Hiljaiseloa

Joulukuu ja koko vuosi lähestyy loppuaan. Jospa tämän yhden postauksen vielä ehtisin tämän kuun ja vuoden aikana. Näin tämä menee aina, että silloin kun olisi kaikenlaista kirjoiteltavaa, silloin ei jouda kirjoittamaan. Olisi ollut hyvä panna ittelleen ylähä erinäisiä muistiinpanoja joulun valmisteluun ja viettoon liittyen. Tosin onhan minulla jo vuosia ollut käytössä punakantinen ruutuvihko juhlamuistiona. Sitä on tarvittu niin ylioppilas- tai synttärijuhlajärjestelyjen kuin jouluaikataulutuksen suunnittelua varten. Mutta nyt en siihenkään mukamas ehtinyt kirjoitella.

Mitä sitten tahtoisin muistaa tästä joulusta? Oliko jotain erilaista perinteiseen perhejouluumme verrattuna? Oli toki. Suurin ero oli se, ettemme olleetkaan aivan täydellä kokoonpanolla aaton joulupöydässä, kun tytär halusi tasapuolisuuden vuoksi viettää tämän joulun poikaystävän perheen seurassa. Tämä oli toinen joulumme Kanttorilassa, joten sekin lienee jo perinne. Viime vuoteen verrattuna moni asia oli kuitenkin paremmin (tyttären puuttumisesta huolimatta): sähköt pelasivat moitteettomasti, joten joulusaunassakin tarkeni peseytyä toisin kuin vuosi sitten. Kirkkoonkin pääsimme, ehdimme ja mahduimme. Edellisenä aattona jouduin tyytymään nettikirkkoon.
Eroa oli ruokatarjonnassa sikäli, että lapset ja mies saivat tyytyä minun tekemiini laatikoihin. Makaronilaatikon olen toki aina tehnyt itse, mutta räätikkälooran olemme tähän asti ostaneet seurakunnan kokin tekemänä lähetysmyyjäisistä. Ja kun kerran rupesin itse kokeilemaan pitkästä aikaa, niin kokeilin heti reilusti: miltä maistuisi lanttu-kyssäkaali-palsternakkalaatikko? Entä millainen puuro tulisi irtonaisesta kaura-riisiseoksesta? Eka onnistui ihan ok, tokaa en yritä toiste.  Samainen kaura-riisiseos sopi kyllä vallan mainiosti porkkanalaatikkoon. Varmaan sopisi spelttiryynitkin, joita olisi myös vielä ollut (sain pikkuserkun pojan viljelemää spelttiä viime kesänä sukujuhlatuliaisina). Ainakin joulupuuroksi sitä voisin kokeilla seuraavalla kerralla.

Joulupäivänä pakkasin mukaamme rutkasti jouluruokajämiä ja vähän viemisiäkin ja lähdimme tuuleen ja vesisateeseen ajelemaan kohti pohjoista. Yöpyminen kaupunkikodissa ja perinteikäs tapanin ajelu, jolle seuraamme lähti myös tytär ja poikaystävänsä, ensivisiitille tutustumaan appitekeleen sukuun. Kuopuksen kyytiin mahtui kaksi serkkua, ja mummolaan tuli vielä lisää serkkuja, setiä perheineen. Muutama serkku oli joukosta poissa, ja samoin yksi rakkaista kälyistä oli jäänyt kotiin potemaan flunssaa. Mutta tupa tuli täyteen, ja näyttipä siltä että suku jatkaa laajenemistaan muutenkin kuin vävyjen ja miniöiden muodossa. Eipä suvussa pahemmin juoruilla, totesi tuleva toisen lapsen äiti itsekin, kun me kaikki olimme yhtä yllättyneitä pian äitiyslomalle jäävän vatsasta. (No, tuskinpa veljekset toisilleen soitellessaan tulevat kertoneeksi suvun vauvakuulumisia...)

Lapsemme jäivät paluumatkalla kuka minnekin, ja me palasimme kahdestaan Kanttorilaan, vielä yhtä puukuormaa vetäen. Nyt taitavat syksyllä kaadetut rungot olla rahdattuna. Reissaaminen ei kuitenkaan vielä loppunut, vaan Viattomien lasten päivänä - kuopuksen kasteen vuosipäivänä - ajelimme vielä katsomaan minunkin äitiäni ynnä siskoja ja tätiä. Saimme mukaamme Millanin, joka olikin aaton perheaterian jälkeen ollut aivan yksin ja kaivannut kipeästi ihmisseuraa.

Joulun reissut olivat jälleen antoisia monin tavoin. Viimeisimmällä reissulla mukaan autoon saatiin vielä tuo kuvan aarre, joka on kesästä asti odottanut siskon riihessä, että tulisimme sitä hakemaan tarpeeksi isolla autolla. Serkkuni antoi sen minulle jo keväällä, ja toi sen toiskasta välivarastoon siskolle. Nyt se on vähältä joululahjani. Vasta Kanttorilan salin valossa huomasin rukkiin maalatut nimikirjaimet ja vuosiluvun: L. S. W. 1915. Mammani oli ollut 19-vuotias neitokainen saadessaan rukin. Ehkä tätini osaisi kertoa, kuka rukin oli mammalle tehnyt. Naru on poikki, mutta muuten se on täysin toimintakuntoinen. Mutta kyllä se saa silti viettää edelleen ansaittuja eläkepäiviään hamaan tulevaan. Ellei Kanttorilaan hommata lammasta.  

Hyvää uutta vuotta ja rauhallista vuoden vaihtumista. Meidät on kutsuttu Millanille sitä juhlistamaan, hyvässä seurassa ja lautapelien äärellä.

Aaton aattoa

Eilen oli viimeinen työpäivä tänä vuonna. Painotus sanalla TYÖ. Että voikin viimeinen koulupäivä olla rankka. Tavallisesti se on kirkossakäynti ja puuron tai jätskin syönti ynnä todistusten jako. Mutta meilläpä olikin täysmittainen työpäivä, puoli ysistä puoli kahteen. Siihen kun mahduttaa pari askarteluapaskartelua, niin muuta sitten ei tarvittaisikaan. Lisäksi pala- ym. pelien levittäminen näyttää olevan näiden oppilaitteni mielestä paljon hauskempaa kuin niiden pois siivoaminen. Nuorimmainen olisi tahtonut vielä eilenkin leipoa pipareita tai ainakin syödä taikinaa, kuten edellisenä päivänä. Mutta saivat sentään luokkaan vieraaksi joulupukin, jolle koetimme vähän laulaakin (ensimmäisen säkeen verran) ja joka jakoi oppilaille pienet pussukat.
Kotimatkalla rähisin jälleen turvavöiden kiinni pitämisestä, ja kuski auttoi pysäyttämällä auton ja tekemällä tarkastuksen - ja löysi vielä yhden "irtolaislapsen". Jostain käsittämättömästä syystä etummaiset sijat linja-autossa ovat himoittuja, ja aina kun edestä vapautuu paikka, siihen yritetään taaempaa siirtyä. Olemme nyt muutaman viikon ajelleet läpi harmaan, hämärän ja sateisen maalaismaiseman, enkä voi millään ymmärtää, mikä siinä niin kiehtoo, että pitää päästä näköalapaikalle.

No niin, mutta nyt minun olisi jo korkea aika unohtaa työasiat pariksi viikoksi.Sen verran kuitenkin vielä eilisestä kotimatkasta kerron, että pysäkille jäätyäni ja pyörän luokse käveltyäni en löytänytkään pyörän avainta päällystakin taskusta, jonne sen tapaan laittaa. Kaivelin  kaikki taskut, tunnustelin vuorin ja potkiskelin maastoa pyörän ympärillä, jos vaikka avain olisi aamuhämärässä kädestäni livennyt. Eipä löytynyt, ja lähdin käppäilemään Kanttorilaa kohti mokioomineni. Perillä aikani levähdettyäni rupesin näppäilemään tekstaria liikennöitsijälle, josko avain löytyisi linjurista. Mutta ennen lähettämistä ajattelin tsekata vielä kassini, ja sieltähän se avainveitikka löytyikin. Toki olin helpottunut, mutta vähän myös itselleni äkeä, kun en ollut jo pysäkillä kurkannut kassiin. Olisin säästänyt aikaa ja voimia joulu-uurastuksiin.

Mies teki eilen mutkan kaupunkikodissa hakemassa lapsiamme tänne joulunviettoon. Sillä välin sain tehtyä heille borssikeittoa ja jouluksi riisisuklaata, vähän kevyempää karkkia perinteisten tryffeleiden sijaan. Sytyttelin vielä illan hämärtyessä jouluisia tervetuliaislyhtyjä ulos.  Illan päätteeksi kun olimme laittaneet pedit pojille valmiiksi, niin lähdimme iltakävelylle pyörää hakemaan. Kaupassa poiketessa haukottelin niin, että leuka oli mennä sijoiltaan, mutta sänkyyn asti pääsin vasta yhdeltätoista. Ei kai siis mikään ihmekään, että unta riitti aamulla yli yhdeksään.

Esikoinen oli keitellyt aamukahvit, minä löysin postilaatikosta vielä yhden joulukortin. Laatikolla käytyäni en sitten juuri ole nokkaani ulos lykännyt, mitä nyt kompostisangon kävin tyhjäämässä. (Se etu ainakin lauhasta talvesta on, että kompostori pysyy sulana ja toimii.) Keittiöhommat taas vähän paisahtivat. Kun kerran lämmitin sähköuunin leipää ja torttuja varten, niin piti piparitaikinan rippeetkin vielä leipoa ja sitten tein uuniin lanttu-palsternakka-kyssäkaalilaatikkoa hautumaan, ja sen jälkeen vielä lisää punajuuripaistosta Millanilta saamistani punajuurista sekä makaronilaatikkoa. Aamuksi tein porkkanalaatikon paistoa vaille valmiiksi. Tein myös toisen erän kaljaa uunin pankolle käymään, kun arvelin, että aikaisemmasta erästä ei kauheasti jää viemisiksi sukutapaamiseen.

Kyllä maar tarttis päästä jo pehkuihin. Perunasalaatin teko saa jäädä huomiseen, potut on jo keitettynä ja kuorittuna. Kuopus koristeli kuusta. Pieni osa koristeista vasta on siinä killumassa, mutta ei se välttämättä enempää kaipaa. Huomenissa toiveissa päästä ruuan päälle saunaan ja sitten aattohartauteen.

Kahkimista

Olen taas vasten tahtoani aloittanut joululahjavalvojaiset. Harmi kyllä, niillä ei ole mitään tekemistä lahjojen kanssa. Olenpahan vain ruvennut taas valvoskelemaan, kun joko illalla uni ei tule - kun pitää miettiä vaikkapa sitä, miten ja missä järjestyksessä laitetaan jouluruokia uuniin - tai sitten anivarhain herään kahkimaan. Niin kuin tänä aamuna, puoli viideltä. Toki osasyynä huonoon nukkumiseeni tällä hetkellä on myös kurkun karheus ja yölliset yskänpuuskat, mutta kyllä joulun vääjäämätön lähestyminen on siinä ehkä suurempi tekijä.
Ai mitäkö olen nyt sitten tehnyt tämän aamun? No, suljettuani kamarin oven, etten herättäisi nukkuvaa miestä, latasin pyykkikoneen käyntiin. Ties vaikka ennen töihin lähtöä ehtisin vielä ripustaa pyykit. Sitten olen hissun  kissun raivannut keittiöön pöytää ja lueskellut lehtiä. Tosin tämän aamun posti on vielä hakematta. Nyt se varmaan olisi jo laatikossa.
Eilisillan joulujuhla koululla viritteli mukavasti joulutunnelmaan. Minulla ei ollut stressiä oppilaitten esiintymisistä, mutta ihan pieni hermostuksenpoikanen siitä, että olin luvannut muutaman sanan sanoa valmistavasta opetuksesta. Perinteinen kuusijuhla evankeliumeineen, jouluvirsineen ja -lauluineen, lasten ihanine ohjelmasuorituksineen sekä pukkine ja lahjoineen oli sopeva ja niin minun makuuni, ettei parempaa olisi voinut olla. Arvonta ja torttukahvit oli sitten vielä piste iin päälle.
Koulun piha oli tunnelmavalaistu, ja joka aamu koulumatkan varrella olen saanut ihailla hillitynkauniita jouluvaloja ihmisten ikkunoissa ja pihapuissa.Kanttorilassakin on jo jonkin verran jouluvalojoa, ja ihan vähän on tulossa lisää vielä neljännen adventtisunnuntain tietämillä, vaikka yhdestä ulkovalosarjasta kyllä puuttuu muuntaja, liekö jäänyt kaupunkikotiin.
Muuten(kin) joulusiivo ja muut askareet ovat edistyneet vähitellen mutta hitaasti. Tavallisesti tähän mennessä minulla on ollut esimerkiksi piprkakut jo leivottuna (kutakuinkin itsenäisyyspäivänä), mutta jospa tänä iltana jaksaisin vääntää taikinan ja huomenna leipoa.
Ei maar, tarttee pukea, hakea posti ja ripustaa pyykki. Sitten töihin ja töistä palaveriin ja toivottavasti kolmeksi takaisin Kanttorilaan. Ennen piparitaikinan tekoa olisi tarkoitus valmistaa zakuskaa, kun mies toi yllättäen munakoisoja taannoiselta kaupunkireissultaan.

