Musta aukko

No, harmaanrusehtava aukko. Pääsin vihdoin jatkamaan keskeneräistä perkausprojektia, kun ei enää helle vaivannut ja kun sadettakin saatiin, jota myös lisää luvassa, niin uskalsin nostaa ja potittaa perennat odottamaan uudelleen istutusta.

Tässä on kolmesta pyöreästä perennapenkistä keskikokoinen, josta jo jokunen kesä sitten yritin siivota tarha-alven muualle ja vuohenkellon kompostoriin. Tarha-alpi meinasikin sitten minulta tyystin kadota, mutta kun olin kahta eri (kuivaa) paikkaa sille testannut, niin kolmas kerta toden sanoi, ja nyt se kukoistaa turvallisesti edempänä omassa rauhassaan.

Mutta se vuohenkello, Campanula luciferus (no ei sentään, C. rapunculoides oikeasti). Siitä olen aikaisemminkin turhaan yrittänyt eroon entisessä puutarhassani. Viimeksi tätä penkkiä siivotessani en ihan näin tyystin sitä tyhjännyt. En silti uskalla toivoa, että olisin saanut vuohenkellon siitä lopullisesti kitkettyä, vaikka osan mullasta olen seulonut ja kahteen kertaan nyt olen penkin käynyt lapiolla läpi juuria kaivaen. Paras kai olisi, jos voisi jättää penkin vuodeksi kesannolle, näkisi esiin nousevat kellot, jotka voisi sitten repiä ylös. Mutta siihen ei tila riitä, pakko saada tähän ainakin osa perennoista takaisin ynnä uutena tarhajaloangervo, jota keväällä ostin pikkutaimina.

Olen nauttinut taas tästä mullistamisesta. Hellepäiville kun ei oikein järkevää, mielekästä ja hyödyllistä tekemistä meinannut riittää. Nautin kierolla tavalla myös siitä, kun heräsin taas aamuyöstä vessaan ja saman tien puin hiljaa ulos sateeseen. Silloin sateli enää hiljakseen, mutta nurkka-astiat olivat melkein täynnä, joten  vajensin niitä vara-astioihin, lisäksi kävin kastelemassa kasvihuoneessa ja vähän muuallakin. Kun oli millä mällätä.

Menin uudestaan maata ja nousin oikeasti vasta ysiltä. Tänä aamuna pitkästä aikaa teinkin sitten etanakierroksen, kun hetkeen ei ole tarvinnut. Siinä samalla totesin, että voisin piankin säilöä toisen erän avomaankurkkua.

Taannoinen temppuni tepsi; kun keräsin pois ne neljä isoksi kasvanutta kurkkua, niin toiset pikkualut intaantuivat kasvamaan. 

Päätin, että huomenna olisi säilöntäpäivä, olinhan eilen saanut Millanilta tuoreita mustaherukanlehtiä siihen tarkoitukseen. Ja samalla voisin pitää leipomapäivän, uunissa voisin kuumentaa sitten myös säilöntäpurkit. Mutta ensin niitä piti hakea vintiltä yöksi likoamaan. Ja leipomista varten tyhjäsin pakastimesta viimevuotista kesäkurpitsaa ynnä kaljamäskiä jääkaappiin sulamaan. Ai, oli meiniki kerätä ne kurkutkin jo valmiiksi, mutta se unohtui tuon penkin kanssa touhutessa. 

Muuten, vuohenkellon juurien lisäksi siivosin penkistä pois aika läjän lasinsirpaleita. Mietin, että ennen ei rikkonaiselle lasille ollut oikein mitään paikkaa. Meilläkin kotona saatettiin nakata rikkinäinen astia kivijalassa olevasta "kissanluukusta" talon alle, pois jaloista. Olisiko samanlaisesta piilotusratkaisusta kyse, että rikkiöön lasitavara on kaivettu perennapenkkiin/ maahan piiloon. 

"Sitä se mun uneni tiesi"

Kirjoitin blogille taannoin painajaisunesta, jossa gladiolusta kalvoi jotkin vaaleat toukat. Olin jo unohtanut koko unen, mutta äsken törmäsin  linkin tekstiin. Silloin muistin nämä kuvat:

Jokin tunnistamaton toukka siinä viipyili, galdioluksen nirkossa. Annoin sen ensin olla, kun en saanut selville, minkä perhosen(?) toukka se on. 

