Joululoma hyvässä vauhdissa

 Minulla oli eilen syyslukukauden viimeinen työpäivä. Päästiin puolen päivän jälkeen lähtemään joulun viettoon mukanamme tytär ja vävy. Toiveissa on saada pojatkin tänne. Kuopus ja esikoinen tullevat myöhään tänä iltana samaa matkaa, mutta keskimmäinen odottaa ensin testitulosta.

Joulujuhlan tai -kirkon sijaan viimeisen päivän ohjelmana oli koronahenkisesti ulkoilua; lipunryöstöä aamuhämärissä, sitten luokittain puurolla. Luokissa katsottiin aiemmin viikolla kuvaamani oppilaitteni näytelmä, jaettiin todistukset ja päästiin loman viettoon. Yllätyksekseni sain taas oppilailta muistamisia. Ja yllätyksekseni ne olivat, kortteja lukuunottamatta, kaikki jotain syötävää - mikä tietty ilahdutti erityisesti - kauniisti koristeltu jättipipari (kuvassa), saaristolaisleipä, konvehtirasia ja kuusenkaramelli. 

Tänään on neljäs adventtisunnuntai. Kävimme Millanin luona viemässä ja vastaanottamassa joulumuistamisia. Jouluruokia on jo maisteltu. Tortut on leipomatta ja piparit koristelematta ynnä muutama muu homma tekemättä, mutta onpa tässä aikaa, tällä hetkellä tuntuu, että ihan ruhtinaallisesti, kun syyslukukausi loppui niin aikaisin. Tässä poikia odotellessamme taidan ruveta laatimaan jonkinlaista työlistaa, mitä vielä olisi tehtävä huomisesta aattoon. 

Itsenäisyyspäivän ilta koronan varjossa

 

Kanttorila on osittain jo pukeutunut jouluasuun. Enimmät siivoukset olen tehnyt, vaikka vielä on hieman epävarmaa, saammeko lapset joulunviettoon luoksemme vai olemmeko kaikin eristyksissä tahoillamme koronan takia. 

Tänään mies asensi jouluvalot navetan päädyssä olevaan tuoksuköynnöskuusamaan. Samoista lampuista riitti navetan ikkunalle ja yhteen lyhtyynkin. Mukavasti hoksattu. 

Lähdimme alkuiltapäivästä ajelemaan Kanttorilasta kohti pohjoisen "työmaakoppiamme". Sateinen juhlapäivä oli alkujaankin hämärä, eikä aikaakaan kun - voi kauhistus - oli jo aivan pimeää ja vastaantulevien autojen valot häikäisivät märästä tienpinnasta heijastuen.

Vielä pari viikkoa tätä pimenemistä... 

Rotumista

 Isänpäiväviikonloppuna en sitten olovana joutanut kirjoitella. Lauantaina käytiin tavanomaisella vesivisiitillä Millanin luona (kuskaamme hänelle joka vkl kaksi 10 l kanisteria juomavettä, hän ei kykene edelleenkään juomaan oman alueensa vettä). Mutta isänpäivä ei mennytkään millään muotoa tavanomaisesti. Jo aamulla miehellä oli outoa oirehdintaa, jonka hän arveli menevän itsellään ohi mutta joka puolipäivään mennessä olikin pahentunut. Kun soitettiin neuvoa päivystyksestä, sieltä kehotettiin soittamaan yksykskakkoseen. Josta lähetettiin sairasauto viemään miestä isoon sairaalaan. Minä jäin itkeskelemään ja pyörimään  ympäriinsä avuttomana. Ryhdyin tiskaamaan aikani kuluksi, saadakseni itseni rauhoittumaan ja valmistellakseni lähtöä Kanttorilasta, mahdollisesti yksin, itse ajaen, jos miehen vaiva osoittautuisi niin vakavaksi, että joutuisi jäämään pidemmäksi aikaa. Tiskattuani päätin ottaa yhteyttä sairaalaan kyselläkseni tilanteesta. Soiton jälkeen rauhoituin, vaikka edelleenkään en tiennyt tarkemmin. Eikä minun tarvinnut ihan kahta tuntia odotella ennen kuin sain mieheltä viestin, että vaiva oli selvinnyt ja siihen saatu lääkkeet ja että voisinko tulla hänet hakemaan, kun lompsa oli jäänyt pois matkasta.

Kanttorilaan ajelimme takaisin taas täksi viikonlopuksi. Ehdimme eilen perulle vasta pimeän tultua, joten en nähnytkään haravoida. Sen sijaan istuin sohvalla neulomassa joululahjasukkia. Se, ja muutaman muun illan neulomissessiot, kostautui aamulla. Niska-hartiaseutuni ilmeisesti oli niin jumissa, että se aiheutti huimausta. Jota oli lievempänä ollut jo edellisaamuna. Nyt hojaannutti niin, että kaaduin makkarin lattialle. Luojan kiitos, huimaus kuitenkin hellitti vähitellen, eikä sitä tuntunut enää lainkaan siinä vaiheessa, kun kylästelimme Millanilla.

Tänä iltana en ole vielä ottanut kudinta käteeni. Sen sijaan höyrytin maijallisen omenoita soseeksi. Meinaan tohtia kuitenkin pari kerrosta neuloa, pitää vain muistaa venytellä niskoja. 

Hevoskastanjoita ja suppilovahveroita

 Eilisen pyhäinpäivän aikana ja päätteeksi minulla oli varsinainen voittajafiilis. Olen himoinnut molempia otsikossa mainittuja asioita, ja nyt minulla oli mahdollisuus saada himoitsemiani, mutta se edellytti itseni ja pelkojeni voittamista.

Mitä tulee hevoskastanjoihin niin sellaisia oli tarjolla Facebookissa Roskalavalla. Ihan helppo juttu jopa minulle, kirjoittaa kommentti ja ilmoittaa kiinnostuksesta. Mutta sitten se hakeminen... Pitää tohtia lähteä etsimään uutta osoitetta, mennä vieraiden ihmisten pihaan ja - mikä pahinta - ehkä tulla nähdyksi. Mies lähti kuitenkin "tohoriksi", ja hakureissu onnistuikin helposti. Otin runsaasta tarjonnasta puunsiemeniä myös Millanin varten.

En ole koskaan aikaisemmin saanut tilaisuutta sienestää suppilovahveroita. Olemme niistä kyllä päässeet vuosien mittaan nauttimaan, kun olen saanut niitä kuivattuina enimmäkseen veljeltä mutta myös siskolta ja Millanilta. Tänä syksynä kuitenkin tuli iso hinku vihdoin löytää itsekin, kun somessa näin jatkuvasti kuvia sienisaaliista ja kun jopa pikkusiskonikin oli saanut suppissaaliin. Mutta minnepäin mennä metsälle? Tuskin kukaan paikallinen haluaa paljastaa apajaansa. Mutta Millanpa ehdotti erästä tuttua miestä, jolta kannattaisi kysyä ja joka saattaisi antaa koordinaatteja.