"Makookaamas"

Lepopäivän viettoa levon kannalta levollisesti. En tosin ollut näin suunnitellut. Lucianpäivän piti olla sosiaalinen ja menevä: messu kirkossa, myyjäiset nuorisoseuralla ja vielä illaksi uudestaan kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Mutta jo eilispäivän mittaan kurkussa tuntui, ettei laulaminen ehkä kauheasti houkuta. Saunan jälkeen sammuin petiin kymmeneltä, heräilläkseni sitten pitkin yötä tunnustelemaan oloani, olenko kipeä, kuumeessa vai uruusella päällä. Vasta kuudelta sitten nousin vessaan, juomaan tyrni-hunajavettä ja mittaamaan kuumeen, jota ei onneksi ollut. Menin takaisin sänkyyn, josta mies koetti minua kangeta ylös yhdeksältä. Kirkossa olisi ollut saarnaamassa yksi hänelle tuttu professori, mutta tällä kertaa minä tein tenän kirkkoonmenolle. Tavallisestihan se on mies, jota siinä suhteessa välillä hiukan laiskottaa. Kas kun pikkupoikana kirkossakäynti oli hänelle vähältä pakollista, kun taas minä pääsin kirkkoon korkeintaan kerran tai kaksi vuodessa.
Tyydyimme nettijumikseen. Minä olen makaillut ja kitannut kuumaa. Kuumetta ei edelleen ole ollut, joten toivon mukaan kykenen huomenna töihin. Sen verran olen jaksanut touhuta joulua, että kirjoitin loput aikomani joulutervehdykset. Suurelle joukolle sukulaisia ja tuttavia tervehdys menee taas tänäkin jouluna ikävä kyllä tylsästi somessa.
Tämä bloggaaminen sujuu onneksi varsin helposti läppärillä myös makuultaan eli makookaamas, niin kuin äiteemuori sanoisi. Aamulla korvasärkyisenä kyllä ajattelin harmistuneena ja taisin ääneenkin pahoitella, ettei nyt joutaisi sairastamaan. Mutta ehkä pakollinen lepo tuli ihan tarpeeseen.
Eilispäivän oli tarkoitus olla kiihkeä siivouspäivä. Mutta kuten aina, siivoukseni on kovin hitaasti etenevää. kun pitää lähteä liikkeelle perusteista: kylpyhuonetta ei kannata siivota ennen kuin pyykkivuorta on saatu madallettua. Kaksi koneellista pyykkiä oli eilispäivän pihalla "kuivumassa", ja mies ne sieltä pelasti sisään yöksi. Peräkamarin siivous oli sitä, että minun piti koettaa raivata lattiaa ja pöytää esiin. Mutta enhän minä voinut pakata lattialta askarteluvärkkejä pois ennen kuin sain askarreltua joulukortit oppilaille. Kahdeksan kortin väsäämiseen taisi mennä yli tunti. Joten peräkamarin siivous jatkuu toiste, saatuani kuitenkin sen miltei raivattua, myös ompelupöydän, ommeltuani ensin muutaman korjaamista odottaneen vaatteen.

Otin oppilaiden korteista kuvan, saa nähdä onnistunko saamaan sen käännykältä koneelle.

Kappas, onnistui. Noiden värkkäämiseen olisi mennyt aikaa vielä toinen mokoma, elleivät nuo aaltopahvikynttilät olisi olleet minulla jo valmiiksi tehtynä joku vuosi sitten.

Jos kunnia jo menikin, maine senkun kasvaa

Ensimmäinen valo-viikko takana ja toinen alussa. Eka viikko oli eräänlainen pehmeä lasku, kun meillä sivukylillä oli vain kolme koulupäivää, tiistaista torstaihin. Itselläni oli kyllä työpäivä perjantainakin, mutta sen tein yhteiskoululla toisten valo-opettajien kaverina. Kouluviikko päättyi juhlallisesti itsenäisyyspäivän tunnelmissa, aamulla lipunnosto ja Maamme-laulu yhteiskoulun pihamaalla (minua ja ainakin yhtä koulunkäuýnnin ohjaajaa suorastaan liikutti).

Minulla piti kyllä oleman tiedossa, että yhteiskoululla pidettäisiin oikein itsenäisyysjuhlakin puolelta päivin. Mutta ei se enää aamulla ollut mielessä, kun pukeutumista mietin. Tai siis en miettinyt, vetäisin ylleni vain mahdollisimman mukavaa ja kotoista, farkut, keltaiset villasukat ja kuopuksen harmaan collegepuseron t-paidan päälle. Muistin juhlan vasta, kun näin toinen toistaan kauniimpia asuja niin koulun käytävillä kuin opettajainhuoneessakin. No, minähän olisin voinut piipahtaa nopsasti Kanttorilassa vaihtamassa, mutta ajattelin olla solidaarinen toiselle valo-opelle, joka hänkin oli unohtanut juhlan. Tosin hänen farkkuasunsa oli sievempi ja siistimpi kuin minun. 

Loppujen lopuksi etikettivirheeni ei koitunut sen suuremmaksi häpeäksi, kun en sitten sinne juhlaan ehtinytkään, kun palaveerasin sivukouluilta tulleiden valo-opettajien kanssa. Jatkoimme yhteispalaveria vielä sitten juhlan jälkeen koko porukalla ja rehtorien vahvistuksella.

Sain yllättävän yhteydenoton. Erään lähikunnan kristillisen opiston koulutussuunnittelija lähestyi minua kysyen, josko voisin tulla ensi vuoden puolella kertomaan koulunkäynninohjaajien täydennyskoulutukseen maahanmuuttajalapsista, joiden ohjaus olisi yksi koulutusaiheista. En tiedä, mistä oli saanut yhteystietoni, mutta epäilenpä, että eräässä maakunnan lehdessä ollut juttu valmistavan opetuksen alkamisesta näillä kulmilla avitti asiaa. Muutamassa muussakin lehdessä on nimeni - ja pärstänikin - komeillut viime aikoina. Yhdessä kuvassa olin näkevinäni sen kuopuksen collegepuseronkin, jota olen näköjään tykännyt pitää useamminkin kuin vain itsenäisyysjuhlien aikaan. 

Kunnia meni ja maine kasvoi varmaan myös tänään, kun minä hullu vein koko kuudentoista oppilaan lössin (= kaksi valo-ryhmää) LIIKUNTASALIIN. ILMAN PILLIÄ. Kailotukseni EI ja ALAS kuului opettajainhuoneen lisäksi varmaan ympäri koulua. No, onneksi selvittiin vain muutamalla itkulla...   

Nyt kotitöihin. Yritin tehdä pakastimeen vähän tilaa joulua varten. Siis jouluruokia ja -leivonnaisia varten. Emme me aio pakastimessa joulua viettää. Löysin syksyn 2013 puolukkasurvosta useita rasioita, jotka otin sulamaan. Tänään meinaan keittää ne omenalohkojen ja kesäkurpitsaraasteen kanssa hilloksi purkkeihin ja kellariin. Jouluvalmisteluja siis sekin askar, uskokaa pois.  

Paljon koulua ja vähän joulua

Menneen viikon mittaan ehdin tavata miltei kaikki paikkakunnan koululaiset eskareista lukiolaisiin. Vain yhdellä sivukoululla missasin luokat 3-6, mutta ei se mitään, heihin ehdin vielä tutustua, koska juuri heidän koululleen olen menossa valo-opettajaksi joulukuun alusta. Oppilaiden lisäksi sain tavata myös vanhempia, niin kantaväestön kuin valo-oppilaidenkin. Kohtaamiset olivat mukavia, aivan turhaan jännitin (sattui hauskasti, kun eräs ekaluokkalainen tyttö huikkasi sitten käytävällä, että mehän olemmekin naapureita, ja aivan totta, olimmehan jutelleet kesällä raja-aidalla). Pariin lehtihaastatteluunkin jouduin lennosta. Viimeinenkin opettaja nimettiin perjantaina. Tiimi kasassa. Huomenna meitä lähtee valo-opettajien lisäksi muitakin asiasta kiinnostuneita ex cursiolle eräälle koululle, jossa on useampia valmistavan petuksen ryhmiä. Matkan aikana toivon mukaan ehdimme vielä hioa strategioita seuraavan päivän koulunaloitusta varten.
Perjantaina töistä joudettuani joskus kolmen jälkeen lähdimme miehen kanssa koeajelulle ja veimme kuormallisen kamoja uuteen työpisteeseeni. Luokka näytti aivan ihanalta, sähkökynttilätkin olivat palamassa ikkunalla. Luokassa näytti siltä, että uudet kollegani olivat järjestäneet sitä valmiiksi uusia oppilaita varten. Näki selvästi, että heitä odotetaan innokkaasti ja halutaan ottaa lämpimästi vastaan. Menomatkalla poikettiin Millanin luona kahvittelemassa ja kuulumisia vaihtamassa.

Työviikko oli niin hektinen, että olin unohtaa adentin lähestyvän. Eilen sitten virittelin minäkin ensimmäiset jouluvalot Kanttorilan seinustalle kahteen pajukuuseen ja keittiön ikkunalle sen kynttelikön, joka on meillä ollut kaikissa kodeissamme. Valot siitä sammahti heti, ja oli mulla kova hakeminen ja muisteleminen, mihin olin laittanut sen rasian, jossa varapolttimot ovat (kaupunkikodissa se oli ollut vuosikaudet keittiön kaapin ylähyllyllä). Muistin kuin muistinkin lopulta, ja kaksi poltimoa vaihdettuani kynttelikkö syttyi kiltisti.
Sen verran olen joulua varten jo rustannut, että lääkekaapin siivosin... No, en sentään aio kaikkia kaappeja siivota. Punajuuri-aurajuustopaistoksen/ -laatikon tein jo valmiiksi pakastimeen, koska punajuureni saivat kylmää kovien pakkasöiden aikana eivätkä ilmeisesti sen takia ole kovin hyvin säilyneet. Muiden laatikoiden osalta joudun funtsimaan uutta ratkaisua. Tähän asti olen ostanut kaikki laatikot kaupunkikotiseurakuntamme adventtimyyjäisistä. Mutta nyt me emme lähde sitä varten ajelemaan yli neljänsadan kilometrin mutkaa, etenkään kun myyjäiset ovat arkipäivänä. Täällä ei ilmeisesti seurakunta järjestä joulumyyjäisiä, mutta erilaisilla kyläyhdistyksillä sellaisia lienee. Eihän se nyt olisi kova vaiva rustata lanttu- ja porkkanalaatikkoa itsekin. Voihan olla, että täällä maalla sellaisia ei myyjäisiin edes tehdäkään, kun kaikki tekevät itse?

En nyt ole seurannut viimeisiä käänteitä postin lakon suhteen, mutta aikomus olisi kirjoitella ja postittaa parisenkymmentä joulukorttia. Meinasin jo eilen, mutta johonkin muuhun aika hupeni. (Ai niin, niiden jouluvalojen rustaamiseen... ja etsimiseen)

Uni ja sen selitys

Kävin pyörällä Millanin luona ennen kuin työurakkani täällä alkoi - ja ennen kuin lumi ja jää teki pyöräilystä taas extreme-urheilua. Vietimme mukavan iltapäivän, söimme maittavan lounaan, hoivailimme lemmikkejä, mukaanlukien uusin tulokas harmaa pikkukolli Mikey, laulelimme henksuja, myös joululauluja sekä Millanin omia biisejä. Ja tietysti praatasimme. 

