä ehdin niitä kerätä talteen ennen yöpakkasia. Parina viime kesänä punajuuren kasvatukseni on eri syistä mennyt vähän mönkään, viime talvena jouduinkin turvautumaan kaupasta ostettuihin punajuuriin jouluksi tekemääni juureslaatikkoa varten. Maustekurkun tekemisestä on nyt tullut myös minulle tärkeämpää, kun itseni lisäksi myös vävymme tykkää niitä syödä. 

Kesäkurpitsaa olen raastanut pakastimeen lähinnä kakkujen raaka-aineeksi, tomatilloja ja härkäpapuja olen esikypsentänyt pakastimeen. Pari viikkoa sitten nostin perunat ja yllätyin niiden koosta ja määrästäkin niin, että minun piti ensimmäisen varren nostettuani käydä miehelle näyttämässä niitä kahdeksaantoista isoa mukulaa, jotka yhdestä varresta nousivat.

Juu, kyllä. Tykkään syksystä juuri tästä syystä. Vaikka metsän marjat ja sienet ovat tänä syksynä meidän osaltamme pääosin jääneet metsään, niin satoa olemme saaneet silti kerätä yllin kyllin. Kiitollinen mieli.

Leukoija

Kun keväällä halusin hankkiutua eroon ylimääräisistä kukan- ja tomaatintaimista jakelemalla niitä ystäville, niin sain vaihdossa pariltakin ystävältä jotain tilalle. Ulla-ystävältä sain onnenkäenkaalta, Iron Cross -nimistä lajiketta, joka onkin kasvanut ja kukkinut lahjakkaasti koko kesän. En vain vielä muistanut nostaa käpyjä ylös ja talvettumaan. Nyt toivoskelen, etteivät ne olisi kylmettyneet liikaa vaan saisin pysymään hengissä talven yli ensi suveen. Arja-ystävältä sain puolestaan leukoijan taimia. En ollut koskaan itse sellaisia kylvänyt. En edes tiennyt, millaisia niistä pitäisi tulla. Aina on mukava kokeilla uusia lajeja, sen olen oppinut vuosien mittaan erityisesti Millan-ystävältä. (Muuten mulla olisi varmaan kesäkukkina edelleen vain ne vanhat tutut orvokki, petunia ja lobelia...)
Tämä kesä taisi olla haastava ainakin juuri leukoijalle, tai ainakin Kanttorilassa minun hoivissani. En karaissut tarpeeksi ennen ulos istuttamista, siksi leukoijan taimet varmaan juroivat pitkään. Sitten tuli jokin ötökkähyökkäys, jonka jäljiltä pienistä taimista jäi jäljelle melkein pelkkä ranka. En kuitenkaan riipinnyt kituvan ja puolikuolleen näköisiä taimireppanoita pois. Ja niin vain ne vähitellen toipuivat ja kesän edetessä alkoivat uudelleen kasvaa. Eiväthän ne kovin korkeiksi ehtineet, mutta lopulta ilmestyi myös pienet kukinnot. Elämän voima ja kasvun ihme yllättää yhä.