Palmusunnuntai ja vaalipäivä

Kaunis huhtikuinen päivä, oli ilo käveleskellä kirkkoon. Mies antoi minulle syntymäpäivälahjaksi mm. lupauksen lähteä kanssani kirkkoon (eikä "lahjakortissa" ollut mitään rajoitusta, kuinka usein tai monta kertaa), joten taidan päästä alkavalla pääsiäisviikolla kirkkoon vielä pari kolme kertaa. Kirkossa ei nyt näkynyt sitä nokkosperhosta, joka viime kerralla seikkaili kirkon käytävällä ja joka lehahti lopuksi kämmeneltäni ikkunalle. Tällä kertaa iloitsin erityisesti virsistä ja musiikista muutenkin. Päivän tekstinä oli Jeesuksen voitelu Betaniassa. Epistolateksti viittasi kyllä myös perinteiseen palmusunnuntain tekstiin mainiten 'voittosaaton". 

Minulla on ollut kauan oheinen postikortti. Olen sitä säästellyt, samoin muutamia muita hiljaisen viikon aiheisiin liittyviä kortteja, jotta olen voinut käyttää niitä uskonnon tunneilla pääsiäisen aikaan. 

Kirkon jälkeen söimme ja sitten lähdimme yhdistetylle äänestys- ja kyläilyreissulle. Poikettiin ensin itse äänestämässä, sitten käytettiin Millan omalla äänestyspaikallaan ja palattiin hänen luokseen kirkko-, synttäri-ja vaalikahveille, kakku oli minulla matkassa. 

En aio kovin myöhään valvoa vaalien takia, huomenna taas aikainen herääminen ja töihin lähtö. Alkavalla viikolla kuitenkin vain neljä lähtöä. Eikä viikkojakaan ole tästä lukuvuodesta aivan paljoa jäljellä, tarkkaan ottaen yhdeksän. 

Ryöttääset pultut

Yksi eittämätön etu tässä vuorotteluvapaassa on se, ettei tarvitse aamuisin miettiä, mitä pukisi ylleen.

Minulla on muutamat verkkarit ja parit collegehousut, jotka ikilikaisina kelpaavat hyvin kasvimaalla sotkemiseen. Yleensä pihalta tullessa riisun multaverkkarit ja -takin keittiön porstuan naulakkoon ja vaihdan ryöttääset collegehousut sisävaatteeksi, ja jos sukat ovat märät, vaihdan ne kuiviin. Mutta muunlaista vaatteiden vaihtoa kaihdan viimeiseen asti. Tästä seuraa se, etten mielelläni lähde asioimaan ilman todella hyvää syytä - enkä silloinkaan niin kovin mielelläni. 

Tällä viikolla meinasi ottaa lujille hoitaa pari asiaa. Minulla oli jo korkea pino Mma Ramotswe-kirjoja odottamassa palauttamista, mukaan lukien uusin kirja, jota ehkä joku muukin jo odotteli luettavakseen. Vakaa aikomus oli heti maanantaina hoitaa se, kirjastokin kun on melkein kulman takana. Mutta niin se vain jäi. Ja jäi vielä tiistainakin. Eilen sitten tuli yllättäen toinenkin hoidettava asia, kun posteljooni oli erehdyksessä jakanut meidän laatikkoon kirjaston yhteydessä olevan koulun opettajalle tarkoitetun lähetyksen. Aikani vitkuteltuani rohkaisin hurjan luontoni ja vaihdoin asialtaasempaa päälle, pakkasin postilähetyksen samaan kassiin kirjaston kirjojen kanssa ja lähdin flitoomahan. Yksi tie, kaksi asiaa. 

On se vain kumma, että vaikka olen ollut jokunen vuosi sitten töissäkin tuossa samaisessa koulussa, niin alkuun meinasi hirveästi jännittää. Toki sitten, kun pääsin liikkeelle, astelin reippaasti ja asiat hoituivat helposti.

Mies se meiltä kaupassakin käy, häntä kun ei vaivaa mennä ihmisten ilmoille edes ryöttääsenä. Siitäkin olen kiitollinen. Ettei minun tarvi vaivautua kauppaan, kun en siitä tykkää ja kun toinen tuntuu ihan mielellään menevänsä.

En ota kuvaa ryöttääsistä pultuustani enkä muistakaan kletuustani... 