Kerroin Millanille näkemäni unen: olin ensin ajamassa jotain yksinäistä metsätietä, mutta olin nukahtanut rattiin sen verran, että auto oli pysähtynyt omia aikojaan, enkä ollut lainkaan tietoinen missä asti olin menossa. Epäilin, että olin saattanut mennä jo huomaamattani ohi sen tienhaaran, josta olisi pitänyt kääntyä. Siinä autossa istuessani ja miettissäni näin ison karhun löntystelevän tien yli metsään parinsadan metrin päässä autosta.

Seuraavassa kohtauksessa olin asettunut nukkumaan retkiolosuhteissa, taivasalle. Nukkumisesta ei tullutkaan mitään. kun samainen karhu tuli ja kävi kimppuuni. Minun toinen kourani oli jo pedon suussa, mutta kun vapaalla kädelläni aloin rapsutella karhun niskaa, se päästi otteen kädestäni. Päätin jatkaa pedon kesyttämistä rapsuttelemalla ja juttelemalla rauhallisella äänellä kuin lasta rauhoitellen. Ehdotin, että mun mieheni voisi kalastaa karhulle syötävää. 

Uni jatkui vielä siten, että karhulla olikin yllään verkkaritakki, en ole varma, olinko minä ehdottanut moista pukeutumista. No, mieheni tuli siihen sen talon sisältä, jonka porraspäässä olin ollut nukkumssa, ja miehelläni oli yllään aivan samanlainen verkkaritakki kuin karhulla. Ja niinpä nuo kaksi karvaturria olivat aivan samannäköisiä (karhu oli vähän pidempi kahdella jalalla seisoessaan mieheni vierellä). Mies ja karhu olivat kuin kaksi marjaa, tai veljekset kuin ilvekset.

Millan nauroi ja selitti unen samantien. Karhu oli tietenkin tämä uusi työhaaste, joka edessäni oli silloin vielä täysin tuntemattomana. Harhailu metsätiellä taisi kuvata samaa asiaa, suunta on välillä outo ja hakusella. Kenties unessakin tajusin, että kyllä tämäkin uusi "peto" saadaan kesytettyä ja hallintaan, rauhallisesti ja järkevästi, varmoin mutta hellin ottein. Ja loppujen lopuksi, kyseessä onkin ihan turvallinen vanha tuttu. Jonka kanssa olen nyt sitten "naimisissa" ainakin kevääseen asti. 

Viikko aikaa saada valmistelut kuntoon, tulossa vielä infoja oppilaille ja vanhempainiltoja niin kantaväestölle kuin maahanmuuttajaperheille, luokkien järjestelyä ja oppimateriaalien haalimista. Yksi opekin on vielä haalittava, mutta se on sivistysjohtajan päänsärky. Toivottavasti vielä tilattavat kirjat tulevat lakkoiluista huolimatta meille perille kohtuullisessa ajassa. Vaikka kyllä me alkuun pääsemme vihkojen ja jo koossaolevan matskun kanssa.

Kullakin kiiruhunsa

Ensilumi satoi perjantain ja lauantain välisenä yönä. Toki lumihiutaleita hiljalleen satoi perjantai-iltapäivän mittaan niin, että rännässä ehdimme  rämpiä, kun auto teki ronan naapurikaupungissa asioidessamme. Onneksi ei tarvinnut kauaa kylmässä värjötellä, kun tepastelimme huoltikselle pizzalle ja sieltä saimme kyytin tutulta, joka sattui olemaan tulossa Kanttorilan naapuriin. Johdatusta? Varmasti.
Lauantaina heräsin valkeuteen ja muistin, että porkkanat oli vielä nostamatta. Eihän siinä kauaa mennyt, yhden rivinpätkän ja lapion kanssa, kun ei maa kuitenkaan ollut vielä kohmetta kummemmin kovettunut. Tosin nyttemmin kuulin, että kyllähän tämä ensilumi hupenee pois viimeistään keskiviikkoon mennessä. Mutta eipä porkkanoiden laatu varmaan olisi ainakaan parantunut jäätymisen ja sulamisen vuorotellessa.
Nyt vielä hetken olisi ilmeisesti mahdollisuus saada tunnelmallisia lumimaisemakuvia, mutta emme taida kumpikaan joutaa kuvailemaan. Minulla työkiireitä ja miehellä autoasioiden ratkaisemisen lisäksi hoidettavana mm. kuistin piirustukset, jotka pitäisi saada joulukuun puoleen väliin mennessä kunnan rakennustarkastajalle.

Kohti Kanttorilaa

No ka miksen taaskaan olovana ehtinyt kirjoittaa blogiin mitään viikonlopun aikana, vaikka pyhää piisas pyhän jälkeen. Itse asiassa meillä oli kyllä poikkeuksellisen sosiaalinen pyhäinpäivä. Ensin teimme ajelukierroksen kyläillen ensin Millanin luona kuulumisia vaihtamassa ja sieltä Millanin äidin ja isän luo visiitille. Kas kun ystäväni äiti lupasi minulle lisää lankoja afrikkalaisten kukkien virkkaamiseen. Reunukseen sopivaa lankaa yhtenäisempää värimaailmaa varten.
Ehdimme häävisti takaisin ennen kuin kuopus tyttöystävänsä kanssa tuli käyttämään aitoa huollossa. Minulla oli sopankeitto (eli keitonkeitto) puolimoos, kun he jo tulivat, mutta isä oli ehtinyt tehdä alkupalasalaatin nuorisolle.
Ilta meni rattoisasti. Nuoret katselivat telkkaria sillä välin, kun iskä vaihtoi öljyt ja suodattimen, ja minä kuuntelin netin kautta jumalanpalvelusta siitä kirkosta, jossa minunkin olisi pitänyt periaatteessa olla kuoron kanssa avustamassa.
Nyt kuitenkin kirkkokuoroharrastus jää minulta taas syrjään. Työtilanteeni on nimittäin muuttumassa siten, että minulle on luvattu virkavapautta siirtyäkseni valmistavaan opetukseen loppulukuvuodeksi. Se meinaa sitä, että muutamme takaisin Kanttorilaan.

Syyslomamuisteloa

Lomaviikko hurahti nopeasti, vähempi kuitenkin loman merkeissä.
Perjantaina jatkoin kohopenkin kohotusta, mies auttoi. Minä kärräsin lehtien päälle naattien ja muiden kasvinosien lisäksi kompostorista tyhjäämääni höyryävää, haisevaa moskaa. Mies puolestaan kuskasi "hajusuojaksi" kosteaa turvetta, jota hän tyhjäsi pääoven alta. Hän nimittäin sai kuin saikin sementtiportaat lopultakin kokonaan irti seinästä ja pääsi irrottelemaan portaiden takana kastuneita seinälautoja, joiden takaa sitä kuttaa hän sitten kaivoi ulos useamman kärryllisen. Kuivemmasta turpeet hän lippasi muovisäkkeihin. Sitä voitaneen hyödyntää komposti- tms kuivikkeena myöhemmin. Turvepehkun peittelin sitten multakerroksella, jonka olin kaivanut ylös samalla paikalla olleesta vanhasta  kohopenkistä. Ehdin kylvää vielä porkkanaa ja sen sekaan valkosipulia pari riviä entiseen maissi-, kesäkurpitsa- ja härkäpapupenkkiin. Seuraavana aamuna oli maa kohmeessa ja vastatehty kohopenkki höyrysi lupaavasti kuin sontatunkio.
Lauantaille sattui poutapäivä, joten sain pestyä koneellisen hantuukeja ja liinavaatteita. Käsipelillä viruttelin sitten vielä likaisia työvaatteitani ja -hanskoja, ja nekin ehtivät kuivahtaa illaksi sen verran, että sain kerätä pyykit sisään yöksi. Työvaatteiden pesu meinasi sitä, että kuraisimmat urakat olin saanut tyydyttävästi päätökseen. Kasvimaan kunnostusta voin jatkaa myöhemmin, jos olosuhteet sallivat, kunhan olemme syöneet lehtikaali-, purjo- ja porkkanapenkit tyhjäksi. Viimeistään keväällä käännetään loput, kun palsternakatkin on nostettu siementäjiksi jätettyjä lukuunottamatta.

Lauantaina käväisimme iltapäivällä pikareissun Millanilla sekä uimahalli- ja ostosreissulla, jolta palattuamme vietimme loppuillan enimmäkseen omenapuiden alla. Talvilajikkeita kerättiin talteen kellariin sekä maasta että puista, tarkemmin sanottuna kahdesta puusta, koska se puu, joka viime syksynä kantoi ennätyssadon, piti tänä syksynä taukoa.
Kuvittelin herääväni pyhäaamuna aikaisin ja pirteänä yhden ylimääräisen tunnin ansiosta, mutta kyllä mies joutui minua herättelemään. Hyvin kuitenkin ehdimme kävellä piispanmessuun. Kirkon parkkipaikka oli tupaten täynnä, mutta kirkon sivulaivasta löytyi vielä hyvin tilaa istua, vaikkakin virsikirjat olivat ovisuusta loppuneet. Suntion apulainen kiikutti iloksemme lisäkirjoja, jotta päästiin mukaan veisaamaan. Kuorolla oli runsas ja hyvin harjoiteltu musiikkitarjonta. Iloitsin erityisesti vastausmusiikissa (Mun kotini Taivaassa ihana on) mukana olleesta sellosta.
Kaikki muukin hoitui mallikkaasti, oikein kirkkoherran näköisesti, sanoisin. Juhlallinen ja kaunis jumis, uusine alttarivaatteineen kaikkineen. Myös piispa Peura oli positiivinen tuttavuus, vaikkemme toki sen kummemmin tuttavuutta tehneetkään (mieheni on tosin ollut aiemmin piispan puheilla). Jaksoin kuunnella piispan ajankohtaisen ja seurakuntalaisia koskettavan saarnan paremmin kuin yleensä jaksan saarnoja kuunnella.
Sitten oli aika alkaa rustata itseämme reissunpäälle, takaisin kohti leipätyömaata. (Vaikka on kai kasvimaakin eräänlainen leipätyömaa.) Pakkaaminen kesti hyvän tovin, kun mies halusi tukkia kirjahyllyn osat auton sisään sen sijaan, että olisi tyytynyt peittelemään ne peräkärryyn sateelle alttiiksi. Mikä olikin varmaan viisainta, ajatellen, millaisessa tuulessa ja sateessa ajelimme kohti pohjoista, vaikka miehen vuoroin pakatessa ja vuoroin lastia purkaessa minua kieltämättä hermostutti viivästys. Mutta ihme ja kumma, mies sai mahtumaan focukseen kaikki osat, yläkaapit mukaan lukien. Ja muukin tavara mahtui, hyllyjen sisään.
Ennen lähtöä siirsin hapankaalin uuninpankolta kellarin rappusille viileään. Kukat piti muistaa kastella, että pärjäävät taas viikon. Tiskit sain kutakuinkin pestyä, mutta salin puolelle jäi aikamoinen sonka. No, eivätpä ne sotkut sieltä minnekään tällä välin katoa. 

"Työjärjestykseen"

Jos eilen olikin kylmä, tänään tuli pihalla välillä ihan hiki. Se johtui ehkä enempi ylipukeutumisesta, vaikka oli sääkin varmaan eilistä leudompi, koskapa iltapäivällä alkoi truiskia vettä. Sain tänään vedettyä muutaman viivan lisää työlistani päälle: loputkin omena-, kirsikka- ja luumupuiden rungot on nyt verkoilla suojattu talveksi, samoin pensasmustikat. Kärhöt ja John Cabot -ruusut peittelin havuilla, joita kaupunkikodista tuotiin kuorman päällä aika läjä (kahdesta vanhasta pihakuusesta riitti perennapeittoa myös niin naapurille kuin Millanillekin). Joutessani voisin raahata havuja myös porraspäähän, niin kuin ennen vanhaan.

Kovimman sadekuuron aikana hakkasin kaalisilppua sangossa perunanuijalla, niin että mehu tirisi. Hapankaalini maustoin valkosipulilla, kuinkas muuten. Sanko saa virua pari päivää uunin pankolla. Sopivasti ennen syysloman loppua sen saanee siirtää viileään jälkikäymään. 