No niin. Laitoin viestiä mesen kautta. Helppo homma tähän asti sekin. Minulle luvattiin ohjeet, mutta ne haluttiin antaa suullisesti puhelimessa. Se meinasi sitä, että minun piti SOITTAA PUHELIMELLA! 

Kun hinku on tarpeeksi kova, se kyllä toimii pontimena. Tartuin härkää luurista, puheluani oli jo odotettukin, sain ohjeet, jotka skrivasin paperille pikakirjoituksella. Ohjeet näyttivät erittäin sekavilta, mutta sitten kun lähdimme niitä seuraamaan, ne osoittautuivatkin varsin täsmällisiksi.

Olin perehtynyt mm. Luontoportti.comin avulla niin suppiksien ulkonäköön, tuntomerkkeihin ja matkijasieniin kuin niiden kasvupaikkatietoihinkin. Ja, kiitos tarkkojen ohjeiden, sieniä löytyikin yllättävän helposti. 

Olimme vain hetken verran sienestämässä, otin sen lähinnä opintoretkenä, enkä halunnut liikaa perattavaa enkä kuivattavaa. Parin litran saaliimme oliki juuri sopiva. Siitä, mikä ei mahtunut kuivuriin, tein tänään sienikastikkeen muusin kaveriksi.

Tänään istutin kymmenen hevoskastanjaa ruukkuun, jonka upotin kasvimaalle ja suojasin kateharsolla.

Karvakuppeja

 Syyslomaviikon viimeinen päivä. Paljon jäi vielä hommia, mutta jotain ehdin tehdä.

Kävimme eilen Millanin luona kahvilla. Sain häneltä mukaani pussillisen koirankarvoja. Linnut tarvitsevat lämmikettä pesiinsä sekä keväällä että syksyllä. Millan kertoi, että hänen vanhempansa tapaavat täyttää lyhdyn kissojen ja koirien karvoilla, joita pikkulinnut käyvät sitten nyhtämässä lyhdyn rei'istä.

Eilen sitten mietin sopivaa astiaa ja haeskelin sellaista komeroista. Muistin, että minulla on turhan panttina sipulipurkki, jossa on reiät kyljessä. Löysin purkin, mutten muistanut, minne olin pannut sen puisen kannen. Sitä etsiessäni huomasin kauan sitten jemmaamani lampunkuvun metallisen "nupin", jossa oli reikälevy pohjana. Kokeilin täyttää nupin karvalla ja ruuvasin levyn takaisin. Minusta näyttää siltä, että siitä on jo käyty karvoja repimässä.

Löysin lopulta kannenkin sipulipurkkiin joten sen täytin myös. Ei kuitenkaan kahta kolmannetta. Tein vielä "tuhkakuppiversion" - ja eiköhän siitäkin ole jo käyty nyhtelemässä.

Sanomattakin on selvää, että aloitimme lintujen talviruokinnan heti ensimmäisen lumisateen jälkeen. Siemensäiliö on jo kerran täytetty uudelleen, ja tänään täytyy muistaa täyttää ennen lähtöä. Talipalloista riittänee nokittavaa koko viikoksi, mutta säiliö saattaa tyhjentyä ennen perjantaita. Pitäisi varmaan olla ainakin viiden litran törppö. 

Näkemiin, Kanttorila, taas horviksi. Olisin minä pidempäänkin viihtynyt. 

Talvikompostoinnista

 Syksyisin lämpökompostorit täyttyvät matoisista, raaoista ja muumiotautisista omenoista. Niiden seuraksi tarvitsisi runsaasti kuiviketta, mutta syksyllä nimenomaan KUIVIKKEESTA tahtoo olla puute. Tänä syksynä ehdin kuitenkin kuivalla säällä kerätä lehtiä talteen muovisäkkeihin. Äsken vajensin täydempää lämpökompostoria isoon kompostisäiliöön tekeytymään lisäten sekaan niitä kuivia lehtiä. Niin sain lisätilaa kellarista pois perkaamilleni muumio-omenoille ja kuivikelehdille.

Syysloman loputtua alan taas käyttää bokashia, jolloin kompostereihin ei paljoa kerry täytettä, lähinnä vain kahvinporot, joita en ole halunnut bokashisankoon tyhjätä. Jos molemmat lämpökompostorit kuitenkin sattuisivat talven aikana täyttymään, niin voin tyhjäillä kahvinsakkoja isoon kompostisäiliöön.

Nyt olen varannut myös bokashisangon tyjentämiselle paikan kellariin. Siellä on yksi iso muovilaatikko, johon tyhjäsin mullat mm. paprikalaatikosta, jonka olimme miehen kanssa kantaneet sisälle kasvihuoneesta ennen pakkasia, jotta vihreät paprikat ehtivät kypsyä. Pystyn tyhjentämään mullan sekaan ehkä jopa kaksi bokashisangollista. Loput voinevat jäädäkin mojumaan kevääseen asti. Jos sangot loppuvat kesken, ehkä jopa raaskin ostaa oikean bokashiastian, jotta saisin myös valutettua sitä nestettä ruukkukasviravinteeksi.

Kompostointi, bokashin hoito, biojätteen käsittely ja muuttuminen kasvualustaa ravitsevaksi mullaksi on mielenkiintoista ja palkitsevaa, vaikkakin ajoittain sottaista ja haisevaa puuhaa. Mutta ei talvella bokashoidessa. 

Viikko 43

Anoin ja sain taannoin palkatonta vapaata niin että pystyimme viettämään Kanttorilassa pidennetyn viikonlopun, ja silloin ehdin tehdä pihalla yhtä ja toista talven varalle. Saamani vapaa osoittautui sittemmin jopa odotettua aiheellisemmaksi. Nimittäin nyt kun varsinainen syyslomani perjantaina alkoi, niin minulla oli tasan lauantai aikaa tehdä loput välttämättömät syystyöt puutarhassa. Sitten tuli ensilumi. Yksi välttämätön oli omenapuiden tyhjäys. Onneksi suurin osa talviomenoista oli tullut alas vähin erin pitkin syksyä, joten kolmen omenapuun tyhjäämiseen ei meiltä kahteen pekkaan mennyt kauaakaan. Mies keikkui tikkailla ja ojenteli minulle omppuja, jotka pakkasin papereilla fylläten pahvilaatikoihin.