Historiallinen hääpäivä 17.5.2022

Mieheni yllätti minut taas positiivisesti hääpäiväämme muistaen. Hän oli kuullut minun pahoitelleen vaaleanpunaisen daaliani menettämistä (sen juurakko mätäni kellarissa liian märässä ruukussa) ja suunnitelleen uuden hankkimista paikalliselta puutarhalta, josta ensimmäinenkin oli peräisin. Niinpä hän alkuviikosta vielä varmisti, minkäsorttisen kukan olinkaan ajatellut sieltä ostaa. Töistä palattuani minua odotti kukka keittiön pöydällä. 

Tämä ei ollut se historiallinen asia hääpäivässämme, olenhan saanut kukkia tai muuta muistamista harva se vuosi. Mutta tänään 36-vuotishääpäivänämme eduskunta äänesti Suomen Nato-jäsenyyden hakemisen puolesta suurella äänten enemmistöllä.

Jo viikko mellastusta

Viime torstaina 24.2. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tuhoa, surua, pakolaisia, mutta myös urheutta, myötätuntoa, yhtenäisyyttä. Aika näyttää, mitä vielä tapahtuu ja mitä seurauksia tulee.

Samalla kun maailmalla on melskettä ja tuhoa, meidän asunnossamme on käynnissä myös pienimuotoinen melskaus ja tuho (lue 'purku'). Rivitalo-osakkeemme keittiössä on ollut alkuperäinen kaapisto jostain 60-luvulta. Ei minua sen ulkonäkö ole haitannut, mutta esim. vetolaatikoiden nihkeä kulku on syönyt kärsivällisyyttä. Olen myös alusta asti moittinut asunnon tunkkaista hajua, joka on ilmeisesti pinttynyt lastulevypintoihin eri huoneissa. Mies etsi pitkään netistä käytettyjä keittiökalusteita, joita onkin yllättävän paljon tarjolla ympäri Suomea. Yhtä kalustoa yritimme päästä katsomaankin, mutta varaston numerolukko ei toiminut. Se kalusto olisikin mielestäni ollut liian hieno, kallis ja turhan suuri. Nyttemmin löytyi sopivan läheltä sopivan edullinen ja sopivan ikäinen vaihtoehto, jonka kaapeista osaa mies onkin juuri noutamassa - samalla kun vei peräkärryllä kaatopaikalle edelliset kaapit. Mies on pitkin viikkoa jatkanut keittiön purkamista sillä välin, kun olen ollut töissä. Maanantaina jääkaappi, mikro ym. tuikitähteellinen siirtyi työhuoneeseen, joka toimittaa väistökeittiön virkaa. Eilen lähti sitten tiskipöytä ja tänään viimeisetkin, kattolamppu ja liesi. Tiskit hoituu kylppärissä, ja liettä ei nyt vain käytetä. Onneksi on kattilallinen hernekeittoa, ja mikro.

Kaapiston myyjän oman keittiön purku ja remontti piti tapahtua viikonloppuna, mutta se viivästyi hiukan (siten että ensimmäiset kaapit olivat tosiaan tänään haettavissa). Joten tuskin meidän keittiömme uudistuu ennen perjantain lomalle lähtöä, vaikka mies aikaansaapa onkin. Katon ja lattian laittamiseen menee kuitenkin ensin jonkin aikaa. Sitten voikin olla jo loputkin kalusteet haettavissa.

Itse olen ollut tämän viikon huonolla hapella. Viime viikolla alkaneet vatsavaivat pakottivat minut sunnuntaina päätökseen jättää kahvinjuonti toistaiseksi. Ajattelin, että se olisi tällä kertaa samalla minulle sopiva tapa paastota. Maanantai oli pahin päivä vieroitusoireiden suhteen. Välillä päänsärky aiheutti jo oksetuksen tunteenkin, mitä se ei ole aikoihin tehnyt. Migreeni ei ole vaivannut sitten vaihdevuosien alkamisen. Tädilläni oli sama juttu, mutta hänen migreeninsä oli paljon pahempi kuin omani konsaan. Ylävatsan turvotuksen tunne on helpottanut ja voimatkin ovat alkaneet palata. Tosin päiväunet olen nukkunut joka päivä töiden jälkeen. Päänsärkyä on edelleen, mutta tämänpäiväinen voi hyvin olla niska-hartiaperäistä, liittyen ehkä repunkantamiseen ja virkkaamiseen.

Kohta miehen pitäisi tulla. Hän herätti minut sohvalta soitollaan vajaa tunti sitten kertoakseen olevansa ruokakaupassa ja tulevansa sieltä päin kotiin.