Mutta sitten, kun huomasin sen ruvenneen järsimään nuppua, siirsin sen perennapenkkiin ruostekukkien luo. (Kännykkäkamera ei osaa tarkentaa siihen, mihin tahtoisin. Olisi kuulemma pitänyt ottaa wc-paperihylsy "loittorenkaaksi".) 

Järsimisestä huolimatta miekkalilja alkaa availla nuppujaan ja samalla paljasti värinsä, jota en muistanut. 

Amaryllis nauttii, päivänsini ei - eikä emäntä

Kolmas jaloritarinkukka, toinen valkoinen on innostunut kukkimaan tänä kesänä. Kelpaahan noiden sipulikukkien, kun niillä on vesivarastot omasta takaa. 

Mutta esimerkiksi tänään, kun nukuin niin myöhään, etten ehtinyt aamukastelua, lotossa ovat olleet niin tomaatit kuin suurilehtinen päivänsini - joka ei edelleenkään ole tehnyt minulle nuppuja saati kukkia. Ei taida olla luvassa Heavenly bluen siemeniä tänäkään kesänä. 

Eihän minulla oikeasti pitäisi olla mitään valittamista kesälomani suhteen. Mutta valitanpa silti hiukan. 

Monta puutarhaprojektia on jäänyt suunnittelun asteelle, kun helteen takia ei ole jaksanut eikä kuivuuden takia olisi kannattanutkaan ruveta istuttelemaan tai kylvämään. Silläpä näitä blogikirjoituksiakin on tullut tavallista enemmän, kun ei ole oikein voinut muutakaan. Sain keskeneräiset ompeluprojektit valmiiksi jo edellisen hellekauden aikana, kirjoitellut olen blogitekstien lisäksi myös kirjeitä, Millanille. Illan viilennyttyä olen jatkanut myös matonkuteiden leikkuuta, nyt kun peukalo on parantunut tarpeeksi. Tänään hoksasin yhden puutarhaprojektin, jota voin tehdä aamupäivisin, kun projekti (risuaidan jatkaminen) sijaitsee pohjoisseinustalla. Hoksasin sen vain niin myöhään tänään, etten ehtinyt kauaa raivata rusopajuangervoa ennen kuin aurinko kääntyi porottamaan. Mutta huomenaamulla jos pääsisi ihmisten aijoos ylähä, niin kastelun jälkeen voisin riehua ryteikössä. Torstaina onkin ohjelmassa härkäpapujen korjuu Millanin luona, missä minulla on ns. vuokrapalsta. Kanttorilan kasvimaalle aikaisemmin kylvämistäni härkäpavuista keräsinkin jo eilen pienen sadon pakkaseen. Kunhan saan kerättyä härkäpavun pois tieltä, Millan pääsee istuttamaan niiden tilalle ne synttärilahjaksi saamansa pensasmustikat. Sopivasti pitäisi sateiden alkaa torstaina. Jos Herra suo. Myös helteen lupailtiin hellittävän. Voi olla, että suotuisat olosuhteet uusille puutarhaprojekteille koittavat juuri vähän ennen töihin paluuta. No, pakolliset istuttamiset pystynen tekemään tarvittaessa vaikka viikonloppuisin, niin että nyt purkeissa odottavat taimet ehtivät juurtua sijoilleen syksyn mittaan. 

Sellaista kivaa tämän päivän helteissä silti oli, että saatiin serkkuni tänne ensivisiitille, kun hän kävi tuomassa äitinsä, kummitätini, tekemän ryijyn ripustettavaksi Kanttorilan salongin seinälle. Kunhan olen paikannut siitä pari reikää ja mies saa laitettua ripustuskoukut kaappikellon viereen, niin kuvakin vois olla luvassa. 

Ensin nolotti, sitten nolotti vielä enemmän

  Viime pyhänä missattiin kirkkoon meno syystä, jota en julkisesti avaa sen enempää. Tänään kuitenkin sain tahtoni läpi, vieläpä suht. vaivattomasti ja niin tandemoimme paitahihaisillamme kirkkoa ympäröivän kiviaidan viereen. Siinä huomasin muita kirkkoon menijöitä maskit naamallaan. Silloin muistin unohtaneeni ottaa itse maskia mukaan. Mies kysyi, eikö veskassani sattuisi olemaan. Pengoin pohjaa, mutta ei. Miehellä oli yksi maski. Hän antoi sen ritarillisesti minulle ja aikoi pyöräillä kotoa itselleen toisen. Sanoin kuitenkin, että tarviiko hän kahdesti rokotettuna sitä ns. kipeästi. Ja hän arveli ettei, eikä pyörtänyt kotia. Kirkon ovella pysähdyin lukemaan siihen kiinnitetyt koronaohjeet, ja hieman häpeääni helpotti, kun niissä ei mainittu maskista mitään, lähinnä vain turvavälit ja käsidesi.

