Omenatarha

Omenatarha

torstai 31. joulukuuta 2015

Hiljaiseloa


Joulukuu ja koko vuosi lähestyy loppuaan. Jospa tämän yhden postauksen vielä ehtisin tämän kuun ja vuoden aikana. Näin tämä menee aina, että silloin kun olisi kaikenlaista kirjoiteltavaa, silloin ei jouda kirjoittamaan. Olisi ollut hyvä panna ittelleen ylähä erinäisiä muistiinpanoja joulun valmisteluun ja viettoon liittyen. Tosin onhan minulla jo vuosia ollut käytössä punakantinen ruutuvihko juhlamuistiona. Sitä on tarvittu niin ylioppilas- tai synttärijuhlajärjestelyjen kuin jouluaikataulutuksen suunnittelua varten. Mutta nyt en siihenkään mukamas ehtinyt kirjoitella.

Mitä sitten tahtoisin muistaa tästä joulusta? Oliko jotain erilaista perinteiseen perhejouluumme verrattuna? Oli toki. Suurin ero oli se, ettemme olleetkaan aivan täydellä kokoonpanolla aaton joulupöydässä, kun tytär halusi tasapuolisuuden vuoksi viettää tämän joulun poikaystävän perheen seurassa. Tämä oli toinen joulumme Kanttorilassa, joten sekin lienee jo perinne. Viime vuoteen verrattuna moni asia oli kuitenkin paremmin (tyttären puuttumisesta huolimatta): sähköt pelasivat moitteettomasti, joten joulusaunassakin tarkeni peseytyä toisin kuin vuosi sitten. Kirkkoonkin pääsimme, ehdimme ja mahduimme. Edellisenä aattona jouduin tyytymään nettikirkkoon.
Eroa oli ruokatarjonnassa sikäli, että lapset ja mies saivat tyytyä minun tekemiini laatikoihin. Makaronilaatikon olen toki aina tehnyt itse, mutta räätikkälooran olemme tähän asti ostaneet seurakunnan kokin tekemänä lähetysmyyjäisistä. Ja kun kerran rupesin itse kokeilemaan pitkästä aikaa, niin kokeilin heti reilusti: miltä maistuisi lanttu-kyssäkaali-palsternakkalaatikko? Entä millainen puuro tulisi irtonaisesta kaura-riisiseoksesta? Eka onnistui ihan ok, tokaa en yritä toiste.  Samainen kaura-riisiseos sopi kyllä vallan mainiosti porkkanalaatikkoon. Varmaan sopisi spelttiryynitkin, joita olisi myös vielä ollut (sain pikkuserkun pojan viljelemää spelttiä viime kesänä sukujuhlatuliaisina). Ainakin joulupuuroksi sitä voisin kokeilla seuraavalla kerralla.

Joulupäivänä pakkasin mukaamme rutkasti jouluruokajämiä ja vähän viemisiäkin ja lähdimme tuuleen ja vesisateeseen ajelemaan kohti pohjoista. Yöpyminen kaupunkikodissa ja perinteikäs tapanin ajelu, jolle seuraamme lähti myös tytär ja poikaystävänsä, ensivisiitille tutustumaan appitekeleen sukuun. Kuopuksen kyytiin mahtui kaksi serkkua, ja mummolaan tuli vielä lisää serkkuja, setiä perheineen. Muutama serkku oli joukosta poissa, ja samoin yksi rakkaista kälyistä oli jäänyt kotiin potemaan flunssaa. Mutta tupa tuli täyteen, ja näyttipä siltä että suku jatkaa laajenemistaan muutenkin kuin vävyjen ja miniöiden muodossa. Eipä suvussa pahemmin juoruilla, totesi tuleva toisen lapsen äiti itsekin, kun me kaikki olimme yhtä yllättyneitä pian äitiyslomalle jäävän vatsasta. (No, tuskinpa veljekset toisilleen soitellessaan tulevat kertoneeksi suvun vauvakuulumisia...)

Lapsemme jäivät paluumatkalla kuka minnekin, ja me palasimme kahdestaan Kanttorilaan, vielä yhtä puukuormaa vetäen. Nyt taitavat syksyllä kaadetut rungot olla rahdattuna. Reissaaminen ei kuitenkaan vielä loppunut, vaan Viattomien lasten päivänä - kuopuksen kasteen vuosipäivänä - ajelimme vielä katsomaan minunkin äitiäni ynnä siskoja ja tätiä. Saimme mukaamme Millanin, joka olikin aaton perheaterian jälkeen ollut aivan yksin ja kaivannut kipeästi ihmisseuraa.

Joulun reissut olivat jälleen antoisia monin tavoin. Viimeisimmällä reissulla mukaan autoon saatiin vielä tuo kuvan aarre, joka on kesästä asti odottanut siskon riihessä, että tulisimme sitä hakemaan tarpeeksi isolla autolla. Serkkuni antoi sen minulle jo keväällä, ja toi sen toiskasta välivarastoon siskolle. Nyt se on vähältä joululahjani. Vasta Kanttorilan salin valossa huomasin rukkiin maalatut nimikirjaimet ja vuosiluvun: L. S. W. 1915. Mammani oli ollut 19-vuotias neitokainen saadessaan rukin. Ehkä tätini osaisi kertoa, kuka rukin oli mammalle tehnyt. Naru on poikki, mutta muuten se on täysin toimintakuntoinen. Mutta kyllä se saa silti viettää edelleen ansaittuja eläkepäiviään hamaan tulevaan. Ellei Kanttorilaan hommata lammasta.  