En halua  julkistaa kuvia tästä sekamelskasta enkä edes tyhjästä keittiöstä, sillä kaappien taustat eivät ole mikään siisti näky.

Lomaa odotellessa... 

Paluumatkalla viikonlopun vietosta

Vihdoin luovuin minäkin koronatestineitsyydestäni. Alkoi olla sen verran altistumisia ja koronapositiivisia lähiympyröissä, että haettiin apteekista nippu kotitestejä. Oli yllättävän edullinen ja perusteellisin ja selkein ohjein helppokäyttöinen testipakkaus. Ja mikä tietysti minun kannaltani parasta, sain negatiivisen tuloksen. Vielä toista viikkoa täytyy kärvistellä, ennen kuin saan kolmannen rokotteen, eikä kai sekään heti ole täydessä tehossa, että varpaisillaan pitää olla sen jälkeenkin. 

Olemme palailemassa työmaakopille. Taivas oli kyllä, lähtiessäkin pilvessä, vaan nyt tulee räpäskää vaakasuunnassa. Vaikka kuluva lukuvuosi onkin ollut ajoittain rasittava, niin siitä olen iloinen, ettei minun ole tarvinnut tänä lukuvuonna pitää liikuntaa - ja arpoa aina säiden vaihdellessa, onko sisäliikuntaa vai voidaanko mennä hiihtämään tai luistelemaan.

Kanttorilassa oli kaikki hyvin, lauantain olin hengessä mukana serkkujeni tunnelmissa heidän saattaessaan veljeään viimeiselle matkalleen. Kävimme lauantaina kyllä myös Millanin luona. Hänellä on taas uusi huoli, kun pesukone pitää pahaa ääntä. Kerran aiemmin hänellä on pesukone syttynyt palamaan ja siitä on jäänyt ikävät muistot ja pelko. Toinen akuutti huoli hänellä on rokotukseen pääseminen. Perjantain nonstop-rokotteelle hän ei kyennyt unettomien öiden ja surkean sähkökunnon takia. 

Nuutin päivä meni jo, julkaisen vielä kuitenkin ns. jäliistä joulun pari joulukuvaa.

Menneen joulun korttikavalkadi. 

Tänä jouluna olivat nämä Roskalavalta pelastetut olkipukit ensimmäisen kerran esillä, eivät tosin tuossa portailla vaan eteisen kenkähyllyn ylätasolla. Niitä piti ensin pitää toista vuotta kylmällä vintillä, jotta tupakanhaju saataisiin niistä laimentumaan. Sisko nämä löysi, mutta antoi minulle. Näistä tuli mieleeni heti Kolme pukkia sillalla. Joskus voisi vaikka koettaa väsätä jonkin ruman peikon näille kaveriksi.

EDIT. Vielä tuli yksi joulukortti. Se oli lähetetty kyllä - postimerkistä päätellen - ihan hyvissä ajoin 14.12. mennessä. Eikä välimatkaa lähetyspaikkakunnalta perille ole kuin vajaat 350 km. Missä lie seikkailut ja miksi, vähän ruttuisena saapui, mutta lopultakin pääasia että saapui.

Vuoden viimeinen - "ovella Sylvester vuottaa"

En ole oikein sellainen analysoiva tyyppi, niin en kauheasti ole tavannut edes vuoden vaihtuessa katsella tutkien taaksepäin. Mutta jotain osaan sanoa menneestä vuodesta ilman muistiinpanojakin. Mennyt vuosi oli rankka useille läheisille, ja itsellenikin mieleen jäi lähinnä kolmen rakkaan ihmisen kuolema. Ensin tietysti äiti, joka nukkui pois 19.1. Eikä mennyt montakaan kuukautta, kun saimme järkyttävän tiedon äidin serkun menehtymisestä sairauteen. Hän oli kuitenkin äidin hautajaisissa vielä aivan kunnossa. Kesällä kuulin surukseni vaikkakaan en yllätyksekseni iäkkään lähetysystävän, opettajakollegan ja puoluetoverin kuolemasta. Hautajaiset olivat ehtineet olla ennen kuin tieto saavutti minut. En enää tänä vuonna lähettänyt joulukorttia Anja-ystävälle. Joulukorttimuistioni äärellä ennen joulua piti itkeä, kun piirsin ristit niiden parin nimen perään, joita tämän maailman postilaitos ei enää tavoita.
Toki vuoteen mahtui paljon iloa ja juhlaakin, kuten synttäreitä ja maalaustalkoita suvun parissa. Kesän ja joulun vietto menivät paljolti perinteiseen malliin. Tosin kesä oli poikkeuksellisen kuiva ja lämmin, tomaatteja ja kurkkujakin tuli kasvihuoneesta ennätysaikaisin ja ennätysmäärä. Joulunviettoon toi uutta iloa ja hohtoa se, että saimme jouluvieraaksi myös tyttären poikaystävän. Kanttorilan vuodessa isoin asia oli pitkällinen maalämpöepisodi ja yleensä asumisen suhteen muutto työpaikkakunnalle ja lastemme lapsuudenkodin myynti syksyllä.
Voiko alkavana vuonna olla odotettavissa sen suurempia muutoksia kuin olivat päättyvänä vuonna oman äidin kuolema ja kodin myynti? Onneksi tulevaisuuteen ei voi nähdä. Mutta kiitos Taivaan Isälle, Hän on sielläkin kanssamme.