Oli mukava päästä veisaamaan yhdessä (kanttorin ja papin kanssa, muu väki tahtoo olla vaisuja veisaajia), ja erityisen mukavaa oli päästä käymään ehtoollisella. Edelliskerrasta ei ollut sentään vuotta kulunut, mutta ei paljoa puuttunut. Siellä alttarin äärellä muutkin olivat maskitta. (Ja itse asiassa, oli kirkossa muutama muukin vallan maskiton. Ja pari, jotka pitivät sitä vain leuallaan. Jotta.)

Mukava yllätys oli myös se, että eräs rouva kävi messun jälkeen meitä jututtamassa. Meillä on yhteinen tuttava, joka oli kehoittanut tulemaan juttusille, jos näkisi meitä kirkossa. Kysyin uteliaisuuttani, mistä tunnisti meidät ystävämme tarkottamaksi pariskunnaksi. Hän oli saanut tuntomerkiksi pitkät hiukseni, jotka ovat letillä. Niin kuin ne tänäänkin olivat. Oli riittävä tuntomerkki, sillä pitkä tukka ja letti/letit/palmikot ovat kuulemma harvinainen näky. Enpä ole huomannut, kun itse näen joka päivä 😁

Kotimatkalla minulta putosi alamäessä avokas jalasta, kun satulalaukku oli pökännyt  kangaskengän kantapäästä irti ja kun mies alkoi yllättäen polkea niin, etten ehtinyt varautua. Mies jälleen ritarillisesti juoksi hakemaan kenkäni, kun mä jäin pitelemään tandemia pystyssä. Mutta tämä ei vielä ollut syy siihen toiseen isompaan nolostumiseen.

Kotipihassa mies pyysi sen käyttämäni maskin, ja kun aloin kaivaa sitä laukun sisätaskusta, jonne sen kirkon pihassa olin tukkinut, huomasin, että siellähän niitä oli,varamaskeja, laukun sivutaskussa... 

Lisää pikkumustaa

 

Salkoruusu

                                    Eestä ja takkaa

Yksinäisiä kukkia ja enkeleitä

 Peukaloni tölväisyn jälkeen tekemäni kamerakierroksen kuvista jäi muutama vielä julkaisematta.

Toinen John Cabot -ruusuista kukkii tänäkin kesänä. Eihän tuo kukka kuitenkaan yksin ole, sieltähän kurkkii hauskasti pikkunuppuja. 

Ja jälleen kerran lamopeikonkello (Codonopsis clematidea, ruotsiksi porslinsklocka), rakas ujo haisuliystäväni. 

Puutarhan kuningatar 

Kävin äsken ottamassa kuvan vielä yhdestä enkelistä, kirpputorilöytö muutaman kesän takaa. 

Säilöntä alkaa/jatkuu

Säilöntäkausi alkaa vähitellen. Pakastamisen lisäksi säilön kuivaamalla ja sitten tätä purkitussouvia, etikkasäilykkeitä (kurkku ja punajuuri) ja omenasosetta, joskus omppujen höyryttämisen sivutuotteena myös mehua kellariin. 

Alkukesästä kuivasin yhden kuivurillisen mäkimeiramia, sittemmin on satoa syöty kädestä suuhun. Mutta nyt minun piti hieman etuajassa aloittaa avomaankurkkujen säilöntä, kun neljä kurkkua oli kasvanut kovin isoiksi ja kun yhden pintaa oli jo etanaryökäle ehtinyt vikuuttaa. Oikeastaan tämähän olikin ihan fiksua. Neljän kurkun pilkkominen ja purkittaminen ei ollut liian rasittavaa lomapäivän iltana. Ja onpahan pois vaivoista tuohippuolin, jos ja kun tulee lisää säilöttävää.

"Minä olen musta mutta ihana"

 Mikä  kumma tuolla näkyy? Musta perhonenko? 

Piti mennä lähemmäs katsomaan - ja ihailemaan! 