Puutarhan syystöihin kuuluu myös istuttamista ja kylvöjä. Tulppaanit olin tohtinut istuttaa jo reilu viikko sitten, mutta eilen lopulta sain päätettyä, mihin kylvän valkosipulit ja palsternakat. Ja sitten olikin helppo ryhtyä tuumasta toimeen. Merkkasin kylvöpaikkoja tikuilla, mutta pitäisi vielä piirtää kylvökartta ensi kasvukautta varten. 

Viime syksyn juurisikurikylvö ei sitten koskaan kasvanut kohopenkistä, ja syyksi arvelen kuivumista. Nyt kokeilin kylvää niitä kylvölaatikkoon, jonka suojasin sadevesiastian suojaverkolla ja sijoitin talon pohjoispäätyyn, jossa minulla oli viime talvenakin onnistunut kylmäkäsittelykylvökokeilu. En tiedä sitten, miten juurisikurin juureen vaikuttaa kouliminen. Sitä ei juureksille yleensä tehdä. Mutta murehdin sitä sitten, kun näen ensin, itävätkökään ne siemenet nytkään.

Kuten niin usein syksyisin (tai keväisin tai kesäisin), nytkin olen rakentanut kohopenkin. Eilen lykkäsin monta kottikärryllistä kompostia sen päälle. Kompostimultaa riitti vielä muuallekin, pariin lavaan ja viime vuonna rakennetulle kohopenkille, joka tarvitsi lisähumusta, koska ydinrisut pilkottivat esillä. Vuosi sitten mulla oli vähemmän värkkiä kasattavaksi risujen päälle, mutta hyvin kesäkurpitsat ja maissit risujenkin päällä kasvoivat.

Niin, toki ensilumi suli pois, mutta kylmä pihalla on ollut. Pari erää omenasosetta olen nyt lomalla keittänyt, ja ne saa hetkeksi piisata. Yhteensä aikaisemman kesäomenasose-erän kanssa 19 purkillista. Ja muutama pullo omenamehua sivutuotteena. 

Töitään luettelee

Kanttorilaan saavuttuamme poimin jälleen ilokseni kukkia maljakkoon, kun niitä vielä on jäljellä. Jotkut lajit ovat lämpimän syksyn ansiosta alkaneet kukkia uudelleen, ja tuntuu että esimerkiksi harmaakäenkukka vain jatkaa ja jatkaa kukintaansa. Mikäs sen mukavampaa. Jokin noista maljakkokukista tuoksuu kivasti, epäilen kanadanpiiskua. 

Sää on suosinut sekä eilen että tänään. Tyhmästi kylläkin haaskasin osan kauniista säästä eilen sisätöissä. Kun kerran olin päättänyt keittää ekan erän omenasosetta, niin keitin kans. Ja kun kerran sosepurkit olivat uunissa  steriloitavana, niin pitihän uuniin saada vielä nisuakin. Etenkin kun hiivapalakin piti vihdoin käyttää. Sitten kun olin valmis, iltahämärä oli laskeutunut ja vesisade ropisi. Mutta aamulla oli taas pouta ja pääsin takaisin pihaleikkeihin. Olin kuullut puolella korvaa, että halla viimein uhkaisi, joten päätin nostaa lopulta myös mukulasellerit. Samalla siivosin selleripenkistä rikkaruohoja pois. Edellispäivänä olin alkanut perata perhospenkkiä, koska puutarhurin perjantaipostissa kehotettiin perennapenkkien perkaamiseen ennen talven tuloa. 

Ketjutukseksi pihapuuhani taas meni, periaatteella "viedään mennessään ja tuodaan tullessaan". Moni siivoushomma liittyi kohopenkin tekemiseen. Kuopan kaivuun olin aloittanut jo viikko sitten. Nyt pääsin sitä täyttämään. Irto-oksia keräsin sieltä täältä, mutta oksasaksilla leikkasin lisää paristakin kohteesta. Portin pielessä oleva pikkukuusi kaipasi mielestäni ympärilleen lisää tilaa, joten raastoin liian likellä olevaa siperianhernepensasta ankarasti. Kuusiaidan laidassa omia aikojaan kasvavaa orapihlajapensasta sieti myös kurittaa. Minulla oli jemmassa kaksikin kasaa mättäitä risujen päälle, mutteivät ne silti riittäneet peittämään kauttaaltaan. Mättäistä on aina kohopenkkiä rakentaessani suuri uupelos, mutta kompostimullasta yleensä vielä suurempi. Vielä en siihen asti edennyt, lehtiä sen sijaan sain jo haalattua aika mekosta. (Olkoon tuo lainaus Aleksis Kiveltä hänen päivänsä kunniaksi.) 

Viikko sitten istutin Millanilta saamani viisi tulppaanin sipulia perhospenkkin. Tökkäsin siihen muutamia tikkuja merkiksi ja kissankarkoitukseksi. Valkosipulit on vielä kylvämättä. Samoin palsternakat ja sikuri. Mutta sembramänty- ja lehmuspurkit muistin viimein upottaa kasvimaalle talvisuojaan. Ja samaan syssyyn meni hevoskastanjakylvöpurkkikin. Vielä vain toivoskelen, jos vaikka sieltäkin taimi nousisi. 

Minne ihmeeseen istuttaisin sen lehmuksen? Haapaakin hiniööttisin tälle tontille. Mies sellaisen taimen siirsi kesällä ojan laidasta ja tökkäsi koivuvanhuksen kupeelle. Ensi keväänä näkee, onko se hengissä. Se haapa. Koivuvanhus sinnittelee vielä, vaikka Aila siltä olikin pari oksaa taas irti retuuttanut. Siis myrsky. 

Mutta nyt on tämä suomalaisen kirjallisuuden päivä illassa, ja minunkin on aika päättää kirjallinen selvitykseni ja mennä maata. 

Siipiveikkoja

 Eilen tapahtui jotain ainutlaatuista. Tai melkein ainutlaatuista. Kiinnitin ulkona huomiota lintujen rähinöintiin, joka oli jatkunut yläilmoissa jo hyvän aikaa. Koska varislintujen äänten joukosta kuului kimeämpikin, jota kuvittelin lokin huudoksi, käännyin lopulta uteliaana tiirailemaan taivaalle. Ei se suinkaan ollut lokki, jolle naakat tai varikset rähisivät. Se oli PALJON isompi. Mies sattui olemaan lähistöllä, kutsuin häntä ja selitin: ”Kotka!” Myös mies näki, mitä päidemme yllä tapahtui. Molemmat ehdimme kiinnittää huomiota jättiläislinnun valkoiseen leveään pyrstöön, joka sittemmin paljastui ratkaisevaksi tuntomerkiksi. Kyseessä oli merikotka. Sillä välin, kun koetin kaivaa kännykkää esille ja alkaa videoida, linnut ehtivät ottaa lisää korkeutta, eikä filminpätkässäni pyrstö enää erottunut. Lintujen häivyttyä näkyvistä olin vielä pitkään kiihdyksissäni ja tunnekuohuista, kävelin ympyrää edestakaisin, nyyhkytin liikutuksesta ja kiitin Taivaan Isää hänen ihmeellisestä luonnostaan.