Kaaliurakan jälkeen palasin vielä pihalle jatkamaan kohopenkin kohentamista. Punajuurista tyhjäämäni penkin arvelin tarvitsevan jo lisäravinteita, jotta voisin siinä ensi suvena kasvattaa vaikkapa kaalta. Niinpä kaivoin kuopan, jonka pohjalle kärräsin risuja (niitähän riittää), sitten haravoin omenapuiden, syreenin, pihlajan ja koivun alta muutaman kärryllisen lehtiä risujen päälle ja ehdin vielä nakella kasan päälle naatteja ja maa-artisokan varsia ennen kuin tuli liian hämärää. Huomenna jatkan kohopenkin rakentamista. Kyllähän noita pihatöitä mielelläni teen, mutta työhanskoista on jatkuva uupelo. Paras olisi, jos löytäisin ehjät kumisormikkaat villasormikkaiden  päälle. Tavis-työhanskat ovat saman tien märät ja multaiset. Porstuan lattialla on sanomalehden päällä   niitä kasa kuivumassa. Viimeisen session jälkeen piti vaihtaa jo kuivat housutkin, kalsareita myöten. 

Tänään nukuin yhdeksään asti, ja ehkä olisin nukkunut pitempäänkin, ellei mies olis herätellyt aamukahville. Täytyisi yrittää mennä ihmisten aikaan maata, jottei unirytmi loman aikana vallan menisi lekkeriksi.

Talviko tekee tuloaan

Tänään mulla on ollut enimmäkseen sisäpäivä, kuten eilenkin. Olin kirjoitellut työlistaa itselleni muistin tueksi, mitä kaikkea olisi hyvä ehtiä tehdä syysloman aikana sekä sisällä että ulkona. Toistaiseksi siitä en ole vetänyt yli kuin pari sisähommaa. En mä silti vallan jouten ole ollut. Olen kerran jos toisenkin eksynyt puuhailemaan jotain listan ulkopuolelta.
Eilen oli tuhruinen sää, joten en kauheasti työntynyt pihatöihin. Kollasin askartelulaatikoita ym.  haeskellen yhtä muovipurkkia sitä kuitenkin löytämättä. Teinpä kuitenkin samalla inventaariota, mitä kierrätyskamaa mistäkin tarvittaessa löydän.
Tänään etsitty purkki löytyi logiikkaa käyttämällä. Mehumaijan saimme yhteisvoimin täyteen siivottuja omenoita. Niiden pehmetessä pesin liotetut lasipurkin uuniin. Nyt omenasosepurkit ovat jäähtymässä ja esilämmitetyssä uunissa oli hyvä paistaa piirakkaa ja kasviskiusausta.
Sillä välin kun ruoka kypsyi uunissa, minäkin vihdoin hankkiuduin ulos. Mutta hyi olkoon kun siellä oli kylmä. Gladioluksen, freesian ja ruostekukan kuivahtaneet mukulat keräsin paperipusseihinm kunkin lajinsa mukaan. Mukulasellerit listin vesurilla, mutta kasvimaan kääntämiseen kaipailemani lapio olikin miehellä käytössä. Niinpä jatkoin vesuria heilutusta ja silppusin taas läjän kasvironttoja kompostiin.
Kylmyys enteilee talven olevan tulossa. Mitä vielä pitäisi välttämättä ehtiä ennen kuin maa jäätyy ja peittyy lumeen? Katsonpa listalta.

Informaatiokatko - ja mitä siitä seurasi

Edellisessä postauksessa taisin mainita, että minulla oli pouhuutin puhaltamassa kasvihuoneessa sillä välin kun olimme poissa. Tuota noin... Juu ei. Kun olimme viimeisen lomaa edeltävän  työpäiväni jälkeen ajelemassa kohti Kanttorilaa, vajaa tunti ennen perille pääsyä tuli jotenkin puheeksi kasvihuone. Niin, mies ehdotti, että ruvetaanko perillä katsomaan telkkaria ja minä siihen, että käyn ensin tsekkaamassa kasvihuoneen. Mies ihmetteli, että ei kai siellä enää mitään ole... Ja siitä totuus alkoi vähitellen selvitä. Olin toki aivan oikeassa, että kasvihuoneessa oli termostaatillinen sisätilanlämmitin. Mutta johto ei ollut seinässä. Mies oli ottanut sen irti, kun oli käyttänyt kiviporaansa portaiden särkemiseen. Jos hänen mielessään oli sitten käynytkin kasvihuoneen lämmitin, niin ei ainakaan se, että kasvihuoneessa olisi edelleen ollut lämmitettävää. Korkeintaan, että ei sellaista sähkölaitetta voi jäädä yksikseen puhaltelemaan kahdeksi viikoksi. Kun taas minä olin  pitänyt itsestään selvänä, että lämmitin toimii, kuten ennenkin.
Loppumatka tuntui pitkältä. Kun olin ensin kiukunnut äänekkäästi aikani, istuin lopun aikaa hiljaa miettien vahinkojen laajuutta. Toivoskellen, että jotain olisi pelastunut. Ja yrittäen muistaa, olinko kantanut ananaskirsikat jo vintille talvisäilöön.
Pihaan päästyämme ja sisällä käytyäni otin taskulampun ja hipsin kasvihuoneeseen. Ovelta näin, että tuho oli kutakuinkin totaalinen. Luullakseni myös ymmärsin, miksi eräs tuttu käytti paleltuneista kasveistaan sanaa kärähtänyt. Tomaattien lehdet näyttivät auringonkuivattamilta. Aurinkokuivattuja tomaatteja, just joo. Löysin ilokseni ja ihmeekseni muutaman tomaatin, jotka olivat säilyneet paleltumatta, yksi niistä löytyi lattialta. Mies arvelikin, että kivilattia oli varastoinut lämpöä, joka suojasi lattialle tippunutta hedelmää. Suurin helpotukseni oli kuitenkin se, että vaikka olin unohtanut viedä kaikki kolme ananaskirsikkaa turvaan pakkaselta, niin yhdessä niistä näytti olevan vielä jäljellä terveitä lehtiä. Vieno toiveeni kuultiin. Jotain pelastui.
Kun sitten päivänvalossa menin uudestaan kasvihuoneeseen, löysin vielä jokusen raa'an tomaatin, jotka toin sisälle siinä toivossa, että kypsyisivät. Samoin löysin pari pientä kurkun alkua, jotka tuntuivat kiinteiltä. Kun olin katkonut ananaskirsikoista versoja lyhyemmiksi, päätin kantaa ne kaikki vinttiin, sillä lopuissa kahdessa olin näkevinäni myös elonmerkkejä.
Sitten aloin tyhjätä/siivota kasvihuonetta, rontot kottikärryyn ja kaikki paleltuneista tomaatit keräsin pesuvatiin, joka täyttyi puolilleen. Kompostorissa oli niille yllinkyllin tilaa. Kuva tomaateista jäi ottamatta, parempi niin.
Päivännäöllä ehdin siivota pihaa sieltä täältä, kukkaruukkujen tyhjennystä, gladioluksen mukulat ja joriininjuuret ylös maasta, vähän lehtien haravointia, niin että sain pari säkillistä kompostikuiviketta. Nostin viimein myös punajuuret ja mukulasellerit. Illemmalla tein sitten etikkapunajuuria. Loput punajuuret jätin kuistille kateharson alle, selleritkin peittelin harsolla yöksi.
Edelliskerralla olin käyttänyt vesuria ja puupölkkyä nauttien ja muiden pitkien kasvinosien silppua isäksi kompostointiin sopivaksi. Nyt en muistanut, minne olin vesuria jemmannut. Mies sen sitten löysi navetan seinältä naulasta, ja pääsin jatkamaan silppuamistakin hetkeksi.
Tänään olemme viettäneet lepopäivää. Kävelimme kirkkoon, mies leipoi omenapiirakkaa ja saimme yllätysvieraan, ja hetken olin taas puutarhassakin. Nostin jonkin verran palsternakkaa, niin että sain viemisiä vieraamme matkaan. Hän kun oli menossa talkoilemaan  Ryttylään. Kai talkooporukalle ruokaa tarvitaan, palsternakka on parhaita keittojuureksia minun mielestäni.

Syysloma häämöttää

Huomenna joudamme taas pidemmän tauon jälkeen Kanttorilaan, ja pidemmäksi aikaa, kun minulla alkaa syysloma. Viime viikonlopun olimme niin sanoakseni kiinni, kun minulla oli lauantaityöpäivä, emmekä olisi ehtineet tehdä kuin päivänreissun sunnuntaina. Niinpä teimmekin Kanttorilakäynnin sijaan vierailun pappilaan, pohjoiseen sukuloimaan.
Mutta ei se olisi viimeisiä kesäomenoita silti pelastanut, vaikka olisimme viikko sitten päässeetkin puutarhuroimaan. Edellisviikkoiset yöpakkaset lienevät tehneet lopuista puuhun jääneistä ompuista selvää. Alkuharmittelun jälkeen päätin ajatella, että Taivaan Isä antoi yöpakkasen helpottamaan omenasouviani.
Jänskättää nähdä, mitä muuten puutarhaan ja kasvihuoneeseen kuuluu. Jätin kasvihuoneeseen "pouhuuttimen", joka lienee puhaltanut lämpöä aina kun lämpötila laski nollaan. Tuskin kastelun puutteestakaan kovin suurta vahinkoa on koitunut ainakaan tomaateille, joista suurin osa lehdistä on jo ruosittu pois, kypsymistä varjostamasta.
Ei mutta en nyt jouda kauempaa kirjoitella, tarttee saada huushollia reirattua sen verran, jotta tohtii jättää. Ikävä palata, jos tiskit, kompostisanko tai kuivumaan päässyt hajulukko lemuaa. Jospa loman aikana joutaisi edes hydet kuulumiset väsätä.

"Ei jalka jakaannu"

Viikonloppu vierähti tutuissa askareissa Kanttorilan kulmilla, mies yhdellä kulmalla (= portaiden hajotuksessa) ja minä toisella (= pihan eteläpuolella, enimmäkseen omenatarhassa).
Lauantain mittaan ennätin sanoa ääneen itselleni useaan otteeseen: "Mä en jaksa enää poimia omenoita!" Mutta yhä uudelleen palasin puiden alle pahvilootiin tyhjäämieni ämpäreiden kanssa. Siinä muistui mieleeni myös tuo otsikkoon lainaamani äitini sanonta, jota hän käytti, jos jotain oli maassa (mustikoita tai muuta poimittavaa) tai lattialla (leluja tai muita rojuja) niin paljon, ettei tiennyt mihin astua. Alkuun piti minunkin varoa askeleitani, etten olisi tallannut eli porkannut omenoita, etenkin kun kuljin saappaissa.
Loppuillasta tuli mies jatkamaan urakkaani, kun minun piti ryhtyä säilömään perjantai-iltana poiskeräämiäni avomaankurkkuja, joita niitäkin sentään kaksi sangollista kertyi. Ei olisi kannattanut jättää säilöntäpuuhaa niin myöhäiseen iltaan, mutta kun pihalla teki mieli hommailla niin kauan kuin päivänvaloa piisasi. Toki välillä sateli, niin että useampi työvaatekerta kuraantui, Jos ei ompunkeruussa niinkään, niin kompostorin tyhjäyksessä ja kurkkumaan siivoamisessa kylvökuntoon. Koristekurpitsan rontot pienistin samalla kuin kurkkujenkin, käyttämällä apuna hakkuupölkkyä ja vesuria. Konsti löytyi puutarhalehdestä, jossa permakultuuriin perehtynyt mies pyrki välttämään kaikkea konevoimaa puutarhaviljelyssään. Vesuria heilutellessakin rapa roiskui, naamalle asti.
Sunnuntaina kirkon jälkeen jatkoin kurkkusäilöntää vielä parin purkillisen verran, kun en ollut varannutkaan heti alkuun tarpeeksi purkkeja. Silti osa kurkuista jäi yli, syötäviksi tuoreina leivän päällä ja salaatissa. Muutama testimaistelu osoitti, että isoimpien ei ainakaan pitäisi olla liian karvaita siltään nautittaviksi. Ennen lähtöämme arkeen ja kaupunkiin siirsin muratin ja pelakuut sisälle ja otin talteen pari maissintähkää, joissa saattaa olla jotain syötävääkin. Olin kerännyt koristekurpitsoiden lisäksi muutakin erimuotoista ja -väristä syksyn satoa kuvistunnin asetelmaa varten.
Olin aika naatti (osuva sana!) saavuttuamme kaupunkikotiin, mutta laitoin silti kellon herättämään varttia vaille kuusi - kolme varttia normaalia aikaisemmin - noustakseni katsomaan, näkyykö kuunpimennys. Kannatti herätä, täällä oli tähtikirkas taivas sihen aikaan, mutta seitsemältä oli jo pilviverho kuun edessä.
Tänään ekaluokkalaiset värittivät syksyn satoa vahavärein. Lupasin ahkerille taiteilijoille omenoita maistiaisiksi. Madonsyömien varalta leikkasin omenat lohkoiksi ja poistin siemenkodat, Lohkot tekivät hyivn kauppansa. Muistui mieleeni Peppi Pitkätossu ja hänen tarinansa ihmeellisestä koulussa, jossa syötiin vain karkkia kaiket päivät, ja opettajan tehtävä oli tietenkin kääriä karkit esiin papereistaan.