Ensimmäinen mustan salkoruuusun nuppu oli avautunut kuin varkain. Myös pari seuraavaa näyttää raottavan verhoa. 

Millanilla on keskivaikea viehtymys mustiin kukkiin. Häneltä olen saanut myös mustan orvokin siemeniä, kuten näiden salkoruusujen siemenetkin.

Otsikon lause on Korkeasta veisusta, tai kuten nykyisin nimi kuuluu, Laulujen laulusta. (Laul. 1:5)

Yövieraita

 Kyllähän se sitten selvisikin, miksi minun piti jättää multaleikit kesken. Tiistaina kuulin, että saisimme yövieraita myöhään torstaina (tai hyvin aikaisin perjantaina). Siivosin sitten kolme päivää, että sain vinttikamarin, peräkamarin ja salongin yöpymiskuntoon. Juhannussiivoukset "jäliistä joulun". Tiistaina pidin vielä laastaria peukussa ja hanskaa suojana, ja senkin jälkeen jotain pehmikettä, etten töki peukkua, mutta sormi on parantunut hienosti, kiitos ja ylistys!

Veljen perhe tuli Lapin reissusta tämän päivän puolella, kun olimme itse jo nukkumassa. Hiljaa pääsivät tulemaan. Nyt on meidän vuoro olla hiljaa, saavat nukkua niin kauan kuin unta piisaa.

Tämän päivän vietämme vieraittemme kanssa. Huomiseksi on sovittuna treffit Millanin luona vadelmapiirakan äärellä. Uusheräyksen etäseurojakin olisi mahdollista seurata netistä klo 16:sta alkaen.

Mutta ensi viikolla voisin palata pihaleikkeihini.

Pieris brassicae

Tiedän justihin, mitä äitee tekisi näille kaaliperhosen toukille. Mutta en tiedä, mitä itse tekisin vai teenkö mitään. Kaaliperhoset eivät lähteeni (Euroopan hyönteisopas, 1986) mukaan edes yleensä kykene talvehtimaan Suomessa, joten ei niistä pitäisi muodostua sellaista riesaa kuin etanoista. Minun puolestani saavat syödä nuo itsekseen kylväytyneet parsakaalit, jos ainoa lehtikaalini jätetään rauhaan. 

Yläkuvassa lienee mukana myös yksi kirppa. Niitä en ainakaan jätä rauhaan, niille kun kelpaa kaikki muutkin ristikukkaiset, mm. piparjuuri. Alakuvassa puolestaan on havaittavissa perhostoukan ulosteitakin. 

Minua huvitti tuo kaaliperhosen latinankielinen nimi, jotenkin passeli. 

Kukkasarjoja ja mykeröitä

Daalia kuuluu asterikasveihin, on siis mykerökukkainen sekin. Pelargonit taas kuuluvat kurjenpolvikasvien heimoon, jossa kukinto on viuhkomainen, usein valesarja, näin kertoo Wikipedia. 

Ranskantulikukasta tykkään kovasti, kuten muistakin Kanttorilan kaksivuotisista. 

 Mäkimeiramista tykkäävät lisäkseni ainakin kimalaiset. 

Siankärsämön punainen muunnos. Piti senkin osalta tarkistaa, ei ole tämäkään sarjakukkainen, vaikka niin voisi kuvitella. "Kukinto on tavallisesti tiheä, huiskilomainen mykeröstö." 

                    Lisää asterisukua, jalokallioinen

Miehen järjestelmäkameralla sai tämän harjaneilikan oikean, mielestäni upean ja erikoisen värin tallennettua, mutta kännykkäni kamera, jolla tuo kuva on otettu, valehtelee. Neilikat kuuluvat kohokkikasveihin. 

Jaloangervo

Ukontulikukka ei ole niin juhlallisen näköinen kuin ranskantulikukka tai purppuratulikukka, mutta Kanttorilan puutarhaan aivan hauska lisä, joka ilmaantui viime kesänä ekan kerran meidän aikana. 

Millan on hankkinut tänne runsaasti erilaisia maksaruohoja. Viisas valinta. Sen lisäksi, että ne ovat tärkeitä ravintokasveja pienille lentäville ystäville, ne jaksavat kukoistaa myös tällaisina kuivina kesinä, jollaisia näyttäisi nykyisin olevan entistä enemmän. Yllä olevassa kuvassa on turkestaninmaksaruohoa. 