Mitä sitten tarkoitin tuolla ”melkein ainutlaatuisella”? Aikaisemmin tänä syksynä tein lintuhavainnon, jota ensin luulin kurjeksi, kun se lenteli pellon yllä, mutta kun se muutti lentosuuntaa, huomasin, ettei sillä olekaan pitkiä koipia. Ajattelin silloin, ettei noin iso voi olla muu kuin kotka. Tutkailin vähän netistä, olisiko havaintoni voinut olla mahdollinen, enkä löytänyt mitään, mikä olisi osoittanut kotka-arveluni mahdottomaksi. Eilispäiväinen toisen silminnäkijän vahvistama havainto varmisti minulle, että ensimmäinenkin kotkahavainto oli todellinen. 

Toki tiklin ja pähkinhakin bongauksetkin tänä kesänä ovat olleet ihan jees 😊

Melkein perillä

 Ajelimme jälleen paikkakunnalle, vielä ei ihan olla Kanttorilan kulmilla, kun mies poikkesi kauppaan. Minä heräsin vähän ennen sitä whatsappviestin ääneen. Torkuskelin loppumatkan, paikkasin työviikon unettomia iltoja ja kuuntelin unen läpi Jari Kekäleen avioliitto-opetusta ja Tuure Kilpeläisen laulua.

Olenkohan lievästi kuuhullu, kun, saa sanoa, joka ilta tällä viikolla olen joutunut odottelemaan Nukku-Mattia omasta mielestä liian pitkään? 

Tulevan toivoa pistokkaista

Syksyllä sadonkorjuun lisäksi puutarha-ajatukset askartelevat myös jo tulevassa keväässä ja kesässä. Siihen kuuluu siementen keruun lisäksi mm. talvettaminen. Vaikka syksy on ollut tähän asti kaunis ja lämminkin, niin olen jo kanniskellut sisälle ainakin edustuksen talvetettavista. Osa murateista ja iso verenpisara ovat vielä kuistilla hallaharson alla. 

Kannoin myös tämän kevään hankintani, tuoksupelargonin, eteiseen talveksi, mutta olen ottanut siitä myös useita pistokkaita. Toki siksi, että emokasvia piti joka tapauksessa typistää, mutta myös siksi, että haluan yrittää varmistaa sen säilymisen. Lupasin pistokkaan myös ystävälleni, jolta oma tuoksupelargoni oli jokin vuosi sitten menehtynyt. 

Häneltä puolestaan sain napata pistokkaan ihanan anilliininvärisestä pelargonista, kiitokseksi harmaakäenkukan siemenistä, joita vein hänelle. 

Viimeinen kuva ei ole varsinaisesti pistokkaasta. Olen kyllä ottanut pistokkaita myös tästä toisesta viimekeväisestä hankinnasta eli hopeaputouksesta, mutta kuvassa on itsekseen juurtunut alku, jonka löysin toisen kasvin ruukussa. Se oli ollut sopivasti hopeaputouksen alla, jonne hopeinen latva oli päässyt asettumaan ja kesän mittaan kasvattamaan oikein kunnon juuren. Minulla oli melkoinen kaivaminen, että sain sen ehjänä ja kokonaan ylös vesifiikuksen juurelta. Mutta nyt tuokin ihana yllätys on muovihupun alla ja toivon mukaan selviää talvesta ensi kesän iloksi. Eikä mua lainkaan haittaisi, vaikka ne hopeavitjan pistokkaatkin kasvattaisivat kunnon juuret. 

Pistokkaista puheen ollen, ohotanmarunasta kesällä juurruttamani pistokkaat istutin jo emokasvin viekkuun. Nähtäväksi jää, onko siinä jo ensi kesänä kolme pehkoa vierekkäin. 

"Siihen kasvoi sieni, lakkipäinen pieni"

Sienet ovat iso salaperäinen osa luomakunnan ihmeellistä monimuotoisuutta. Niissä - tai ainakin tavallisesti sieniksi mielletyissä kupusienissä - on jotain satumaista, ja ne ruokkivat (vatsojen lisäksi) mielikuvitusta. 

Eilen saavuttuamme ja vakituista puutarharundia tehdessäni pysähdyin pitkäksi aikaa kyykkimään lintualtaan luo. Se allas syntyi aikanaan Millanin mielikuvituksen avulla muurarilta jääneestä ja maahan jänkkääntyneestä sementtisäkistä, pronssimaalista ja muutamasta sammakkofiguurista. Altaan ympärille Millan rakensi - tietysti - perennapenkin, johon kuului mm. lapinnauhus, julianesikko ja punertavalehtinen rentoakankaaliljike. Nauhus on yhä paikallaan, nuo kaksi muuta mainittua olen siirtänyt uusittu perhospenkkiin, tilalla on mm. keltamaksaruohoa ja jotain mehitähtiä. 

Ja siellä, mehitähtien vieressä maasta punnersi punalakkeja. 

Huomaatko yläkuvasta toisenkin punakärpässienen pienesti pilkottavan vasemmassa laidassa? Alla on siitä lähikuva. 

Ovathan ne nättejä ja söpöjä, vaikka punainen onkin tarkoitettu varoitusväriksi. Minäkin olen joskus haaveillut puutarhaan sellaisia emalivadeista ja puupölkyistä rakennettuja punakärpässieniä, mutta toistaiseksi ei ole ollut joutavia (=rikkinäisiä) emalivateja. Iloitsen siis näistä aidoista puutarhakoristeista. 

Kahden tahi kolmen vaateparren jälkeen

 Säätiedotus piti paikkansa, kun povasi tälle lauantaille runsaita sateita. Onneksi uskoin asian jo eilen illalla. Minun piti välttämättä pestä pyykkiä pian saavuttuamme, kun sitä oli muutaman viikon aikana kertynyt, mutta illan hämärässä ennen nukkumaan menoa kävin hakemassa melkein kuivat vaatteet sisälle pyykkitelineelle.

Aamulla nousin ennen seitsemää ja sade oli alkanut hyvän aikaa aikaisemmin. Satoi tai ei, minulla piisasi ulkohommia. Nostin punajuuret, palsternakat ja perunat. Välillä piti käydä sisällä ja silloin aina vaihdoin kuivan vaatekerran. Toki yritin sovittaa ulkopuuhat kuurojen väliin, mutta välit olivat aina lyhyempiä kuin urakkani kesto. 