Sadetta paossa - kylvömuistiinpanoja

Tulin sadekuuroa pakoon sisälle. Olin aikeissa haravoida vähän lehtiä kasaan saadakseni niitä kuivina säkkiin kompostisangon kuiviketarpeiksi talvea varten. No, pienen nokon lehtiä ehdin piilottaa kottikärryn alle sateensuojaan.
Pakollisen sisätauon ajattelin käyttää muutaman muistiinpanon kirjoittamiseen. Tuossa kun pihalla pasteerailin aamupäivällä, niin piti oikein lähempää pyllistää kurkkimaan, mitä olinkaan kylvänyt talon päätyyn piilottamiini kukkapurkkeihin. Onneksi kirjoittamastani lapusta erotti vielä nimen "alppikärhö". Tuskin keväällä enää on teksti näkyvissä ja tuskin silloin enää olisin muistanut, ellen tänne tai puutarhakansiooni kirjoita ylös.
Samaan päätyyn, jossa tänä kesänä on kasvanut kosmoskukkaa ja ruiskaunokkia, olen aikaisemmin upottanut pari muutakin lajia kylvettynä muoviruukkuihin; nimittäin harjaneilikkaa ja maariankelloa. Ne ovat jo nousseet pintaan ja niistä toki erottaa, mitä ovat.
Tänään voisin kyllä kylvää palsternakkaa tämänkesäisen avomaankurkun tilalle. Keräsin nimittäin eilen kurkut pois ja ruosin jo rontotkin irti. Pitäisi vielä raijata rontot ja muutama mätä kurkku kompostiin kohopenkin päältä, jotta voi siihen kylvää pari riviä. Testasin jo kaupunkikodin puutarhassa siementen itävyyttä. Keräsin palsternakan siementä viime syksynä aika roveesti, hoksaamatta että niiden itävyys säilyy vain vuoden verran, toisin kuin melkein kaikkien muiden siementen. Mutta kyllä ne näköjään vielä tänä syksynä itävät.
Avomaankurkkua tuli pari sangollista, noin kymmenen kiloa.Varmaan vain puolet viimesyksyisestä sadosta, mutta on siinäkin syömistä, kunhan nyt ensin saan ne säilöttyä.
Kamarin lattialla on levällään sanomalehtiä, joiden päällä on kuivumassa jos jonkin sortin kukansiemeniä, enimmäkseen leijonankitaa ja samettikukkaa, mutta kokeilen myös vaaleanpunaisen kellopeipin siemenkotia kuivatella, josko niistä irtoaisi kypsiä siemeniä.

Mies toi rautakaupasta uuden ulko-oven pääoviaukkoa varten. Toistaiseksi sementtiportaiden purkukin on vielä kesken. Eivät ne ihan vähällä hajoa.

Mistä näitä omppuja oikein tulee?

Olemme nyt viikon välein miehen kanssa tyhjänneet omenapuiden alustat pudokkaista, muumiotautiset ja lintujensyömät (sekä pahiten madonsyömät) lämpökompostoriin ja mahdollisesti syötäväksi käsiteltävät sankoihin ja laatikoihin autonperään. Viime viikonloppuna päästiin satsista eroon viemällä ne velipojalleni, joka on ostanut murskaimen ja puristimen tuoremehujen tekoon. Edellinen satsi, joka oli pienempi, meni lapsille. Tänään pohjoiseen suuntaan ajettava omppulasti olisi tarkoitus heivata vielä pohjoisemmaksi, jos vaikka mies saisi ne nuorimman veljensä kyytiin perjantaina jaettavaksi eteen päin. Viimeksi tosin kyseinen veli moitiskeli, kun lastin jäljiltä auto tuoksui punakanelilta viikkotolkulla...

Niin sitä mä tässä ihmettelen, että vaikka me mielestämme keräämme kaikkityynni, niin silti seuraavana viikonloppuna puiden alla on tuoreiden omenoiden lisäksi roppakaupalla sen näköisiä kuin olisivat olleet siinä vuositolkulla. Muumioisimmat ovat ehtineet jumittaa itsensä lujasti kiinni ruohoon ja sammaleeseen.

Ulkoportailta kuuluu jonkin sähkölaitteen mörinä. Se taitaa olla miehen uusin hankinta, kivipora. Toisetkin sementtiportaat ovat nyt saamassa lähdön. Miehen tavoitteena olisi saada pääsisäänkäynti kunnostettua ennen talvea. Vanha ovi ei meinaa aueta kunnolla, eikä se paljon pidä enää lämpöäkään.

Minä tsekkasin tulevan viikon täsmäsään. Tänne lupaillaan pilvistä leutoa viikkoa ilman yöpakkasia tai edes halloja. Joka yö pitäisi olla vähintään viisi lämpöastetta. En taida sittenkään viitsiä vielä kantaa murattia sisälle. Pelargonit olen kyllä jo jemmannut väliaikaisesti kasvihuoneeseen, nekin kaksi uutta väriä, jotka ostin eurolla rautakaupan poistomyynnistä. Nyt minulla on kolmen vaaleanpunaisen lisäksi kirkkaanpunainen ja anilliininpunainen pelargoni. Keväällä hyvässä lykyssä pääsen lisäämään näitä uusiakin. Vimekeväinen pistokaslisäys onnistui hienosti, ja pistokkaat ovat kukkineet emonsa veroisesti.

Nyt lähti juttu rönsyämään. Harmi, etten mukamas ehdi kirjoitella useammin. Paremmin muistaisi -ehkä - mitä piti panna ylähä. Mainittakoon ainakin se, että eilen poimin sinikkaluumut. Olivat alkaneet jo kypsyyttään halkeilla. Veimme maistiaisia Millanillekin eilisellä kyläreissulla.

Elokuun värejä

Pitkästä aikaa miehen läppärin äärellä. Vihdoin siis tilaisuus siirtää tietsikalta kuvia blogiin, tutulla varmalla konstilla. Niinpä niitä tulee nyt sitten trusapäin. Kukkakuvia. Vaikkeivät ihan tuoreita.

 Millanin kylvämät ja taimettamat leijonankidat kukoistavat minunkin penkissäni. Omat kylvökseni nääkähtyivät alkuunsa. Tästäkin taitoin yhden keltakukkaisen leijonankitavarren kimppuun, johon koetin koota vanhoja tuttuja kesäkukkia ja jonka vein äidille sunnuntaina siinä toivossa, jos hän vaikka vielä muistaisi jonkun kukan. Ei muistanut leijonankitaa, petuniaa, orvokkia, päivänkakkaraa, ruiskaunokkia, harjaneilikkaa eikä auringonkukkaakaan :(

 Punarevonhäntä oli uusi hauska tuttavuus, joka sekin olisi kai jäänyt minulle oudoksi ilman Millania ja hänen kylvökokeilujaan, joista minäkin  pääsin taas osalliseksi taimilahjoituksina.

Kanttorilan syysleimut. Tänä syksynä ehti kukkaan myös muutama niistä viime keväänä ostamistani. Niiden väri oli vaaleanpunaisempi.

Oli hyvä idea istuttaa tuoksuhernettä miltei porraspieleen.  Jatkossa siis myös, ja muuallekin, missä paljon liikutaan tai oleillaan. (Oleillaan? Ei Kanttorilassa juurikaan oleilla!)

Amppeliin istuttamani orvokki kukki tämännäköisenä. Siinä vaiheessa, kun siinä oli neljä tällaista naamaa, nimesin sen piitlesiksi.

Sain kesällä Millanilta myös pari jalokukonkannuksen tainta. Ne yllättivät sekä kauneudellaan että pitkällä kukinnallaan. Kukinta jatkuu edelleen.

Pitkästä aikaa minulla on kehäkukkaa kylvettynä. Tauko johtui vain siitä, etten jonain kesänä saanut kerättyä siemeniä talteen... Menneenä keväänä sitten rohkaistuin törsäämään ja ostin siemenpussin. Ja nyt olen kyylännyt siemenien tuleentumista, ja vähän jo kerännytkin, kylläkin suurimmaksi osaksi jo vihreänä. Ensi kesänä haaveissa pidempi kehäkukkapenkki.

Pitkästä puheen ollen. Auringonkukat ovat tänä kesänä ja syksynä venyttäneet varttaan ennätyspituuksiin. Sukulaisensa maa-artisokka taisi tosin jo venähtää niistä ohi. Ties vaikka nekin ehtisivät vielä kukkia, kun nuppuja jo on.

Gladiolus

Hellurei! Nyt onnistui liittää kuva, jonka olin lähettänyt ipadilla itselleni sähköpostiin. En vain yhtään tiedä, MITEN tämä onnistui... Tarttee kai yrittää ronklata samoja näppäimiä, jos meinaan koettaa liittää muitakin sähköpostiin lähettämiäni kuvia.
Tässä kuitenkin vihdoin ja viimein auenneen punaisen gladioluksen kukinto, joka viimeksi Kanttorilaan saapuessamme loisti heti portilta vastaan.

Jaahampsista, eipä taida ronklaaminen avittaa. Tämä löytyi jostain syystä picasa-verkkoalbumeista otsikolla "kuvia viesteistä". Mistä ihmeen viesteistä??

Uusi pöh ja höh päälle

Menneen viikonlopun saimme viettää rauhassa Kanttorilassa, ei tarvinnut lähteä minnekään. Kauhean paljon en silti minä ainakaan ehtinyt tehdä. Kukkien siemeniä toki taas keräsin, ja suurimman osan herneistä myös, ynnä muuta suuhun ja pataan pantavaa. Perunamaahankin kajosin. Varret menivät jo aika päiviä sitten huonoksi, kenties moittivat liian pontevaa multaamistani, joten eivät mukulat enää tuosta kasva. Kaivoin kuitenkin vain sen verran kuin viikonloppuna söimme.

Minulla oli mukanani työtabletti, jonka kameraa testasin Kanttorilan puutarhassa, ja hyväksi havaitsin. Mutta tuo otsikon pöh... kun nyt yritin saada tabletilta kuvan tai pari liitettyä tähän postaukseen, niin enhän minä löytänyt sellaista mahdollisuutta. Taitamattomuuttaniko vai bloggerin kömpelyyttä?
No, onpa nyt kuitenkin jo miehen ottamat kukkakuvat läppärillä, kenties niistä jotain tuonnempana tänne lätkäisen.

Pöh

En löydä piuhoja enkä kameroitakaan, joiden syövereistä pitäisi löytymän mm. läjäpäin kukka- ym. tunnelmakuvia Kanttorilasta. Olisi mukava itsekin katsella. Kameralla kuvattuna pihamarkkia katselee aina vähän eri silmin, senkin takia, että se kuvaaja on yleensä tyystin eri henkilö.

Tänään torkuin istuallani kesken sudokun ratkomisen, enkä mahtanut mitään. Vaikka sain töistä kaksi vapaapäivää (pe-la), niin "lomareissu" taisi käydä työstä ja ottaa nyt veronsa. Toivottavasti vielä yöllä uni maittaa.

Jos huomenna olisi töiden jälkeen voimanrippeitä jäljellä, niin voisin kokata borssisovelluksen Kanttorilasta tuomistani palsternakoista, persiljasta ja punajuurista. Kaupunkikodin puutarhasta löytyy lisäksi valkosipulia ja lehtikaalta.

Hohhoijaajaa, syyslomaan taitaa olla vielä muutama viikko...

Suomen kaunista suvea yhä

Viikonloppuretken aikana saimme ihastella kotomaamme kauneutta. Ilmeisesti myös ihan Maamme-laulun maisemissa, kun ajelimme Saarijärven kautta, missä kansallisrunoilija oli kotiopettajana 1820-luvulla - paikallisen matkailuesitteen mukaan.

Täysi elokuu kaunisti viikonlopun iltoja. Se valaisi Olavinlinnaa vuolaan virran luodollaan, kun pääsimme perjantain puoluekokouspäivän jälkeen kaupunkipromenaadille. ja eilen illallakin kuu oli ehtinyt nousta, kun palasimme onnellisesti ja turvallisesti takaisin Kanttorilaan. Ihailin juuri kuuta auton ikkunasta, kun venetsialaisia juhlistava ilotulitusraketti präiskähti kuun eteen ja säikäytti minut. Minun huudahdukseni puolestaan säikäytti kuskin, mutta tiellä pysyttiin loppuun asti.