Uuden kynnyksellä

Ei paljoa helpannut, vaikka pakenimme kaupungista uudeksi vuodeksi maaseudun rauhaan. Oman osamme saimme räiskeestä. Olimme menneet maata jo kymmenen jälkeen, muttei tullut silloin mieleen, että olisi kannattanut varautua korvatulpilla nukkumaanmenoon. Puolilta öin heräsimme molemmin, minä kyllä koetin jatkaa unia, mutta mies siirtyi sohvalle tv:n ääreen unta odottamaan, tai ainakin paukkeen loppumista. Kyllä hän aikanaan nukahti, mutta töllö jäi auki. Heräsin aamuyöllä outoon valonvälkkeeseen, joka sitten paljastui tulevan telkkarista. Ensiheräämisellä en vielä jaksanut mennä sammuttamaan, mutta havahduin toistamiseen ja nousin lopulta sammuttamaan toosaa. Kello oli puoli kolme ja mies havahtui sohvalta ja painui petiin unia jatkamaan. Sitä minäkin yritin puolisen tuntia, mutta sitten luovutin, kävin vessassa ja menin sitten keittiöön asuulemahan. Sytytin sähkö- ja taviskynttilöitä, joiden valossa einehdin varhaisaamiaista ja luin keskeneräistä joululahjakirjaa. Poika oli löytänyt kirpparilta Armas J. Pullan Ryhmy-kirjat yksissä kansissa, nide paksumpi kuin paksuin Potter tai Taru Sormusten Herrasta. Istuin lukemassa niin kauan, että sain päätökseen kaksi kupillista kaakaota, kaksi leipää ja keskeneräisen kolmannen kirjan "Jees, mullikuhnuri, sanoi vääpeli Ryhmy". Uni tuli uudestaan, mutta herättyäni yhdeksältä olo ei ollut ollenkaan sellainen että olisin nukkunut kahdeksan tuntia, vaikka sen verran kaikista niistä pätkistä lie kertynyt. Emme sitten jaksaneet edes yrittää livekirkkoon, vaan kuuntelimme netin kautta tutun papin saarnan. Muutenkin on mennyt koko alkuvuosi sisätiloissa. Vintillä kävin talvehtivia kasvejani tervehtimässä, mutta muuten olen oleillut tuvan puolella.
Onneksi ei tarvitse vielä huomenna jaksaa töihin. Tällä iällä tarvii kunnolla toipumisaikaa huonosti nukutun yön jälkeen.
Sukulointireissumme onnistui taas mainiosti, mennessä poikettiin kaupoilla, kun Millan ei ollut kuumeen takia päässyt jouluviikolla eikä sen jälkeenkään kauppaan. Kävin pitkästä aikaa äitiä katsomassa sillä välin, kun mies kävi tankkaamassa. Lauleskelin äidille ja äidin kanssa liudan hengellisiä ja joululauluja. Sisko oli hommannut hyvän laulukirjan äidille. Lähtiessäni äiti hymyillen kiitteli ja hyvästeli, vaikkei niin mua välttämättä tuntenutkaan. Äidin ja siskojeni lisäksi saimme tilaisuuden tavata myö siskon puolison, tätini ja serkkuni. Palasimme reissusta mahat täynnä, runsaat lahjat mukanamme ja hyvillä mielin. Millan sanoi, että nyt oli hänen joulunsa. Kas kun hän oli aattonakin vielä niin kipeänä, ettei päässyt siskonsa joulupöytään, vaan vietti koko joulun yksin.
Kävimme eilen kävellen kaupassa. Sai siinä mennä kieli keskellä suuta. Hiekoitusmurske oli suurelta osin uponnut sulaneeseen jäähän ja sittemmin pinta oli jäätynyt. Palasimme ostosten kanssa metsän kautta, niin löytyi enempi lunta ja pitoa jalkojen alle.
Illan mittaan keitin mehumaijallisen omenoita soseeksi ja sain paikattua vielä toisetkin poikien housut. Siinäpä ne hommat, joita olin suunnitellut Kanttorilassa tekeväni. Toki omppuja olisi kellarissa vielä hurumykky siivottavaksi, mutta ei tuota sosettakaan määräänsä enempää kannata tehdä. Etenkin, kun kellarissa taitaa olla vieläkin joku purkki edelliskesän vuosikertaa.