Päätin tehdä rakuunalle saman kuin aikanaan raparperille. Tällä tontilla oli valtavan iso raparperialue, jota jo Millan alkoi typistää mutta jonka minä raivasin lopulta kokonaan pois kasvimaalta saadakseni lisää tilaa mansikalle. En kuitenkaan raaskinut tuhota raparperia kokonaan, koska se oli hyvin vanhaa alkuperää, vaan siirsin pienet alut kahteenkin kohtaan syrjemmälle tonttia. Rakuuna on minulle vähintään yhtä tarpeeton kuin raparperi. En ole osannut käyttää juuri lainkaan mihinkään ruokiin. Lisäksi olin huomaavinani tänä kesänä, että sain siitä sekä hengitys- että iho-oireita, kun käsittelin sitä ilman hanskoja. Siirsin pienen juuren pätkän varsineen omenapuiden takana olevan kohopenkin laitaan. Samalla sain tilaa Millanilta saamalleni appelsiinimimtulle ja ruukussa kesän olleelle sitruunamelissalle.

Muutakin pientä siivoilua kasvi- ja pihamaalla. Kasvihuoneen tyhjäyksenkin aloitin yhdestä kurkunrontosta.

Lopulta oli aika siirtyä sisätöihin, säilömään eiliset kurkut. Sitten pesin jääkaapin, en muista miksi siihen ryhdyin (asia kai johti toiseen), mutta hyvä, että se on nyt tehtynä. Se on nimittäin ollut nyt pari viikkoa tyhjänä ja sulana.

Illan päätteeksi saunassa sain itseni kutakuinkin puhtaaksi mullasta, mutta kaikki muut työvaatteet ovat ryöttäisinä kuivumassa eteisen naulassa. 

Sadonkorjuuta tämäkin

 Peräkamarin pöydällä oli tämännäköistä elokuun lopussa, ja yhä siellä on sitä sun tätä siementä kuivumassa. Nyt olen saanut talteen myös himoitsemiani nukkapähkämön ja sinipallo-ohdakkeen siemeniä. Harmaakäenkukan siemenkotia olen kerännyt runsaasti, sillä lupasin viedä niitä myös ystävälle, jolta ko. kaksivuotinen oli kadonnut pihasta. 

Virheistä viisastuneena olen kirjoitellut noihin alustapapereihin kyseisen siemenlajin nimen, enkä enää luota, että muistaisin, mitä sorttia mihinkin olen taskuistani tyhjännyt. 

Kurkkua myöten...

Yhä ovat säät suosineet eikä halla ole vielä tehnyt tuhojaan. Sen jälkeen kun suojasin avomaankurkkupenkit (toisen harsolla, toisen kasvitunnelimuovilla), olen joka viikonloppu kerännyt kurkkuja. Ensimmäisestä erästä olen laittanut kuvan aikaisemmin. Silloin tuli melkein kaksi sangollista, joista säilöin kuusi isoa purkillista. Toinenkin erä, ns. jälkikorjuu, oli reilu sangollinen. Siitä erästä säilöin kolme purkillista, ja osan vein siskoille säilöttäväksi. Molemmista eristä olemme syöneet isoimpia tuorekurkkuna. 

Viikko sitten jälkikorjuun jälkikorjuuta tuli taas miltei sangollinen. Niistä myös jätin isoimmat syömäkurkuiksi. Niitä on yhä sekä kellarissa että rivitaloasunnon jääkaapissa. Pienimmät säilöin kokonaisina Millanilta saamaani lisäpurkkiin ja loput vein rippilapsen äidille, jonka äiti tapaa säilöä kaikenlaista. 

Mutta nyt saa riittää. Tänään saavuttuamme (ja kiireesti vessassa ja syömässä käytyäni) keräsin penkkien päältä ensin suojat kuivumaan ja sitten jälkikorjuun jälkikorjuun jälkikorjuun. Vieläkin löytyi myös pari isoa, joita en ollut aikaisemmin bongannut. Kurkut osaavat piiloutua. Rontot jätin penkkeihin katteeksi, mutta tukikaaret keräsin talteen. 

Kapusin vintille etsimään vielä lisää purkkeja, jäljellä ei ollut enää yhtään isoa, toin likoamaan niitä, joita yleensä olen käyttänyt omenasosepurkkeina. Jonkin verran on vielä purkkeja tähteellä soseen tekoon, mutta jos eivät riitä, täytyy turvautua soseen pakastamiseen. 

Huomenna pienimmät kurkut taas kokonaisina, keskikokoiset viipaleina etikkaliemeen, suurimmat tuoreina leivän päälle. 

Meinaan muutakin toki ehtiä huomenna. Perinteinen pistäytyminen Millanin luona vasta sunnuntaina ennen paluuta "työmaakoppiin". Onkohan ihan höpsöä ruveta kutsumaan tuolla tavalla em. rivitaloasuntoamme työpaikkani likellä? 

Juhlapyhä

Tänään on ollut perhepiirissä kaksikin päivänsankaria, kun pojistamme keskimmäisellä on synttäripäivä ja kun lastemme serkku, kummipoikamme konfirmoitiin. Koska koronarajoitusten takia paikan päälle rippikirkkoon pystyi menemään vain muutama kirkkovieras rippilasta kohti, niin Kuuntelimme Kanttorilassa netin kautta konfirmaatiomessua (ja kylläpä oli ihana ja raikas sovitus ja esitys isosilla, "Jeesus, kirkkauden toivo") ja lähdimme sitten ajelemaan juhlakahveille ja rippiraavasta onnittelemaan. Keräilin pihasta hänelle kukkakimpun (zinniaa, väriminttua, tuoksuhernettä, helminukkajäkkärää, kosmosta ja vihreäksi asparagusta). Mutta koska kiireessä ei tullut mieleen ottaa kimpusta kuvaa, niin laitanpa päivänsankareiden kunniaksi kuvan marketasta. 

 

Härkäpapua

Tämän kesän kylvöjä suunnitellessa kysyin Millanilta paikkaa härkäpapukylvöksille. Kas kun halusin kokeilla veljeltä saamaani iittiläistä maatiaisljiketta ilman pelkoa ristiinpölyttymisestä. Ja kyllähän Millanin markille mahtui. 

Idätin ja kylvin iittiläiset härkäpavut perennapenkkiin (neljästä pavusta kaksi lähti idätyksessä kasvamaan) jo varhain toukokuulla. Millanin pellolle kylvettiin iso- ja vihreäsiemenistä lajiketta, jonka siementä olen Millanilta saanutkin, mutta vasta sitten, kun savinen märkä pelto oli vähän ehtinyt lämmetä eikä ollut enää lillumärkä sateiden jäljiltä. Ensin neitseellinen läntti piti kuitenkin kuokkia ja samalla karsia rikkaruohoja. 