Ennen äskeistä visiittiä Millanin luo mies otti minulle taas kukkakuvia, mutta ne ovat vasta kameralla. Kävin äsken keräämässä taas kukansiemeniä, tomaatteja, kurkkuja ja kesäkurpitsoita. Kastelua täytyy käydä vielä jatkamassa "automaattien" lataamisen verran, ja sitten meinaan kyllä viritellä kateharson avomaankurkun suojaksi. Kasvukausi on niillä ressukoilla pahasti kesken, kun vasta yhden säilöntäkokoisn kurkun olen bongannut. Olisikohan esikasvatus yhtään jouduttanut sadonkorjuuta?

Sen myös nyt kokeilustani otan opiksi, etten enää kylvä maissia popcorn-pussista. Lajike on tietysti jokin Ameriikassa menestyvä, pitkän kasvukauden vaativa. Matkalla näin jossain Juvan tienoilla maissipellon kukassa, samoin siskollani ja Millanilla olen nähnyt maissin hedekukintoja, mutta minun tarhassani eivät ole ehtineet edes kukalle saati että tähkiä ehtisi kehittyä.

Näin tänä kesänä, ensi keväänä uudet kylvöt. Ehkäpä kokeilen silloin taas avomaankurkullekin esikasvatusta.

Kanttorilassa kaikki hyvin

Kanttorilaan saavuttiin taas onnellisesti, vaikkakin meitä molempia väsytti ja nukutti autossa, kun olimme heränneet niin aikaisin. Hyvä kuitenkin, että minäkin pääsin tavallista aikaisemmin sängystä ylös, niin ehdin hyvin nauttia lämpimästä suihkusta! Eilen viimein sähkömies kävi kytkemässä kaupunkikodin boileriin sähkön ja yösähkö lämmitti veden suihkutteluun.

Oli ilo huomata, että täällä oli kuin olikin satanut. Toivottavasti sataa vielä vähän lisääkin (lupaavalta näyttää), jotta kaapelimiesten poissaollessamme tekemät paikkuuruohokylvökset pääsevät itämään. Kasvihuoneessakin oltiin ihmeen virkkuja. Reilu kastelu ja "pulloruokinta" auttoivat tomaatteja ynnä muita jaksamaan sunnuntaista torstaihin. Ennen täältä lähtöämme täytin puovipulloja vedellä, sulloin superloninpalasen pullon suuhun ennen korkin sulkemista. Sekä korkissa että pullon pohjassa reikiä veden ja ilman kulkua varten. Ihan joka astiaan ja ruukkuun pulloja ei riittänyt, mutta isoimmille ja syöpöimmille sentään.

Kastelun yhteydessä keräsin matkaevääksi muutamia kypsiä tomaatteja ja pari korjuukokoista kurkkua. Puutarhan puolella keräsin pensasmustikoita, vähän ahomansikkaa ja paljon kosmoskukan siemeniä. Ja toki muitaki siemeniä: tähtiputkea, krassia, Millanille sinipiikkiputkea ja kokeeksi punapäivänkakkaraa.

Toin kaupunkikodin pihasta evakkoon tai turvaan pikkusydämen juurakoita perennapenkistä, joka oli jäänyt remonttimiesten jalkoihin. Aloin eilen kaivaa penkkiä ylös. Sen voisi jättää kesannolle, jos sillä kurin saisi vuohenkellon aisoihin. (Hullun houretta?)

Kanttorilassa on nyt vaaleanpunainenkin kellopeippi ehtinyt kukkaan. Valkoinen on aloittanut kukintansa jo aikaisemmin. Millanilta saamani jalokukonkannukset ovat uusin ilonaiheeni: aivan ihastuttava kasvi kerrattuine vaaleanpunaisine kukkineen ja liuskaisine lehtineen. Jospa vielä ehdittäisiin kuvakin siitä ottaa.

Kiireinen viikonloppu tulossa taas

Työviikostani tulee vähän repaleinen, kun tänään istuin ops-työryhmässä sijaisen huolehtiessa ekaluokkalaisistani ja kun huomisen työpäivän jälkeen lähden kahden päivän talkoovapaille, siis kahden päivän palkattomalle virkavapaalle. Viimeksikin, kun minun olisi pitänyt olla edustamassa puoluekokouksessa, sattui samalle viikonlopulle lauantaityöpäivä urheilukilpailujen merkeissä. Silloin olin töissä ja lähetin kokoukseen varaedustajani. Tällä kertaa otan ihan mielelläni vähän takkiin taloudellisesti, kunhan pääsen äänestämään. Sitä paitsi tällä kertaa olemme miehen kanssa mlemmin edustajina. Minä lisäksi ääntenlaskutehtävissä.

Mutta puoluekokousedustajuus tietää sitä, että Kanttorilassa ehdimme vain piipahtaa yöpymässä. Tottahan toki huomenna kastelen kasvihuoneessa heti perille päästyämme. Mutta perjantaiaamuna on aikainen lähtö ja silti taidamme joutua kokoukseen viime tipassa ennen puheenjohtajavaalia. Lauantainakin menee varmaan myöhään ennen kuin olemme takaisin Kanttorilassa. Sunnuntaina on tarkoitus kyläillä Millanilla. Vadelmapiirakalla. Ja puhettakin varmaan piisaa.

Sain viettää viime viikonloppunakin aikaa Millanin seurassa. Oli niin sanotusti ikimuistoinen konsertti-ilta alkaen lehtihaastattelusta ja jatkuen vielä hurjemmin. Sen verran voinen paljastaa, että minä pitelin koiraa. Aika jännää oli sekin, että saimme molemmin tilaisuuden jutustella melkein kaikkien illan esiintyjien kanssa. Molemmat saimme myös kuulla omat lempibiisimme. Ja paljon muuta hyvää musaa.

Sadetta luvassa, täällä ei vielä sada, mutta ehkä Kanttorilan puutarhaa on Taivaan Isä jo kastellut. Niin että mulle jää vain se kasvihuone.

Huh hellettä

Millanilta tuli eilen tekstiviesti, että hän oli käynyt kastelemassa Kanttorilan kasvihuoneessa. Siellä oli oltu nuupallaan... Arvasin kyllä, että ohutlehtiset ananaskirsikat pienissä purkeissaan ehtivät viikossa kuivahtaa. Viime perjantainakin ne riiputtivat lehtiään, mutta virkostuivat kyllä nopeasti kastelun jälkeen. Mutta ilmeisesti nämä elokuun hellepäivät ovat rasittaneet myös ainakin isolehtisiä kasvihuonekurkkuja ja mikä ettei tomaattejakin.
Hädässä ystävä tunnetaan. Ja siinäpä vasta ystävä, joka pyytämättä murehtii toisenkin kasvihuoneesta. Minun(kin) onneni, että Millanilla on nyt auto käytössään ja että "sähkökunto" on kuulemma huomattavasti parempi kuin silloin, kun hän muutti Kanttorilasta.

Jos Luoja suo, huomenna pääsen taas itsekin kasvihuonetta kastelemaan. Ja puutarhaa varmaan myös tarttee kastella. Muuten viikonlopuksi on tiedossa musiikillista ohjelmaa; poikiamme lähtee mukaamme Kanttorilaan ja sieltä lauantaina akustisille musafestareille kuuntelemman mm. maankuulua kanteleensoittajatyttöä. Sunnuntai-iltana olen sitten musiseeraamassa itse ystävättärien kanssa veteraanijärjestöjen seurakuntaillassa.

Viime viikonloppunakin Kanttorilan käyntimme sisälsi muutakin ohjelmaa kuin puutarhapuuhaa. Teimme mieheni ja Millanin kanssa retken siskoni luo. Matkalla poikettiin tonkimassa yhdellä vakiokirppiksellämme. Siskon luona löysimme metsäretkellä lisää keltavahveroita. Mukana Millanin Seita-koira.

Viinikärhö

Olipa mukavaa päästä viikonlopuksi Kanttorilaan. Aloitin viikonlopun vieton perkaamalla mustikoita, jotka mies oli poiminut sillä aikaa kun itse olin töissä perjantaina. Ajoimme heti töitteni jälkeen tänne. Nyt pitäisi minun vuorostani käydä poimimassa pensasmustikoita ja vähän kirsikoitakin, loput latvian matalasta ja suklaakirsikoita. Rauhalan kirsikoista oli loput jo syöty. Naakat, rastaat tai harakat asialla.
Taas oli uusia kukkijoita, syysleimu loistossaan, samoin jalokukonkannus. Erityisesti iloitsin tästä:

Tai oikestaan voisi kirjoittaa, että 'näistä'; viinikärhön lisäksi nautin tietysti tuoksuherneen runsastuvasta kukinnasta. 

Kaapelikaivuun jäljiltä Millanin istuttamasta kolmiopenkistä oli tullut vähältä kaksio... Minun olisi pitänyt siirtää evakkoon aikomani jouluruusukin keijunkukan ja akileijan lisäksi :(
No, ensi keväänä ja kesänä käy ilmi todelliset tappiot. Ties vaikka osa tuhoutuneen näköisistä karpaattienkelloista ja ketoneilikoista olisivat juurensa säilyttäneet. Ja tokihan niistä osa jäi kauhan koskemattomiksi.

Viherkasvitkin viihtyvät

Sain vuosia sitten tädiltäni viherkasvin alun. Hän ei osannut sanoa sille nimeä, mutta kertoi, että sitä on helppo lisätä. Viehättävä kasvi ei kuitenkaan alkanut kukoistaa kaupunkikotimme ikkunalla, sinnitteli sentään hengissä.
Jo ennen vuorotteluvapaani alkua aloin kärrätä huonekasvejani kaupunkikodista Kanttorilaan, toisaalta lisäämään viihtyisyyttä synttäreitäni varten, mutta vielä enemmän siksi, että kaupunkikodin putkiremontin alta piti raivata ikkunan alustat tyhjäksi.

Vanha hirsirakenteinen talo vaikuttaa olevan mieluinen meidän lisäksemme myös vihreille asukeille. Aaroninpartojakin minulla on tällä hetkellä neljä, ja kaksi saniaista, jotka yleensä ovat minulta harmikseni kuolleen talven aikana, mutta Kanttorilassa ovat nekin pysyneet hengissä. Myös unelmani (Asparagus plumosus) elää ja voi hyvin. Tuon tädin antaman köynnöskasvin  nimeä olen koettanut selvitellä. Huonekasvikirjani perusteella uskallan olettaa, että se on köynnösviikuna eli vesifiikus. Nyt sekään ei enää pelkästään sinnittele, vaan on roihahtanut köynnöstämään niin kuin pitikin. Ja lisääminenkin oli helppoa kuten täti lupasi.

Ensimmäinen kohtaaminen

Kanttorilassa lapsuutensa viettäneen Anskun vierailu niin Kanttorilassa kuin täällä blogissanikin sai minut muistelemaan, miten ja milloin itse olen ensi kertaa tutustunut Kanttorilaan. Se oli syys-lokakuun vaihteessa vuonna 2009, jolloin ystävämme olivat jo kesällä ostaneet Kanttorilan, mutta eivät olleet vielä päässeet muuttamaan sinne. Millan-ystäväni kehoitti meitä poikkeamaan hakemassa omenoita Kanttorilan puutarhasta samalla kun muutenkin olimme kokousmatka-ajelulla täällä etelän puolessa. Niinpä poikkesimme paluumatkalla, kun ilta oli jo ehtinyt hämärtyä. Kuitenkin sen verran oli valoisaa, että paikkakunnalle saavuttuamme pystyimme ihastelemaan maisemia, kumpuilevaa maaseutua ja siintävää järvenselkää. Kanttorilan pihaan ehdittyämme oli kyllä jo niin pimeää, ettemme silloin vielä saaneet käsitystä pihasta tai talosta.