Viimeisessä kuvassa on isohirvenjuuren mykerö, johon myös erilaiset öttiäiset mielellään hakeutuvat. Se on oikeasti ISO. Kasvaa minua korkeammaksi. 

Sarjakukkaisia ja pari sipulikukkaa

Ylläolevan kuvan pallerolaukan nimi minun piti kaivaa esiin Millanin vanhalta blogilta Kanttorilan puutarhassa

Linkin pitäisi viedä suoraan blogin sivulle "Kanttorilan kasvit". Minun on ollut tarkoitus ajantasaistaa ko. luetteloa, sillä moni Millanin luetteloima laji on kadonnut ja toisaalta uusiakin olen hankkinut. 

Viimevuotinen Millanilta saatu yrttiselleri jäi talveksi maahan ja säilyi elossa. Nyt se pukkaa kukkaa. Ties vaikka siemeniä saisin. 

Sama juttu kävi porkkanan kanssa. En sitä tahallaan jättänyt maahan, taisi vain olla niin pieni, etten huomannut. Kaksivuotisena sekin tekee kukan toisena vuotenaan. Siemeniä haaveilen. Olisivat ainakin tuoreita, josko silloin itäisivätkin paremmin kuin tänä keväänä kylvämäni (joista YKSI iti...) 

Ja itseäni toistaakseni, sama juttu kävi tämän sipulinkin kanssa. 😊

Kesken jäi pihaleikit

 Olin päässyt hyvästi alkuun yhden perennapenkin kaivelussa (tarkoitus on häätää vuohenkello - toivotonta - ja istuttaa tilalle tarhajaloangervoa), kun menin sitten tölväisemään peukaloni syrjään niin kipeää, että lapio ja muut vermeet saivat jäädä niille sijoilleen. En viitsi edes kertoa, miten se tapahtui, mutta kynsi saattaa ajan kanssa irrota. Tarkistin että minulla on jäykkäkouristusrokote voimassa. On se vielä, vuoteen 2025 asti.

Itketti ja tympäisi, kun säiden vihdoin salliessa vaikka istuttelua järjestin itselleni tuollaisen pakollisen pysähtymisen. En nyt sitten voinut muuta kuin kiertää kameran kanssa pihalla. Kuvia tulossa. (Tai siis, yksi kuvaerä tulikin jo, kun aloin kirjoittaa pörröpäistä ennen tätä paljastusta.) 

Pari pörröpäätä

Sinipallo-ohdake 

                     Pari kuvaa värimintusta

                          Alppipiikkiputki

Kukontöyhtö ja leppis

Eläimellistä menoa, ja kasvillista

 Tänään olisi ollut hyvä pihaleikkisää, mutta onnistuin leikkaamaan haavan sormeeni - sekatööreillä pienistäessäni maljakkokukkia kompostiin - niin en viitsi nyt rasittaa saati liata paremman käden etusormea. Toisaalta suunnittelemiini pihaleikkeihin tarvitsisin multaa enemmän kuin ne kolme säkkiä, jotka ovat tähteillä keväisestä kuormasta. Ja toisaalta toisaalta lienee ihan fiksua varovaisuutta odotella seuraavia sateita ennen mittavia uudelleen istutuksia ja perennapenkkien uusimisia.

Mutta piti kirjoittamani parista pienestä eläimestä. Näin kasvimaalla erikoisen näyn, pitkä komea kasteliero kiemursi kiivaasti itsensä ympäri melkein umpisolmuun. Ensin arvelin, olisiko siinä kaksi lieroa parittelemassa (en ole sellaista nähnyt, enkä tiedä, miltä se näyttää). Sitten huomasin, että siinä on tosiaankin kaksi yksilöä, mutta se toinen oli ihan eri eläinlajia, pienempi ja musta. Sitten hoksasinkin, mistä täytyi olla kysymys, ja näpsäytin sen toisen eläimen irti ja edemmäs lierosta, joka vapauduttuaan alkoikin edetä omia teitään. Olin aikaisemminkin jo nähnyt kasvimaalla noita mustia kiiltäväpintaisia toukkia, jollainen nyt oli hätyyttelemässä matoparkaa. Siksipä olin etsinyt ja löytänyt tiedon, että kyseessä on maakiitäjäisen toukka, joka on sikäli hyödyllinen apuri tarhurille, että se syö etanoita. Nyt vain oli mokomakin ahneuksissaan käynyt parikymmensenttisen lieron kimppuun. En halunnut jäädä katsomaan, olisiko liero kiemurtelullaan vapautunut hyökkääjästä, vaan sekaannuin asiaan. En kai sentään ole niin tyynni etanoita kerännyt, etteikö toukka muka enää löytäisi muuta särvintä kuin kastematoja.