Kerran kesän mittaan kävin perkaamassa härkäpapupenkit, ja pelkäänpä, että Millan näki suuremman vaivan niiden eteen etenkin kuivan kauden aikana.

Kuiva kausi oli kohtalokas toiselle itäneistä iittiläisistä. Jotten menettäisi ainoata vartta, siirsin sen kookkaaseen ruukkuun ja hoivailin siinä parhaan taitoni mukaan. 

Aikanaan tuli jokunen kukka, ja kiitos pölyttäjien, alkoi palkokin kehittyä. Mutta vain yksi. Koskaan ei tullut edes lisää kukkia. Viikko sitten palko alkoi näyttää tuleentuneelta (kuori oli tummunut ja kuivakka), joten otin sen sisälle kuivumaan. Voi olla, että palon sisällä on neljä siementä, eli saman verran kuin siemeniä alunperin veljeltä sain... Tulos siis plusmiinusnolla. Mutta huonomminkin voisi Olla. Mietinnässä, yritänkö lisätä iittiläistä taas ensi kesänä vai pidänkö välivuoden. Millan on kuitenkin luvannut lainata peltoalaa minun härkäpapuviljelmilleni ensi vuonnakin.

Samaan aikaan kuin oman pihan härkäpaputuotto oli +-0, Millanin pellolta sain ennätyssadon. Mainitsinkin jo viime viikonloppuna osan sadosta käsitelleeni. Silloin olin varautunut keruuseen 5 litran sangolla, joka jäi surkean pieneksi. Piti tyhjätä yksi muovipussi, jotta sain kipattua sangon tyhjäksi täyttääkseeni sen uudestaan. Tänä viikonloppuna varauduin paremmin ja otin mukaani tyhjän multasäkin. 

Vieläkään en tyhjännyt palstaa "yhyrettömiin", vaan jätin yhden rivin tuleentumaan. Siemeneksi ja kuivatettuna säilytettäväksi. Nuo eilen poimitut riivin tänä aamuna jumalanpalvelusta kuunnellessani ja seuraavaksi pitäisi alkaa niitä esikeittää pakastimeen.

Viikolla

Tarkoitus ei ole ollut pitää vuorostaan (lukuisia) lukijoita jännityksessä. Ei ollut kylmä käynyt Kanttorilan kulmilla viime viikolla. Keräsin perjantai-iltana sangollisen lisää avomaankurkkuja, mutta koska olin varautunut säilömään enää vain pikkukurkkusia kokonaisina, niin tarjosin sangollista siskoilleni. Samoin kuin viikon aikana kasvanutta kesäkurpitsasylillistä. Lauantai meni kyläreissuilla siskojen luona. Isosisko oli löytänyt haperoita ja lampaankääpiä ja laittoi niistä perunoille ihanat pihvit ja lisukkeet. Sisko varoitteli, että luvassa on ilmavaivoja. Niin kuin sitten olikin. Mutta ehkeivät yölliset vatsavaivat johtuneet pelkästään sienillä herkuttelusta, sillä syötyäni itseni ähkyyn isosiskon luona jatkoin mässäystä vielä pikkusiskon luona lämpimillä voileivillä ja makoosilla kastamisilla. Nukuttuani katkonaisesti pääsin ylös sunnuntaiaamuna vasta kymmeneltä, joten seurasimme jumalanpalvelusta netistä. Olin pitkään nukkumisesta huolimatta jotenkin nuutunut (vatsavaivat tunnetusti vievät voimani pitkäksi aikaa), enkä meinannut saada ensin mitään äntihin, mutta lauantaina ennen reissua Millanin pellolta keräämäni härkäpavut sain sentään riivittyä ja esikeitettyä pakastettavaksi. Jotain siemeniäkin keräilin ja kypsät luumut sekä tyrnit.

Ennen sunnuntain lähtöämme mies asensi kasvihuoneeseen lämmittimen. Vaikka sääennustukset lupailivat lämpenevää, niin onpahan kaiken varalta. Patteri on ajastettu lämmittämään pari tuntia jotain aamukahdesta aamuneljään.

Mutta nyt mua taas jänskättää se, olemmeko ensi viikonloppuna menossa Kanttorilan kulmille. Meillä on nimittäin sunnuntaina tiedossa kummipojan konfirmaatio, ja mielestäni asiaan kuuluu olla siellä mukana. Mutta sitä ennen voisimme tehdä yhden yön reissun, jos vain mies viitsii ajella edestakaisen matkan yhden päivän takia. 

Hullua pidetään jännityksessä

 Ajellaan taas kohti Kanttorilaa. Aamulla säätiedotuksessa mainittiin, että yöllä oli ollut pakkasta siellä täällä Suomessa. Onhan tässä pitkin viikkoa puhuttu hallanvaarasta. Nyt minulla on siellä avomaankurkkupenkit peiteltynä, mutta ei mitään muuta. Puhumattakaan, että olisin rustannut lämmittimen kasvihuoneeseen.

Jänskättää taas nähdä, onko meidän mäellä kylmä käynyt. 

Viikonloppu hyvällä alulla

Alkuviikosta oli iso huoli, kun uutisissa kerrottiin yhtenä yönä olleen yöpakkasta jossain osissa Suomea. En ollut suojannut avomaankurkkuja, kun olin luottanut 15 vrk:n sääennusteeseen, jonka mukaan piti oleman plussalla alimmatkin arviot. Hullua pidettiin jännityksessä koko viikon. Ja kuin kiusaten tuli sen yhden kylmän yön jälkeen kesä uudestaan. 

Tänään ajelimme Kanttorilaan helteisessä säässä, ja heti autosta päästyäni ryhdyin kastelemaan. Niin kukkaruukuissa kuin kasvihuoneessa oltiin lotossa, mutta pihaan oli jossain välissä vähän satanut, koska rännin alla sanko oli täynnä. Mutta jo ennen autosta pääsyä näin, ettei pakkanen ollut puraissut. 

Taivaan Isä oli suojannut kurkkuni, kun en itse ollut hoksannut. Täällä mäen päällä ei ollut vielä halla vieraillut, vaan kasvukausi sai jatkua vielä. 

Vaatteet vaihdettuani jatkoin kastelua ja sitten aloin kerätä niitä kurkkuja. Mutta ennen kurkkukuvaa liuskamiinanköynnös, jota en ole aikaisemmin saanut kasvamaan kukalle asti. 

Kuvassa mukana kesäkurpitsoita ja yksi Small Sugar -kurpitsa, joka on aivan uusi tuttavuus. 