Olen kirjoittanut siitä kohtaamisesta aikanaan lyhyesti toisessa blogissani tähän tapaan (nyt se heitti tuon otsikon tuonne loppuun, enkä saa muokattua tekstiä):

Reilu viikko sitten oli täysikuu. Se oli jo noussut, kun ajelimme miehen kanssa iltaseitsemän jälkeen osittain navigaattorin ja loppumetreillä yhä tärkeämmiksi osoittautuneiden kuvallisten ja sanallisten ajo-ohjeiden avulla ystävien kotipihaan kraaterijärven luoteisrannalla. Kotiväki ei itse ollut paikalla, mutta heidän kanssaan oli ihan oikeasti sovittu, että menemme poimimaan autonperän täyteen omppuja heidän pihapuistaan. Silti hieman jännittyneenä kuulostelin, mitä tiellä kävelevä nuoriso tuumaa omenapuiden alla vilkkuvasta taskulampusta ja pihalla seisovasta oudosta autosta. Ei meitä kukaan tullut hätyyttelemään. Mutta oliko se hyvä vai huono juttu? Eikö pikkupaikkakunnallakaan enää välitetä pitää silmällä naapureiden pihaa mahdollisten asiattomien liikuskelun varalta?!

No, meillä oli kuitenkin upea omenaseikkailu. Ensin kyykittiin puiden alustat kutakuinkin tyhjiksi, lintujen nokkimia ja pilaantuneita kerättiin yhteen kompostisankoon, syötäväksi ja säilöttäväksi saaviin, koppaan, pyykkikoriin... Ja lopuksi vielä - ystävän kehotuksesta ja hartaasta toivomuksesta - talviomenoita  puiden oksilta pariin pikkulaatikkoon ja mun reppuuni.

Lahjaksi olemme totisesti saaneet ja nyt olisi aika myös antaa lahjaksi. Kollegat saivat nauttia omenapiirakkaa perjantaina.  Tänään ajattelin viedä yhden omenamehupullon lähetyspiiriin arpavoitoksi ja keskiviikkona tutulle mummulle omenasosetta ja kenties piirakkaakin, hänellä kun käy kahvivieraita harva se päivä. Nuorelle äidille lupasin myös yhden purkillisen pojan puuronsilmiksi. 

Ihanaa saada syödä kotimaisia omenoita kuorineen päivineen - flavonoideja!

Kuutamokeikka

Salakuva julkirakkaasta

Vaikka kesä on ollutkin sateinen, sen verran poutaa saatiin loman loppupuolella ja ennen marjastusta, että mies sai maalattua kuistin seinän. Sen krapaaminen ei ollut mikään pieni homma, mutta sittenpä sively sujui sukkelasti. Kaupungista (seinästä reväistyn) mallipalan kanssa haettu öljymaalisekoitus oli samaa kuin vanha väri, jottei koko taloa tarvitse kipiästi maalata. Eteläpäädyssä eniten, tai pelkästään, vanha maali on hilseillut ja lohkeillut. Se kun saadaan viimeistään ensi suvena maalattua ja sitten vähän valkoisella nurkkalautoja ja ikkunanpuitteita, niin Kanttorila komistuu entisestään.

                                     Keittiön ikkunasta nappasin kuvan työmiehestäni.

Sieni sattumoisin, vaan ei haitula

Kävimme Millanilla tänään kylästelemässä vielä ennen kuin joudumme hetkeksi jättämään maisemat. Millan tiesi kertoa, että nyt on taas kantarelleja. Mustikoitakin kuuluvat täällä poimineen. Niinpä paluumatkalla ajoimme hiekkatietä pururadan varteen ja lähdimme kävelemään tienvarsia tutkaillen. Minulla oli paljaissa jaloissa ns. kroksit, eikä miehellä juuri sen kummempia jalkineita, joten kauas polulta mies ei tohtinut minua päästää. Mutta siitä polun varreltakin sai suunsa makeaksi mustikoista. Ei meillä mitään astiaa ollut, kunhan lähdimme kartoittamaan tilannetta. Mies ei juuri tunne sieniä, mutta hän kuitenkin ensiksi huomasi sieniesiintymän, jota minulle viisasi, olisivatko nuo kantarelleja. Ja niitähän ne olivat! Viimeksi olen luonnossa tuohon metsänkultaan törmännyt yli 30 vuotta sitten siskon kanssa sienestäessämme. Ensin lakki vaikutti hailummalta kuin muistini mukaan sen piti olla, mutta kun tempasin sienen ylös, ei epäilystäkään. "Heltat johteiset". Mikä ihana tuoksu!! Poimin kourat täyteen, palasimme autolle ja mies kaivoi minulle astiaksi marjanperkausritilän, ettei tarvinnut koko matkaa istua kourat kupilla.

Kiitos Taivaan Isälle tästä ihanasta läksiäislahjasta! Ja kiitos Millanille sienivinkkauksesta.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Heinäkuun sukutapaamisen yhteydessä saimme pitää Kanttorilassa veljeni perhettä yövieraina. He olivat olleet täällä viimeksi 50-vuotispäivieni aikaan reilu vuosi sitten maaliskuussa, jolloin pihasta ja puutarhasta ei oikein saanut käsitystä, miltä Kanttorila kesällä näyttää. Kesän kukkeuden keskellä veljen vaimo puhkesi puhumaan ja kysyi ison kysymyksen: "Miten te maltatte lähteä täältä?"

Kysymys jäi vaille vastausta, ja ehkä se olikin retorinen, lähinnä ihmettelevä toteamus, ettei tällaisesta paikasta kukaan malta lähteä. Ellei ole pakko.

Työt alkavat ensi viikolla. Mutta ainakin elo- ja syyskuun ajelemme Kanttorilaan varmaan joka viikonloppu, kastelemaan kasvihuonetta, keräämään kesäkurpitsaa ynnä  muuta syötävää - ja nauttimaan olostamme.

Tunturin kupeelta takaisin

Palasimme Kanttorilaan eilen, tai oikeastaan aikaisin tänä aamuna, kolmelta, hissuksiin vetäen auton perässä traileria lastattuna kattopeltikuormalla. Kaupunkikodin vanha katto voinee palvella Kanttorilassa riihen katolle kierrätettynä. Huopakatto kun kaipaa vähintään paikkausta.

Kaupunkikodin kattoremontti näytti olevan lopuillaan, eikä kylpyhuoneremonttikaan enää paljoa kesken ole. Kyllähän siellä puutarha näytti aika masentavalta. Ei pelkästään rikkaruohojen peittämän kohopenkin takia (jossa toki valkosipuli on kasvanut komeasti), vaan vielä enemmän polkeentuneiden perennapenkkien ja katkeilleiden perennojen takia. Mitenkähän minä kuvittelin, että kattoremontissa tallaantuisi vain puolen metrin kaistale seinän viereltä? No, ensi kesänä perennat noussevat jälleen. Ja saanhan nauttia kukkaloistosta täällä, ja kaupunkikodinkin puuutarhan ilme sentään koheni, kun mies ajeli ruohon ennen kuin jatkoimme paluumatkaa tänne.

Kukista puheen ollen, Kanttorilassa oli ennättänyt tapahtua paljon muutaman päivän aikana. Aamuyöllä en pimeässä vielä nähnyt, mutta aamukierroksella huomasin liljojen ja vaaleanpunaisen gladioluksen ehtineen täyteen komeuteensa, samoin kuin ruusumalvan. Onneksi emme viipyneet pidempään! Se tahtoo sanoa, onneksi emme löytäneet juuri mitään tutuilta hillapaikoilta, ja lähdimme paluumatkalle vietettyämme vain kaksi yötä mökissä, jonka olimme varanneet neljäksi yöksi. Mutta toisaalta onneksi sentään Suomen soisimman kunnan soilta paluumatkalla saimme mukaamme pakastettavaa. (Tuo nyt voi kuulostaa siltä, kuin hilla olisi helpostikin kertynyt.  Osin kyllä, mutta kyllä eilisaamun tarpominen mäkäräisten ja paarmojen kuhistessa piisasi taas hetkeksi moisesta extreme-urheilusta.)

Otin sentään kännykän mökille, vaikka se katveessa onkin. Kameraa pystyi silti käyttämään. Saunasta päin uskaltauduin pulahtamaan järveen. Viime kerrasta onkin jo aikaa, kolme vuotta. Pitkä aika kantaa samaa talviturkkia.

Mutkin muualla

Olemme iltasella perillä Muonion mökillä, jos Herra suo. Sinne emme ota läppäriä emmekä kännyköitäkään, eikä niillä siellä mitään tekisikään, katvealueella. On mukava päästä hetkeksi totaalisesti irti muusta maailmasta.
Toiveissa löytää hillaa perinteisiltä paikoiltamme, tuon osakemökin ympäristöstä. Kävi miten kävi, takaisin Kanttorilaan ehdimme hyvin vielä joksikin päiväksi ennen kuin työni alkaa, reilun vuodenmittaisen tauon, vuorotteluvapaan ja kesäloman jälkeen.

                             Linnunpelättimme Grüger sieltä heiluttaa hetkeksi hyvästejä.

Sinipiikkiputki

Olen huomannut, että monessa kohtaa minun ja kimalaisten mieltymykset menevät yksiin. Tässä on yksi sellainen kohta.

                                                                       Sinipiikkiputki

Kuvasta voi jotenkin erottaa kaarevan perennapenkin, jonka Millan aikanaan perusti ns. perhospenkiksi valiten perhosia houkuttelevia lajeja ( kuvan komistuksen lisäksi mm. punakärsämöä, illakkoa, soikkoratamoa, kaunopunahattua, väriminttua, jalokallioista, verihanhikkia, sinipallo-ohdaketta, palavaa rakkautta...)
Perhosten lisäksi muutkin lentäväiset tykkäävät tästä penkistä (koetin saada ja sainkin kuvaan muutaman kimalaisen) - kuin myös me tavalliset tallaajat.

Kurjenkellojen kesä

En ole koskaan ennen nähnyt kurjenkellojen kasvavan niin korkeiksi kuin tänä kesänä. Enkä tiedä, valehteleeko muistini, kun väitän, etteivät kukinnotkaan ole olleet yhtä suuria ennen. Tosin kuva ei taaskaan ole kovin valaiseva.

Toki muutama muukin kasvilaji on kukoistanut poikkeuksellisesti poikkeuksellisen runsaiden sateiden ansiosta.

Pörinää ja pirinää

Heti kohta kun kaukaiset vieraat olivat käyneet, huomasin pihapihlajan kolon ympärillä kummaa kuhinaa. Mehiläisten parveiluaika... niinpä oli taas yksi porukka harhautunut puuhun, jonne ennenkin on parvia ilmaantunut, olen Millanilta kuullut. Meillä oli kyllä reiän tukkeena harsokangasmytty koko viime kesän, talven ja kevään, mutta jossain vaiheessa tämän kesän aikana mytty oli hävinnyt. Joko tuuli riepotteli tai linnut veivät pesänlämmikkeeksi.

Netistä löysin mehiläishoitajien yhdistyksen sivulta ohjeen ottaa yhteyttä parvien kiinniottajaan sekä luettelon eri puolelta Suomea löytyvistä kiinniottajista. Tästä aika läheltäkin löytyi pari nimeä, ja otin lähimpänä asuvan nimen, puhelinnumeron ja sähköpostiosoitteen muistiin. Ensin tietysti kokeilin sähköpostia, minä puhelimen vieroksuja. Odottelin muutaman päivän, muttei vastausta alkanut kuulua. Tiesin, että jossain vaiheessa täytyy ottaa lusikka kauniiseen käteen ja kännykkä toiseen käteen.    

Eilen aamulla ehdotin miehelle, että jos hän soittaisi nuohoojalle, niin minä voisin yrittää tavoitella mehiläishoitajaa. Mies meinasi heittäytyä hankalaksi ja yritti antaa minulle siedätyshoitoa ehdottamalla, että minä soittaisin molemmat puhelut. Mutta kyllä hän kohta sitten otti ja soitti nuohoojalle ja saikin sovittua käynnin heti tälle aamulle. Meni vielä muutama tunti, ennen kuin minä sain kerättyä rohkeutta hoitaakseni oman osani. 

Minulla oli aivan leppoisa juttutuokio mehiläis-Matin kanssa, vaikkei meille olekaan luvassa apua tuon karkulaisparven kanssa. Matti totesi, että puun sisältä parvea on jokseenkin mahdoton saada houkuteltua pois. Ja jos kolo on kovin pieni, niitä ei saa väkisinään otettua. Hän antoi meille kaksi vaihtoehtoa: joko annamme mettisten olla tai sitten myrkytämme ne puun sisään illanhämyssä. 

Onneksi mies oli kanssani samaa mieltä, ettemme ryhdy myrkyttämään. Kumpikaan meistä ei ole allerginen mehiläisenpistolle, eikä tässä pihassa tänä kesänä enää paljon muita liiku, ja kyllähän meiltä ja mehiläisiltä yhteiselo sujuu, kun annamme rauhaa ja tilaa puolin ja toisin. 