Jaa, mutta mitäs tuo suureellinen otsikko meriteeraa? En mä vain tiedä. Onpahan ainakin alkanut rakkaan isänmaamme juhlavuosi.

Vaiheikas viimeinen päivä

Tänään olemme viettäneet viimeistä kokonaista päivää Kanttorilan kulmilla ennen paluuta pohjoiseen ja työhön. Huomenna ajelemme kaupunkikotiin yöksi, keskiviikkona minulla on suunnittelupäivä ja torstaina tulevat oppilaat. Toki perjantaina jo taas ajelemme tänne takaisin päin, todennäköisesti parin pojan kanssa, jatkaaksemme tästä lauantaina vähän etelämmäs siskoni synttäreille.

Tälle päivälle sattui varsinainen sosiaalisuuspiikki, vaikka kyllä eilinen kirkossakäynti - tai enemmänkin sen jälkeiset kirkkokahvit - oli varsin sosiaalinen tapahtuma sekin. Kirkossa oli esikoulunsa aloittavien siunaaminen. Minua itketti liikutuksesta melkein koko ajan. Tuntui varsin hyvältä ajatella paluuta kouluun. Kirkkokahvilla seurakunnan lapsityöntekijä tuli istumaan ja juttelemaan meidän pöytäämme -  ja jäimmekin istumaan niin kauaksi aikaa, että kaikki muut ehtivät häipyä, ja pappikin sai kahvia juodakseen ennen kuin jatkoimme kotiin, hyvillämme kohtaamisesta. Tämä seurakunnan työntekijä toimi mielestämme juuri niinkuin pitikin, kun hän istahti pöytäämme todeten "tulen tähän, kun te olette ihan oudon näköisiä..." Ei siis mennyt turvallisesti tuttujen luo, kuten itse useimmiten taidan toimia, vaan hakeutui siihen seuraan, jota ei aiemmin ollut juuri seurakunnan tilaisuuksissa - ainakaan perhetyön yhteydessä - nähnyt.

Mutta mun siis piti kirjoittaa TÄSTÄ päivästä. Millan oli kutsunut meidät yhdeksi syömään. Mies kävi sitä ennen rauta- ja ruokakaupoissa, ja minä tein sillä välin salaatin mukaan otettavaksi. Taas tandemoidessamme meitä tervehti vastaanpolkenut kypäräpäinen nuorukainen. En tiedä, onko muualla päin Suomea tapana, että pyöräilijät tervehtivät toisiaan. Tavan ainakin soisin yleistyvän. Vietettyämme mukavan ruokailu-, juttelu- ja rapsuttelurupeaman Millanin, koiran ja kissajoukon seurassa lähdimme polkemaan kotia kohti rautakaupan kautta. Mies oli nimittäin siellä poiketessaan tehnyt varauksen viimeisestä naisten fillarista, jota myytiin kampanjahintaan. Keskustassa polkiessamme eräs auto hiljensi kohdalle ja sivuikkuna avautui. Kollega sieltä huikkasi, miten sujuu ajelu tuollaisella pyörällä. Kysyi myös, missä aion olla töissä alkavana lukuvuotena. Siinä vaiheessa en vielä ollut ehtinyt lukea Millanilta saamaani paikallislehteä, jossa oli juttua maahanmuuttajaoppilaittemme syksyn koulunkäynnistä. Sen kotona luettuani arvailin kollegan ajatelleen, olisinko kenties ollut jäämässä maahanmuuttajaopetukseen, kun siihen lehden mukaan on jäämässä vielä kaksi opetusryhmää syksyksi.

Kävimme tekemässä pyöräkaupat. ja mies sai pluutattua samaan kauppaan vielä autoremppaan tarvitsemansa pitkäleukaiset pihditkin. Poljin kotiin ihkauudella valkoisella kaunottarella, edelläni mies tyyräsi tandemia yksikseen, mikä sekin häneltä sujuu kaikin mokomin.