Omenapuiden alustat piti myös taas tyhjätä pudokkaista, muumiotautiset, raa'at ja madonsyömät pikkurääpäleet suoraan kompostiin. Voi olla, että mielikuvani on väärä, mutta silmämääräisesti arvioisin, että tänä kasvukautena muumiotautisia on tavallista enemmän tässä vaiheessa. Kesällä omppupuissa kuhisi jotain lennähteleviä ötököitä, niin eiköhän ompuissa ole runsaasti reikiä, ja sellaisiin muumioitiöt pääsevät iskemään. Ja varmaan tällainen lämpö edistää myös itiöiden kasvua.

Huomenna tiedossa säilöntää, vintiltä haetut isot lasipurkit saavat olla yön yli liossa. 

Viikonloppu lopuillaan

Hei vaan, minun piti kirjoittamani edellisen postauksen perään vielä samana iltana lisäyksen, että onnellisesti päästiin taas kuitenkin perille - ja kuvittelin sen tehneeni, mutta nyt viimein saatte huokaista helpotuksesta... 

Niin kovin lyhyt on viikonloppu, kun siihen yrittää mahduttaa kastelun ja sadonkorjuun lisäksi huushollausta, kylästelyä ja koulutyön edistämistäkin. Ruohonleikkuria en ole kävelyttänyt, olkoon vielä pörriäispelto kukassa. 

Ilokseni olivat molemmat yllätysdaliat avanneet upeanväriset kukintonsa. Kuvassa olevan siirsin kurpitsapenkistä kukkaruukkuun, mutta toisen jätin kurpitsan juurelle. 

Vadelmaa keräsin syömämarjoiksi ja mustaherukkaa myös pakastimeen. Kesäkurpitsoita aion kuskata tänään mukanamme pohjoiseen, jos saisi niitä jaettua lapsille. Valkosipulista tuli hyvä sato, vaikka sipulikoko vaihtelikin paljon kasvupaikasta riippuen. Yhden komistuksen kanssa otin selfien.

Nyt tarttee jo ruveta ryttyylemähän, kun kouluhommia olisi vaikka muille jakaa, jos joku huolisi. 

Kädet ristissä pelkääjän paikalla

 Meni taas vähän jännäksi tämä matkan teko. Mies joutui teippaamaan jotain vesiletkua. Hakee paraikaa lisää vettä jäähdyttäjään marketin vessasta. Ja sitten koetetaan taas jatkaa hissun kissun.

Luotan kuitenkin, että Taivaan Isä auttaa meidät jälleen perille ja että huomenna olen ajoissa töissä. En  tässä oikein voi muuta kuin rukoilla ja luottaa. 

Sinipallo-ohdake

Millan on aikoinaan hankkinut, kylvänyt ja istuttanut Kanttorilan puutarhaan laajan kirjon toinen toistaan ihanampia perennoja ja sipulikukkia. Vuosien mittaan osa niistä on kuitenkin kuollut, kadonnut, taantunut tai hiipunut. Jotkut harvat olivat sellaisia, jotka mielestäni joutuivatkin mennä. Tai siis se kevätvuohenjuuri, joka katosi jossain remontissa, ei varmaan ollut Millanin istuttama, vaan talon alkuperäistä kasvistoa. Juu, sitä en kaipaa. Edellisessä kodissa yritin päästä siitä eroon, turhaan. Ainakin yhden Millanin mieleisen mutta itselleni jonninoutavan olen kaivanut Millanille (keltakaunokki, joka kylläkin olisi ollut pörriäisille mieleinen). 

Mutta joitakin taantuneita ja kadonneita olen erityisesti jäänyt kaipaamaan. Yksi niistä oli sinipallo-ohdake. Ensimmäisen Kanttorilan kesämme (2013) jälkeen se ei enää kukkinut eikä myöhemmin enää kesän mittaan kasvanut kuin pieneksi taimeksi. Yritin siirtää sitä parempaan paikkaan, muttei se sitten ollutkaan kai tarpeeksi hyvä paikka, ja lopulta maalämpöremonttisyksyn jälkeen sitä taintakaan ei enää noussut. 

Alkoi uuden taimen metsästys (olin taantuma-aikana yrittänyt kylvää uusia Millanin antamista siemenistä, siinäkään onnistumatta.) Toissa keväänä tein useamman reissun parillekin taimistolle ennen kuin sain uuden alun. Tosin sen sanottiin olevan matalampaa lajia kuin sinipallo-ohdakkeet normaalisti. Mutta tyhjää parempi, ajattelin, sillä kyllä kimalaiset löytävät matalammankin varren päästä syötävää. 

Viime kesänä perennan taimi ehti kasvaa ja komistua uusitussa perhospenkissä, muttei se vielä kukkinut. Mutta tänä kesänä vihdoin olen saanut ihailla sinipalloja seitsemän vuoden tauon jälkeen.

Mitä tulee mataluuteen, niin se on varsin suhteellista. Tai ainakin kovin riippuvaista sää- ja ympäristöoloista. Tänä kesänä muiden muassa karpaattienkellot kasvoivat varsinaisiksi karpaasien kelloiksi, samoin harmaakäenkukat olivat korkeita, komeita ja kestäviä.

Karpaaseja ja muita roikaleita:

Sinipallo-ohdake ennen kukkien aukeamista. 

Loma hupenee ja loppu lähenee

Nyt on tuntunut, että loma lyhenee molemmista päistä. Täytyykin lähteä työmaalle päivää aikaisemmin kuin olin asennoitunut.

Mutta ei se haittaa sen enempää kuin ylipäätään loman loppuminen. Hyvä vain, että kokoonnutaan kollegoiden kanssa ennen kuin seuraavana päivänä tavataan asiakkaat.

Haaveenani on, että ensi kesänä minun ei tarvitsisi lähteä Kanttorilasta kesken kaiken elokuussa, vaan jatkaisin lomaa vuorotteluvapaalla. Koska vielä kerran ennen eläkeikää minun on mahdollista lain mukaan niin tehdä.

Tätä lauantaillista lomapäivää vietimme Millanin kanssa marjapuskissa, ja mies pajupuskassa. Mies ehti myös maalata Millanin porraskaiteet sillä aikaa, kun naisväki keräsi punaherukkaa mehustettavaksi ja vadelmaa sekä vähän mustaherukkaa pakastimeen. Millan ei pysty itse käyttämään happamia viinimarjoja, joten olen tyhjäillyt hänen puskaan, ensin hänen äidilleen mehuvärkiksi ja tänään meille. Omenoista emme tänä syksynä teetä mehua, koska punakanelia ei tule niin paljon liikaa kuin viime syksynä. Joten ihan hyvä, että kellarissa on kuitenkin jotain mehua varalla. Kuusi pullollista tuli maijallisesta herukoita höystettynä kakkosluokan vadelmilla. 