Oli Luojan lykky, että sukutapaaminen pidettiin ennen tämän sortin parveilua. Hah, mies kylläkin suunnitteli, että puun voisi varovaisesti kaataa syksymmällä ja siirtää jonnekin hillasuon laitaan, niin pääsisivät mettiset tositoimiin ensi kesänä. Jos parvi on kovin pieni, se ei välttämättä selviä talven yli. Se on sitten ensi kevään huoli.

Ai niin, se nuohooja. Tuli. Ja tulee seuraavan kerran kolmen vuoden päästä, ellei aikaisemmin pyydetä. Vapaa-ajan asunnoissa on kuulemma tuo kolmen vuoden miniminuohousväli. Nopea ja näppärä homma ammatilaiselta. Kumpikaan emme tohtineet mennä ulos katsomaan, miltä katolla keikkuminen näytti. 

Vertailevaa tutkailua

Kannoin tuon muoviruukun tuohon ihan tarkoituksella kuvanottoa varten. Ruukussa kasvaa narsissitupakka.

     

Niinkuin kasvaa tuossa ruukun vieressä oikealla puolella seinustan perennapenkissäkin. Sama kasvi. Yhtä aikaa keväällä kylvetty ja koulittu. Toinen vaan on saanut viettää kesää ja komistua kasvihuoneen lämmössä...

Ylitsevuotavainen kauneuden malja

Pioneista minulla ei ollut aiemmin muuta kokemusta eikä näkemystä kuin kiinanpioni, joka kukki joka kesä äidin kukkapenkissä.
No nyt on, kiitos Millanin, joka on Kanttorilaan istuttanut pioneja neljään eri kukkapenkkiin yhteensä viisi erilaista. Niistä yksi on tässä, saanko esitellä: "Bowl of beauty".

Kaukaisia vieraita Kanttorilassa

Heräilin aamulla tiskien kolinaan, kun mies hääräsi keittiössä - ja yritti kai samalla minua herätellä. Yhdeksän maissa viimein pääsin ylös, mutta niinpä olinkin vielä yöpaitasillani keittiössä aamukahvilla, kun ovikello soi. Ikkunasta näin pihatiellä komean tuntemattoman Audin. Mies meni ovelle, kun hän oli jo pukeissa. Yritin kuunnella korvat pitkällä, mitä siellä praatattiin. Ovelle tullut herra kertoi aikanaan asuneensa tässä talossa ja nyt hän tuli kysymään sopisiko meille, että hänen serkkunsa Uudesta Seelannista saisivat tulla käymään pihassa katsomassa tätinsä entistä kotia. Mies antoi luvan tulla vaikka tupaakin katsomaan, ja niin sopivat, että tunnin sisällä olisi väkeä tulossa.
Ehdin pukea ja vähän ruosia vaatekasoja ja muita sotkujamme. Olin juuri salaatteja keräämässä, kun pihaan ajoi kolme autoa. Aiemmin käyneen kanttorin pojan lisäksi mukana olivat hänen vaimonsa, siskonsa puolisonsa kanssa sekä kaksi serkkua puolisoineen. Kanttorilan tytär kertoi, että hän oli 16-vuotias, kun perhe oli muuttanut tästä, eikä hän pystynyt sen jälkeen tulemaan lähellekään entistä kotia, niin koville oli ottanut jättää lapsuudenkoti. Häntä vallan itketti, kun hän näki, että navetanporstuassa oli edelleen veljen tekemä voimanostopuntti. Siitä otettiin sitten oikein bodauskuviakin, kun uusseelantilaismies nosteli punttia.
Saimme kuulla monia mielenkiintoisia asioita Kanttorilan historiasta, missä oli sauna ja mistä ennen pääsi kellariin. Omenapuut ovat 40-luvulta.
Saimme viettää mukavan tuokion ja muistoksi terveisiä vieraskirjaan. Kävijät olivat hyvin kiitollisia, että saivat luvan tulla käymään ja viettämään nostalgisia hetkiä.

Vierailun jälkeen mies aloitti taas ruohonleikkuu-urakankin, mutta väsähti kahden keruupussillisen jälkeen. Meillä molemmilla nuha ja hänellä lisäksi yskä verottaa voimia edelleen. On mietinnässä, lähdemmekö pistäytymään pohjoisessa vai olisiko viisainta jäädä levähtämään - jos malttaa levähtää, kun sääkin taas suosisi ulkoaskareita.    

Kanttorila palailee arkeen

"Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen..." Sukujuhlaviikonloppu on nyt takana. Siitä jäi päällimmäiseksi kiitollinen ja hyvä mieli. Minusta riippumatta kaikki sujui hienosti ja vähintäänkin mukavasti ja jouhevasti. Juhlijoiden ikähaitari oli vajaasta kolmesta vuodesta 87 vuoteen, ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Olin vähän jännännyt lasten viihtymistä, mutta veljeni tuoma pallo ja laaja piha nurmikkoineen ja piilopaikkoineen riitti hyvin. Toki pienimmäinenkin kuunteli kiinnostuneena myös pikkuserkkuni tarinointeja. Iloksemme sääkin suosi niin, että myös ulkona miehen pystyttämässä katoksessa pystyi hyvin ruokailemaan. Onneksi oli noita seurakunnan vanhoja pöytiä ja ostamiamme kirkonpenkkejä, joista riitti myös sisälle lisäkalusteita.
Juhlapäivämme alkoi kirkossa seurakunnan yhteisessä messussa, jossa mieheni piti saarnan, minä sain palvella tekstinluvussa ja ehtoollisen aikana yksi pikkuserkuistani lauloi. Vanhat tutut laulut saivat taas aivan uutta syvyyttä.
Tämä oli tällainen testaus. Nyt kun Kanttorila on todettu kelvolliseksi sukukokoontumispaikaksi, niin parin vuoden päästä otetaan uusiksi samoissa maisemissa, ellei joku toinen sukulaisista ehdi väliin.

Maanantaina kävimme jo palauttamassa Millanille laina-astiat (häneltä saimme ruokapöytäämme myös kasvihuonekurkut), ja samalla reissulla poikettiin seurakunnan taloustoimistossa viemässä sukutapaamisessa kertyneet kahvirahat diakonialle. Mies kasasi pöydät ja penkit peräkärryyn ja purki hyvin palvelleen telttakatoksen. Minun osaltani "jälkikorjuu" on vielä vähän kesken, kaikki astiat eivät ole vielä paikoillaan kaapeissa. Mutta ylijäämäsafkat on nyt jaettu rääppiäisinä sinne tänne. Eilen vielä vähän jatkettiin sukutapaamisia, kun saimme vielä uudelleen treffata tätini, molemmat siskoni ja yhden äitini serkuista puolisoineen. Tämä päivä on mennyt osaltani tyystin levätessä, kurkkukipuko mahtoi viedä voimat.

Jos huomenna jaksaisi tyhjätä kompostorin, maa-artisokka kuulemma myös tarttee ravinteita, niin niiden juurille voisi kompostia levittää katteeksi. Ja jos saisi miehelle viisattua aueneet pionit, jotta nappaisi kuvan.

Lyhyt tiedonanto

Niin mielelläni kuin käyttäisinkin välillä taas edes vähän aikaa kirjoitteluun, niin nyt ei pysty. Alkoi viimeinen hektinen viikko ennen ensi sunnuntain sukutapaamista. Täytyy priorisoida ja suunnitella ajankäyttö tarkkaan.
Sunnuntain jälkeen sitten taas viimeistään enemmän ehtinen tännekin.

Sadepäivän puuhia

Olen kertonut tämän anekdootin tuhat ja yksi kertaa, mutta menköön vielä tälläkin foorumilla - kenties muutamannen kerran.
Meillä oli kotona alunperin pärekatto. Kipinät savupiipusta olisivat voineet saada aikaan pahaa jälkeä. Niinpä äitini tapasi hyödyntää kesäiset sadepäivät leipomatöihin. Muistan sellaisenkin kesän, että kuivaa riitti niin paljon, että me lapset jouduimme vesiletkulla kastelemaan kattoa, kun äidin oli pakko päästä välillä leipomaan väelleen leipää.
Äiti oli tullut sanoneeksi jonkun naapurin isännän kuullen, että meillä leivotaan aina kun sataa. Eräänä erityisen sateisena kesänä samainen isäntä oli sitten todennut kyläkaupalla, että kyllä siinä huushollissa on nyt leipää.

Tänään sataa. Hain kaupasta hiivaa ynnä muuta leipomatarviketta. Mies puolestaan puuhailee riihessä kirkonpenkkien kanssa: lyhentää liika pitkiä penkkejä käytännöllisemmän kokoisiksi, jotta niitä on helppo kanniskella ja jotta niihin on helpompi päästä pöydän ääreen istumaan. Kas kun tänään ei valu luonnistu. Kun ei oikein voi lähteä ostamaan sementtisäkkiäkään peräkärryyn kastumaan.

Vein viikonloppuna pari isoa salin mattoa mattotelineelle tuulettumaan. Äsken koetin niitä vähän peitellä muovisäkeillä, mutta turhan myöhään. Kovin kosteita ovat. Jospa tällä viikolla vielä pihalla kuivahtaisivat?

Kukkapenkkien tilannekatsaus 25.6.

Selasin viimekesäisiä postauksia, erityisesti kuvia siitä, missä vaiheessa kasvu oli näihin aikoihin Ehkei tänä kesänä olla ihan niin paljon jäljessä edelliskesästä kuin olin kuvitellut. Mutta totesin kylläkin, että kannattaa ottaa kuvia ja tallettaa niitä tänne tulevia kesiä ja vertailua varten.

Ekaan kuvaan halusin erityisesti purppuratulikukan, jonka viime kesänä sain Millanilta ja joka tulikukkien tapaan kukkii toisena kesänä. Hyvin sen väri mielestäni passaa vuorikaunokin ja sen välistä tuikkivan tulikellukan kaveriksi.

Erityisesti yllätyin viimekesänä näihin aikoihin otetusta "enkelipenkkikuvasta". Silloin se oli alkukesästä paljon alastomampi kuin oheisessa kuvassa, ilmeisesti osin siksi, että silloin kesäloman alettua riivin siitä pois kassikaupalla maahumalaa. Nyt penkin varsinaiset perennalajit ovat saaneet vallattua itselleen enemmän omaa tilaa.

Pitäisi taas kävelyttää miestä kameran kanssa pitkin pihaa. Mutta siihen asti kelvatkoon nämä kännykuvat. Tuoksuköynnöskuusama kukkii ja tuoksuu edelleen.

Punapäivänkakkarat alkavat aukeilla. Niiden soisin kukkivan pidempään. Luinkohan jostain, että kukkineet kukat leikkaamalla sen voisi saada tekemään vielä uudet kukat myöhemmin kesällä. Voisin kokeilla.

 Iskin heinäseipään kolmiopenkin kärkeen köynnöstueksi tuoksuherneelle. Sidoin naruja noihin tappeihin ja kiedoin herneitä varovasti naruihin. Jos kesä tästä vähitellen lämpenee, toiveissa on, että tuoksuhernekin kasvaisi kohti heinäseipään kärkeä, kukkisi ja ehtisi tehdä siementäkin. Toivoisin voivani kerätä herneitä myös oppilaitteni kylvettäväksi ensi keväänä.

Loput kuvat ovat kasvimaan laidassa olevasta pitkästä aidanvieruspenkistä. Ensimmäisen kuvan otin ihanan väriyhdistelmän vuoksi, mutta eihän tuo moskakänny sitä saanut talteen. Kuvassa pitäisi olla apprikoosinvärinen lehtosinilatva yhdessä sammalleimun ja kurjenpolven kanssa.  Seuraavassa kuvassa on hopeapiippo. Millan on auttanut minua ymmärtämään paremmin myös heinäkasvien viehätystä. Aikaisemmin tunsin vain viiruhelpin. Kanttorilassa on sen ja hopeapiipon lisäksi myös rantavehnäpehko.

Viimeisen kuvan laji on edelleen arvailujen varassa. Kurjenpolven lehdethän sillä on, mutta matalalla on tuon kurjen polvet. Viime kesänä tuossa ei ollut kukannuppuja. Täytyykin käydä Millanin Kanttorilan puutarha-blogissa selaamassa jälleen kerran sivua Kanttorilan kasvit. Sieltä löytynee nimi myös tuolle "kääpiökurjenpolvelle". Millanin luettelosta on ollut minulle verraton apu.