Isänpäiväviikonloppuna en sitten olovana joutanut kirjoitella. Lauantaina käytiin tavanomaisella vesivisiitillä Millanin luona (kuskaamme hänelle joka vkl kaksi 10 l kanisteria juomavettä, hän ei kykene edelleenkään juomaan oman alueensa vettä). Mutta isänpäivä ei mennytkään millään muotoa tavanomaisesti. Jo aamulla miehellä oli outoa oirehdintaa, jonka hän arveli menevän itsellään ohi mutta joka puolipäivään mennessä olikin pahentunut. Kun soitettiin neuvoa päivystyksestä, sieltä kehotettiin soittamaan yksykskakkoseen. Josta lähetettiin sairasauto viemään miestä isoon sairaalaan. Minä jäin itkeskelemään ja pyörimään ympäriinsä avuttomana. Ryhdyin tiskaamaan aikani kuluksi, saadakseni itseni rauhoittumaan ja valmistellakseni lähtöä Kanttorilasta, mahdollisesti yksin, itse ajaen, jos miehen vaiva osoittautuisi niin vakavaksi, että joutuisi jäämään pidemmäksi aikaa. Tiskattuani päätin ottaa yhteyttä sairaalaan kyselläkseni tilanteesta. Soiton jälkeen rauhoituin, vaikka edelleenkään en tiennyt tarkemmin. Eikä minun tarvinnut ihan kahta tuntia odotella ennen kuin sain mieheltä viestin, että vaiva oli selvinnyt ja siihen saatu lääkkeet ja että voisinko tulla hänet hakemaan, kun lompsa oli jäänyt pois matkasta.
Kanttorilaan ajelimme takaisin taas täksi viikonlopuksi. Ehdimme eilen perulle vasta pimeän tultua, joten en nähnytkään haravoida. Sen sijaan istuin sohvalla neulomassa joululahjasukkia. Se, ja muutaman muun illan neulomissessiot, kostautui aamulla. Niska-hartiaseutuni ilmeisesti oli niin jumissa, että se aiheutti huimausta. Jota oli lievempänä ollut jo edellisaamuna. Nyt hojaannutti niin, että kaaduin makkarin lattialle. Luojan kiitos, huimaus kuitenkin hellitti vähitellen, eikä sitä tuntunut enää lainkaan siinä vaiheessa, kun kylästelimme Millanilla.
Tänä iltana en ole vielä ottanut kudinta käteeni. Sen sijaan höyrytin maijallisen omenoita soseeksi. Meinaan tohtia kuitenkin pari kerrosta neuloa, pitää vain muistaa venytellä niskoja.