Kotona laitoin perunakattilan tulelle. Olin ennen lähtöämme kaivanut uudet perunat ja pessyt ne höyrykattilaan valmiiksi, jotta saadaan ruoka nopeasti, jos vaikka kuopus ja tyttöystävä piankin meidän jälkeemme saapuisivat. Saimme kuitenkin odotella heitä hyvän tovin, emme tokikaan tumput suorina. Syötyämme mies aloitti ruohonleikkuu-urakan. Kiitos ja ylistys poutapäivästä! Nyt voimme pakata ruohonleikkurin mukaamme, jotta kaupunkipihakin saadaan ajeltua. Minä levittelin ruohosilppua katteeksi kasvimaan käytäville ja samalla siivosin kasvimaalla ja kastelin siellä täällä. Kun sitten olimme poimimassa marjoja kefiirijogurttiin jälkiruuaksi/ iltapalaksi (mies poimi pensasmustikoita ja kuukausimansikoita, minä keräsin vadelmia), niin pihaan tuli valkoinen auto. Ihmettelin ensin, miksi poika mahtaa tulla erinäköisellä autolla, onkohan voortti tehnyt tenän. Mutta eihän siellä kuopus ollutkaan, vaan toinen kollegani! Hän poikkesi kertomaan tuoreet kuulumiset kunnanvaltuuston kokouksesta koskien maahanmuuttaja-asioita. Ja sittenhän siihen tupsahti jo nuori parikin. Syötyään ja juotuaan he jatkoivat matkaa kohti Tammerta. Ja minulle tuli kiirus nettiin. Päähäni oli pälkähtänyt jo tandemin kyydissä kaamea ajatus: mitä jos olenkin ymmärtänyt tai muistanut väärin ja suunnittelupäivämme onkin jo huomenna. Mutta kunnan kotisivulla olleesta koulun työ- ja loma-aikojen taulukosta varmistui, että kyllä koulu alkaa meillä vasta torstaina, vaikka tässä Kanttorilan kulmilla koulukkaat aloittavat jo keskiviikkona - ja tuossa vastapäätä olevassa amiksessa aloittivat jo tänään. (Niin etten kehdannut enää tänä aamuna hipsiä yöpaidassa postilaatikolle.)
Ei siis tarvitsekaan ruveta ryttyilemaan lähtöä  yön selkään, vaan saamme nukkua rauhassa tulevan yön (tosin täytyy yrittää hilata heräämistä taas vähitellen koulutahtiin) ja pakata huomenna itsemme ja erinäisiä tarvekaluja kyytiin.

Rukousvastaus yllättäen

Niin kuin usein pakkaa tapahtua, niin nytkin tuli mulle rukousvastaus niin sanotusti puun takaa. Milloin yllättää vastauksen ajankohta, milloin sen muoto tai sisältö. Tämänpäiväinen vastaus liittyy työmietteisiini. Nyt kun olen ollut virkavapaalla omasta työstäni hoitaakseni toista tehtävää, olen miettinyt tulevaa epätietoisena. Jatkuuko nykyinen tehtäväni vielä syksyllä? Ja jos jatkuu, saanko varsinaisesta virastani enää lisää virkavapautta, kun yleensä stä on tavattu antaa vain vuodeksi kerrallaan? Ja mitä sitten teen, jos anon virkavapautta, mutta en sitä saa? Uskallanko sanoutua irti vakituisesta virasta ja hypätä epävarmaan työsuhteeseen?

Rukouspyyntöni oli, että asia ratkeaisi niin, ettei minun itse tarvitsisi pohtia noita viimeisiä kysymyksiä. Ja tänään vastaus tuli täysin odottamatta ja aivan selkeänä. Ensin soitti työkaveri ja kertoi uutisen, sitten varmistin asian vielä netistä, ja kohta siitä kerrottiin telkussakin.

Pomoni kysyi maanantaina virkatyöpaikallani käydessäni, tulenko takaisin syksyllä. Lähetin hänelle iltapäivällä sähköpostitse vastauksen: tulen.