Illan päätteeksi jotain kukkakuvia. 

Tuoksuhernettä ja vielä hopeaputousta eli -vitjaa uudestaan. 

Onko sembra vai ei?

Millan on istuttanut aikanaan köynnöshortensian Kanttorilan pohjoispäätyyn varjostamaan silloin siellä vielä ollutta koiranhäkkiä, ja ottamaan siitä tukea. Mutta me purimme ja kuskasimme koiranhäkin Millanille ja hänen koirilleen. Tarvitsin jotain muuta köynnöshortensian tueksi ja aluksi pystytin sen viereen heinäseipään. En kuitenkaan halunnut mädännyttää seipään tyveä, ja kun näin puutarhalehdissä kuvia puiden runkoja pitkin kiipeilevistä Hydrangea anomaloista, päätin vaihtaa seipään tilalle puun taimen. Minulla oli tiedossa väärässä paikassa kasvava männyntaimi, jonka sitten istutunkin. Mutta voi. Seuraavana kesänä mänty teki kuolemaa, se ei selvinnyt siirrosta. Minulla oli kuitenkin jäljellä vielä kaksi muutakin männyntainta, jotka kasvoivat omia aikojaan portin pielessä ojan reunalla. Kaivoin niistä toisen ylös ja vaihdoin sen kuolleen tilalle. Sepä onkin jäänyt henkiin, toki ensin juroi aikansa.

Nyttemmin, viime kesästä asti olen kuitenkin alkanut epäillä, että istutin sattumoisin sembramännyn. Ajatus ei ole mahdoton, oravat - tai linnut - ovat kuljetelleet sembramännyn käpyjä tontillemmekin, ja tänäkin keväänä bongasin yhden taimen perennapenkistäni.

Minusta tällä on erikoisen pitkät neulaset ollakseen tavismänty. En tiedä, ehtiikö se kasvaa tarpeeksi nopeasti tarpeeksi isoksi antaakseen rungollaan tukea köynnöshortensialle, mutta iloitsen kuitenkin tahattomasta nappivalinnasta. Se toinen mänty ojan reunalla on ihan tavallinen, ja sembraa olen yrittänyt tälle tontille saada. Nyt niitä olisi ilmeisesti luvassa kaksin kappalein, jos arveluni osoittautuu oikeaksi ja jos pikkutaimi jää henkiin. ( Viime suvena minulla myös oli taimia purkissa, mutta ne menehtyivät.)

Muutama päivä poissa ja taas takaisin Kanttorilassa

Herra soi, että  pääsimme onnellisesti suunnitellulle toiselle hillaretkelle pohjoiseen ja yhtä onnellisesti takaisin. 

. 

Torstai-illasta lauantai-aamupäivään viivyimme kuvan maisemissa ja ympäristössä. Viime aikoina olemme olleet miehen kanssa useimmiten kahdestaan mökkireissulla, mutta nyt saimme seuraksemme keskimmäisen pojista sekä tyttären ja hänen sulhasensa. Olisi noissa maisemissa viihdytty pidempääkin. Mutta koska jo ekana päivänä löysimme tarpeeksi valokkeja eli lakkaa, ja ehdittiin myös saunoa, uida ja kalastaa, niin joudimme kotimatkalle etuajassa. Ja mukavahan minun oli päästä takaisin Kanttorilaan. 

Palasimme viime yönä, vierailtuamme hillakakun kera mummolassa etukäteissynttäreillä, vietyämme lapset koteihinsa ja marjat pakastimeen työkortteerissa. Täällä oli jo niin pimeää, etten nähnyt, mitä puutarhassa oli ehtinyt tapahtua tällä välin. Mutta tänään taas kiersin kameran kanssa. 

Valkolilja ja rantatädyke, jota näimme pohjoisessa luonnonvaraisena. 

Eka zinnia eli oppineittenkukka oli avautunut. Kaunis väri. 

Samoin eka viinikärhö

Liljojen varret jääneet lyhyiksi, ehkä kukinnotkin pienemmiksi, alkavatko taantua?

Lisää äitienpäiväruusuja auennut.

Osa ruostekukista kukki jo aiemmin. Nämä(kin) kukinnot ovat jotenkin kiehtovan ja eksoottisen näköisiä. Nuo isot lehdet alla kuuluvat narsissitupakalle. 

Hukkunut Urocerus gigas -naaras

Tein taas surullisen löydön, kun aloin tyhjäillä sadevesiastiaa. Ko. astiassa ei ole verkkoa päällä, vaan oksa siltä varalta, että eläimet pääsisivät sitä myöten pois mentyään sinne juomaan.

No, tämä jättiläispuupistiäisnaaras ei ollut hoksannut tai onnistunut käyttää oksaa apuna. 

En tietenkään ennestään tuntenut tätä komistusta, kun en ole ennen nähnytkään. Jälleen löytyi tunnistusapua kirjaston poistokirjasta, Euroopan hyönteisopas. 

Hurjasta ulkonäöstään huolimatta naaras on ihmiselle harmiton. Sen sijaan jättipuupistiäinen  vahingoittaa kuusi- ja mäntypuutavaraa wikipedian mukaan. En silti olisi tahtonut hukuttaa. Aion joka tapauksessa viedä tämän koululaistenkin ihailtavaksi. Laitoin jo valmiiksi sen korurasiaan. 

Miehenkin mielestä tämä on kaunis kuin koru. Vaikka hän yleensä kammoaa lentäviä ötököitä. Mutta tämähän ei enää lennä 

Auki!

Kelloköynnös

Eilisen kukkakierros

Eilen oli varsin viilakka sää, mutta pipo päässä, villasukat kumppareissa ja kalsarit housujen alla tarkenin mm. kamerakierrokselle.

Kahdeksantoista päivänsinen päivä 

Päätin kokeilla hyasinttipapua tänä vuonna ruusupavun sijaan. 

Kelloköynnöksen nuppu suurenee. 

Suloinen keijunmekko

Toinenkin uusista värililjoista kukassa, valitettavasti kamera ei kykene välittämään värejä oikein. 

Rantatädyke

Ketoneilikka Arctic Fire, sulkee kukkansa yöksi, enkä siksi ole aiemmin tänä kesänä ehtinyt saada kuvaa. 

Leimurakkaus saskatoonin juurella 

Vihdoin muutkin kuin valkoiset leijonankidat kukassa, valkoiset koulin ennen muita, siinä ehkä selitys aiemmalle kukinnan aloitukselle. 

Syysleimu - ihana väri, mutta nimi viittaa ikävästi loman loppumisen lähestyvän. 

Kosmoskukkaa ja aitohunajakukkaa