22022022

 Vaikkei nyt niin mitään erityistä asiaa mielen päällä olekaan, niin näin herkullisena palindromipäivänä pitää kuitenkin jotain kirjoittaa blogiin. Jos oikein järkeilin, niin seuraavan kerran palindromipäivää vietetään vasta 03. 02. 2030.

On minulla asian tynkääkin. Tai siis... tynkää ja tynkää... Hain viikonloppuna viimeisen kesäkurpitsan kellarista. Millan olisi kuvaillut sitä valaan kokoiseksi. Toimme sen mukanamme sunnuntaina ja saavuttuamme aloin sitä jalostaa.

Noin puolet kurpitsasta raastoin kakkuvärkiksi. Suuren osan raasteesta pakastin annosrasioihin, osasta leivoin heti kaksi leikkokakkua. Samalla kun kakut kypsyivät, hellalla kypsyi sosekeittoa, johon kurpitsalihan lisäksi pystyi hyödyntämään myös tuon sisushötön sekä pakastimesta selleriä, palsternakkaa ja maa-artisokkaa.

Vajaa puolet kurpitsasta jäi vielä jääkaappiin odottamaan myöhempää hyödyntämistä, ja tänään mies olikin käyttänyt vähän kurpitsaa härkiskastikkeeseen. Torstaina voisin leipoa lisää kakkua, ainakin gluteenitonta Millanille tuliaisiksi, ja jos senkin jälkeen vielä kurpitsaa on tähteillä, niin taidan raastaa loputkin kakkuvärkiksi. Ties vaikka johonkin juhliin tässä vielä kakkuja tarvitaan.

En ole ihan näin pitkään aikaisempina talvina kesäkurpitsaa kellarissa jemmannut. Perunat tahtovat siellä itää, mutta ilmeisesti kesäkurpitsalle lämpötila ja kosteus on sopiva. 

Kihlalahja

 Mies on sillä tavalla pehmo, että hän muistaa meidän kihla- ja hääpäivämme (molemmat ovat 17. niin sikäli helppo muistaakin) ja haluaa jotain silloin minulle tuoda. Hän yrittää keksiä aina jotain sellaista, mistä tietää mun tykkäävän tai mitä tietää mun toivovan tai tarvitsevan. Niinpä hän onnistui jälleen kerran nappiin valinnassaan.

Tätä olen pitkään hartaasti toivonut; uutta jätevaunua Kanttorilan allaskaappiin. Edellinen vaunu oli enempi rekimallia, sillä siitä oli ajan saatossa kadonnut liikkumista helpottavat pyörylät. 

Elämänlaatu kohentui huimasti, kun uusi vaunu liikkuu kevyesti, eikä tarvitse enää tania roskareen kanssa. 

Ja sitten vielä miesten jääkiekosta olympiakultaa. Kyllä nyt kelpaa. 

Vielä kirjoittamisesta

Millan vastasi heti pyyntööni iskemällä syliini kuvan laatikollisen vanhoja kirjeitäni. Nyt olen järjestänyt ne kronologisesti. Muutamasta puuttui vuosiluku, mutta onnistuin ajoittamaan ne jonkin kirjeen sisältämän vinkin avulla. Esimerkiksi tämä blogini oli apuna ajoituksessa. Kun yhdessä kirjeessä mainittiin sinivarjo-niminen kesäkukka, niin se hakusanana löytyi blogikirjoitus, josta selvisi, minä vuonna ostin kokeeksi sinivarjon siemeniä. 

 Olen ehtinyt nyt lukea vanhimmat laatikon kirjeet, vuosilta 1994-2006. Olisi vain kannattanut olla siinä lukiessa heti myös muistiinpanovälineet esillä, jotta olisin voinut samantien kirjata muistiin esimerkiksi, milloin alakoulun opettaja kuoli ja milloin löysin ensimmäisen harmaan hiukseni (no, sen kyllä nyt jo muistankin, 2001, 37-vuotiaana). 

Nyt tekisi mieli jatkaa uudempaan kasaan, vv. 2015-2017, vaikka muutakin puuhaa toki olisi. Jos nyt kuitenkin haen kynän ja vihkon ja aloitan uuden aikamatkan takavuosiini. 

Kirjoittamisesta

Olin muutama päivä sitten kirjoittanut tuollaisen otsikon. Miksiköhän...? Hämärästi muistelen, että se saattoi liittyä kahteenkin asiaan; ensinnäkin ajatuksiini päiväkirjan pitämisestä. Olen pidempään harmitellut sitä, että blogeilleni en ole kirjoittanut enää ollenkaan niin tiuhaan kuin tapasin silloin aikanaan blogeja aloittaessani. Sen sijaan naamakirjaan olen kirjoittanut lähes päivittäin jotain, ainakin lyhyesti. Se ei vain mielestäni korvaa päiväkirjaa monestakaan syystä: se on valikoitunutta matskua itsesensuurin/ toisten reagoinnin pelon takia, lyhyitä vihjailevia poimintoja, joista ei enää jälkeenpäin välttämättä muista yhtään, mitä tarkoittivat ja lisäksi aikaisempiin kirjoituksiin on hankala päästä käsiksi, ei pysty selaamaan niin kätevästi kuin vaikka. blogia. Mieleeni tuli kuitenkin, että olenhan minä jonnekin kirjoittanut rehellisesti, seikkaperäisesti ja säännöllisesti, vaikka blogit ovat olleetkin retuperällä. Nimittäin - kirjeet Millanille! Niitä olen olen suoltanut melkein joka viikko yhden. Niinpä kysäisinkin häneltä, josko hän lainaisi kirjeeni minulle joksikin aikaa, niin voisin käydä ne läpi ja kirjoittaa muistiin, jos niissä on sellaista, minkä haluan muistaa.

Toinen kirjoittamiseen liittyvä ajatus liittyy kyllä vahvasti tuohon päiväkirjan pitämiseen. Anoppini on ollut ahkera kirjoittamaan, ja hän on jopa painattanut jälkipolvilleen kirjoittamansa muistelmat lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on kysynyt minultakin useampaan kertaan, joko minä olen alkanut kirjoittaa muistelmiani omia lapsiamme varten. Ehdotus on jäänyt kytemään haaveena. Omaelämäkerran matskuna voisi hyödyntää niin blogikirjoituksia kuin vuosikymmenien kirjeenvaihtoakin. Toki lapsuuden aika on tyystin omien muistikuvien ja sisarusten kanssa jaettujen muistojen varassa. Pidin lapsena jonkin verran päiväkirjaa, mutta olen ne ajat sitten hävittänyt. Eikä niissä lapsuusajan kirjauksissa paljoa informaatiota ollutkaan. Yksi lause tuolloin tällöin.

En tiedä, kiinnostaisiko lapsiamme jossain vaiheessa lukea minun lapsuudestani, mutta ainakin itseäni harmittaa se, kuinka vähän osasin omilta vanhemmiltani kysellä heidän muistoistaan silloin, kun he olisivat vielä kyenneet kertomaan. Ei siitä ainakaan vahinkoa luulisi olevan, jos sellaiseen kirjalliseen työhön ryhtyisi. Vaikkei kukaan välittäisikään lukea, niin tekstin työstäminen voisi olla sopiva haaste aivoille.