Kasveista vielä tämänpäiväiset ilonaiheeni:

1) bongasin gladioluksen nupun, en tosin yhtään muista, minkä värisestä on kyse. Mutta se selvinnee ajan kanssa.

2) kevättalvella siemenestä kasvattamistani kolmesta pikkupelargonista yhdessä on jo nuppuja ❤️

Mansikkakausi on ohi

Poimin mansikat maanantaina tälle kesää viimeisen kerran, lukuunottamatta kuukausi- ja ahomansikkaa. Olin itselleni vihainen, kun en ollut käynyt mansikkamaalla sitten keskiviikon, jolloin poimin esikoiselle tuliaismarjat. Paljon oli poimimisten välissä ehtinyt vanheta, kuivua, mädäntyä tai homehtua. Äiti ei olisi milloinkaan sallinut sellaista tapahtuvan. Hän huolehti, että sesongin aikana mansikkamaa kollattiin jopa kerran päivässä, ja vain täysin kypsät noukittiin.

Poimiessani otin saman tien rastasverkonkin pois mansikkamaan päältä ja päätin, että seuraavana päivänä vielä perkaan maan, jotta voin sen sitten syyslannoittaa.

Niin tapahtui. Ihan lanttalauree en vielä kitkenyt mäkimeiramia pois, sillä säästelen tuppaita istutuksiin. Olen ajatellut istuttaa hajukasveja, ruohosipulia ja mäkimeiramia, kasvimaan laitaan etanoita hämäämään. Mutta näillä helteillä ei puhettakaan istuttamisesta. Odotellaan märempiä olosuhteita ja viileämpää säätä. Sitä ruohosipulia kuitenkin jo perkasin  mansikoiden välistä useamman mättään purkkeihin odottamaan uutta kasvupaikkaa. Sipulikasvit kestävät odotella sipulinsa turvin. 

Nostin mansikkamaasta myös jo yhden piparjuuren ja istutin sen syvään ruukkuun Millania varten. Vielä jäi sitäkin ainakin yksi rontto, jos vaikka tuo ruukkuistutukseni ei kestä loppukesään asti. Millan yrittää kokeilla istuttaa piparjuurta johonkin parempaan paikkaan, kun edellinen hänelle viemäni juurakko oli menehtynyt.

Puutarhurin yllytyksestä annoin mansikkamaalle syyslannoituksen lisäksi vielä typpiannoksenkin. Muutamasta kohtaa mansikkatuppaita oli kadonnut, oletettavasti juurikin mäkimeiramin tukahduttamana. Ruukutin pari pistokasta katveeseen odottamaan niin ikään soveliaampia istutussäitä, jotta voin paikata aukkokohtia.

Perkaaminen ei ollut ihan yksinkertaista kaikin paikoin, kun välillä tarvittiin jykevät oksasakset ja lapio. Luumu on jo pari kesää sitten lykännyt versoa parin metrin päähän pensasmustikoiden ja mansikkamaan väliin. Nyt vihdoin versot saivat kyytiä ja näköala parani.

Yhytin tänään harakan mansikkamaalla penkomassa. Kun se sitten minua lähti karkuun, koetin huikkia perään, että saa siellä nyt tonkia, kun verkko on poissa. Nyt en ole kirsikalle (Latvian matala) vaivootellut rastasverkkoa. Puu alkaa olla siihen liian laaja. Sitä paitsi tänä kesänä siihen ei tullut sen vertaa luumarjoja, jotta niitä olisi kannattanut suojata. Harakka kävi napsimassa ne muutamat sitä mukaa kuin alkoivat punoittaa. Mansikkamaa sen sijaan kannatti suojata, kauniita marjoja tuli yllättävän runsaasti ajoittaisesta kuivuudesta huolimatta. En kuitenkaan taaskaan pakastanut yhtään. Kun tänään ajoimme käymään Millanilla, huomasin matkanvarren mansikkatilankin jo laittaneen rastin mansikkakylttinsä päälle. Heilläkin varmaan jo sato ehtyi.

Ei kuvaa revitystä mansikkamaasta. Sen sijaan vielä yksi leppäkerttukuva. Yli seitsemän pistepirkkoa.