Kohti Kanttorilaa

No ka miksen taaskaan olovana ehtinyt kirjoittaa blogiin mitään viikonlopun aikana, vaikka pyhää piisas pyhän jälkeen. Itse asiassa meillä oli kyllä poikkeuksellisen sosiaalinen pyhäinpäivä. Ensin teimme ajelukierroksen kyläillen ensin Millanin luona kuulumisia vaihtamassa ja sieltä Millanin äidin ja isän luo visiitille. Kas kun ystäväni äiti lupasi minulle lisää lankoja afrikkalaisten kukkien virkkaamiseen. Reunukseen sopivaa lankaa yhtenäisempää värimaailmaa varten.
Ehdimme häävisti takaisin ennen kuin kuopus tyttöystävänsä kanssa tuli käyttämään aitoa huollossa. Minulla oli sopankeitto (eli keitonkeitto) puolimoos, kun he jo tulivat, mutta isä oli ehtinyt tehdä alkupalasalaatin nuorisolle.
Ilta meni rattoisasti. Nuoret katselivat telkkaria sillä välin, kun iskä vaihtoi öljyt ja suodattimen, ja minä kuuntelin netin kautta jumalanpalvelusta siitä kirkosta, jossa minunkin olisi pitänyt periaatteessa olla kuoron kanssa avustamassa.
Nyt kuitenkin kirkkokuoroharrastus jää minulta taas syrjään. Työtilanteeni on nimittäin muuttumassa siten, että minulle on luvattu virkavapautta siirtyäkseni valmistavaan opetukseen loppulukuvuodeksi. Se meinaa sitä, että muutamme takaisin Kanttorilaan.

Suomen kaunista suvea yhä

Viikonloppuretken aikana saimme ihastella kotomaamme kauneutta. Ilmeisesti myös ihan Maamme-laulun maisemissa, kun ajelimme Saarijärven kautta, missä kansallisrunoilija oli kotiopettajana 1820-luvulla - paikallisen matkailuesitteen mukaan.

Täysi elokuu kaunisti viikonlopun iltoja. Se valaisi Olavinlinnaa vuolaan virran luodollaan, kun pääsimme perjantain puoluekokouspäivän jälkeen kaupunkipromenaadille. ja eilen illallakin kuu oli ehtinyt nousta, kun palasimme onnellisesti ja turvallisesti takaisin Kanttorilaan. Ihailin juuri kuuta auton ikkunasta, kun venetsialaisia juhlistava ilotulitusraketti präiskähti kuun eteen ja säikäytti minut. Minun huudahdukseni puolestaan säikäytti kuskin, mutta tiellä pysyttiin loppuun asti.

Ennen äskeistä visiittiä Millanin luo mies otti minulle taas kukkakuvia, mutta ne ovat vasta kameralla. Kävin äsken keräämässä taas kukansiemeniä, tomaatteja, kurkkuja ja kesäkurpitsoita. Kastelua täytyy käydä vielä jatkamassa "automaattien" lataamisen verran, ja sitten meinaan kyllä viritellä kateharson avomaankurkun suojaksi. Kasvukausi on niillä ressukoilla pahasti kesken, kun vasta yhden säilöntäkokoisn kurkun olen bongannut. Olisikohan esikasvatus yhtään jouduttanut sadonkorjuuta?

Sen myös nyt kokeilustani otan opiksi, etten enää kylvä maissia popcorn-pussista. Lajike on tietysti jokin Ameriikassa menestyvä, pitkän kasvukauden vaativa. Matkalla näin jossain Juvan tienoilla maissipellon kukassa, samoin siskollani ja Millanilla olen nähnyt maissin hedekukintoja, mutta minun tarhassani eivät ole ehtineet edes kukalle saati että tähkiä ehtisi kehittyä.

Näin tänä kesänä, ensi keväänä uudet kylvöt. Ehkäpä kokeilen silloin taas avomaankurkullekin esikasvatusta.

Viinikärhö

Olipa mukavaa päästä viikonlopuksi Kanttorilaan. Aloitin viikonlopun vieton perkaamalla mustikoita, jotka mies oli poiminut sillä aikaa kun itse olin töissä perjantaina. Ajoimme heti töitteni jälkeen tänne. Nyt pitäisi minun vuorostani käydä poimimassa pensasmustikoita ja vähän kirsikoitakin, loput latvian matalasta ja suklaakirsikoita. Rauhalan kirsikoista oli loput jo syöty. Naakat, rastaat tai harakat asialla.
Taas oli uusia kukkijoita, syysleimu loistossaan, samoin jalokukonkannus. Erityisesti iloitsin tästä:

Tai oikestaan voisi kirjoittaa, että 'näistä'; viinikärhön lisäksi nautin tietysti tuoksuherneen runsastuvasta kukinnasta. 

Kaapelikaivuun jäljiltä Millanin istuttamasta kolmiopenkistä oli tullut vähältä kaksio... Minun olisi pitänyt siirtää evakkoon aikomani jouluruusukin keijunkukan ja akileijan lisäksi :(
No, ensi keväänä ja kesänä käy ilmi todelliset tappiot. Ties vaikka osa tuhoutuneen näköisistä karpaattienkelloista ja ketoneilikoista olisivat juurensa säilyttäneet. Ja tokihan niistä osa jäi kauhan koskemattomiksi.

Adventin vuolaat virrat

En päässyt sytyttämään ensimmäistä adventtikynttilää, koska adventtikynttelikkö unohtui kaupunkikotiin. Tyydyin polttamaan Kanttorilan keittiön ikkunalla punaista  pöytäkynttilää, joka meinasi unohtua palaamaan, kun lähdimme kävelemään seurakuntakodille adventin sanajumalanpalvelukseen.
Unohdin taas ottaa silmälasit mukaan ja koetin ehdottaa, että menisimme istumaan lähemmäs fläppitaulua, joka toimi virsitauluna, mutta mies halusi jäädä taakse. Ei se mitään, koska melkein kaikki virret olivat virsurin alkulehdiltä, Adventtiajan virsistä tykkään melkein kaikista. Hoosianna-hymnin lisäksi eniten virrestä Avaja, porttis, ovesi. Tällä kertaa aloin itkeä jo ensimmäisen säkeistön aikana. Ennen olen useimmiten päässyt viimeiseen säkeistöön. Virsi 2 puhuu minulle samasta kaipuusta kuin Bacin säveltämä Saavu Immanuel (...hurskasten toivo. Kuningas kunnian, tullos jo, oi) Aina silloin tällöin - ja viime aikoina yhä useammin - taivaskaipuu valtaa voimakkaasti, tai oikeastaan harras toive Jeesuksen pikaisesta paluusta.
Hoosiannakin aina itkettää, mutta tällä kertaa myös hymyilytti, kun muistin oppilaitani, joiden toivevirsi Hoosianna on - he olisivat halunneet laulaa sitä pitkin kirkkovuotta, kun miltei päivittäin päivänavauksissa veisasimme. Oli myös mukava vaihteeksi pelkästään kuunnella kirkkokuoron laulavan tuttua advnttivesperin laulua "Tie tehkää tulla Herran". Myönnettäköön, että tapailin alttoteemaa itsekin.

Uudestaan kyynelvuo puhkesi illalla, kun kuuntelin Yleltä Kauhajoen kirkosta talvisodan alkamisen ja eduskunnan Kauhajoelle siirtymisen 75-vuotismuistokonserttia. Eero Heinäluoma lainasi puheessaan jonkun aikalaisen muisteluita. Helsingin pommituksissa särkyi myös jotain käärmeterraarioita, lienevätkö olleet luonnontieteellisessä museossa, sitä en muista. Mutta mieleeni jäi lause, joka oli jäänyt myös Heinäuoman lainaaman henkilön mieleen, lause joka kuvasti tuota sodan alkamisaikaa ja joka minun mielessäni kuvaa nykyaikaamme yhtä lailla: "Käärmeet ovat päässeet irti".

Adventtisunnuntain päätökseksi järjestelimme paikkoja lähtökuntoon. Olemme nyt muutaman päivän kaupunkikodissa, ainakin sen aikaa että mies ehtii käyttää auton ilmastointihuollossa ja minä ehdin hankkia jouluruuat diakoniamyyjäisistä.

Mölyoksennus

Olen koettanut tarkoituksella pitää mölyt mahassani ja olla provosoitumatta - saati provosoimatta. Mutta kyllä minäkin nyt tökkään lusikkani soppaan, yhden lauseen osalta. Eräs nimeltä mainitsematon kansanedustaja (kaikki kuitenkin tietävät, kuka, kun jokainen kuuli sen, noin kymmenen kertaa...) päästi suustaan kohutun äänestystuloksen jälkeen, että kyseessä oli meidän aikamme tärkein ihmisoikeusasia. Meidän aikamme tärkein! Kuulinko oikein? Ymmärsinkö oikein? Entäpä dalitit? Taikka albiinojen asema edelleenkin joissain osissa Afrikkaa? Entä sitten sikiöiden ihmisoikeudet - hehän eivät itse pysty itseään puolustamaan - tai vammaisten? Entä vammaisten sikiöiden??? Jatkanko vielä?
Kysyn edelleen, missä tuo kansanedustaja on pitänyt silmiään? Omassa navassaan?