Hyvää uutta vuotta ja rauhallista vuoden vaihtumista. Meidät on kutsuttu Millanille sitä juhlistamaan, hyvässä seurassa ja lautapelien äärellä.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Aaton aattoa

Eilen oli viimeinen työpäivä tänä vuonna. Painotus sanalla TYÖ. Että voikin viimeinen koulupäivä olla rankka. Tavallisesti se on kirkossakäynti ja puuron tai jätskin syönti ynnä todistusten jako. Mutta meilläpä olikin täysmittainen työpäivä, puoli ysistä puoli kahteen. Siihen kun mahduttaa pari askarteluapaskartelua, niin muuta sitten ei tarvittaisikaan. Lisäksi pala- ym. pelien levittäminen näyttää olevan näiden oppilaitteni mielestä paljon hauskempaa kuin niiden pois siivoaminen. Nuorimmainen olisi tahtonut vielä eilenkin leipoa pipareita tai ainakin syödä taikinaa, kuten edellisenä päivänä. Mutta saivat sentään luokkaan vieraaksi joulupukin, jolle koetimme vähän laulaakin (ensimmäisen säkeen verran) ja joka jakoi oppilaille pienet pussukat.
Kotimatkalla rähisin jälleen turvavöiden kiinni pitämisestä, ja kuski auttoi pysäyttämällä auton ja tekemällä tarkastuksen - ja löysi vielä yhden "irtolaislapsen". Jostain käsittämättömästä syystä etummaiset sijat linja-autossa ovat himoittuja, ja aina kun edestä vapautuu paikka, siihen yritetään taaempaa siirtyä. Olemme nyt muutaman viikon ajelleet läpi harmaan, hämärän ja sateisen maalaismaiseman, enkä voi millään ymmärtää, mikä siinä niin kiehtoo, että pitää päästä näköalapaikalle.

No niin, mutta nyt minun olisi jo korkea aika unohtaa työasiat pariksi viikoksi.Sen verran kuitenkin vielä eilisestä kotimatkasta kerron, että pysäkille jäätyäni ja pyörän luokse käveltyäni en löytänytkään pyörän avainta päällystakin taskusta, jonne sen tapaan laittaa. Kaivelin  kaikki taskut, tunnustelin vuorin ja potkiskelin maastoa pyörän ympärillä, jos vaikka avain olisi aamuhämärässä kädestäni livennyt. Eipä löytynyt, ja lähdin käppäilemään Kanttorilaa kohti mokioomineni. Perillä aikani levähdettyäni rupesin näppäilemään tekstaria liikennöitsijälle, josko avain löytyisi linjurista. Mutta ennen lähettämistä ajattelin tsekata vielä kassini, ja sieltähän se avainveitikka löytyikin. Toki olin helpottunut, mutta vähän myös itselleni äkeä, kun en ollut jo pysäkillä kurkannut kassiin. Olisin säästänyt aikaa ja voimia joulu-uurastuksiin.

Mies teki eilen mutkan kaupunkikodissa hakemassa lapsiamme tänne joulunviettoon. Sillä välin sain tehtyä heille borssikeittoa ja jouluksi riisisuklaata, vähän kevyempää karkkia perinteisten tryffeleiden sijaan. Sytyttelin vielä illan hämärtyessä jouluisia tervetuliaislyhtyjä ulos.  Illan päätteeksi kun olimme laittaneet pedit pojille valmiiksi, niin lähdimme iltakävelylle pyörää hakemaan. Kaupassa poiketessa haukottelin niin, että leuka oli mennä sijoiltaan, mutta sänkyyn asti pääsin vasta yhdeltätoista. Ei kai siis mikään ihmekään, että unta riitti aamulla yli yhdeksään.

Esikoinen oli keitellyt aamukahvit, minä löysin postilaatikosta vielä yhden joulukortin. Laatikolla käytyäni en sitten juuri ole nokkaani ulos lykännyt, mitä nyt kompostisangon kävin tyhjäämässä. (Se etu ainakin lauhasta talvesta on, että kompostori pysyy sulana ja toimii.) Keittiöhommat taas vähän paisahtivat. Kun kerran lämmitin sähköuunin leipää ja torttuja varten, niin piti piparitaikinan rippeetkin vielä leipoa ja sitten tein uuniin lanttu-palsternakka-kyssäkaalilaatikkoa hautumaan, ja sen jälkeen vielä lisää punajuuripaistosta Millanilta saamistani punajuurista sekä makaronilaatikkoa. Aamuksi tein porkkanalaatikon paistoa vaille valmiiksi. Tein myös toisen erän kaljaa uunin pankolle käymään, kun arvelin, että aikaisemmasta erästä ei kauheasti jää viemisiksi sukutapaamiseen.

Kyllä maar tarttis päästä jo pehkuihin. Perunasalaatin teko saa jäädä huomiseen, potut on jo keitettynä ja kuorittuna. Kuopus koristeli kuusta. Pieni osa koristeista vasta on siinä killumassa, mutta ei se välttämättä enempää kaipaa. Huomenissa toiveissa päästä ruuan päälle saunaan ja sitten aattohartauteen.




torstai 17. joulukuuta 2015

Kahkimista

Olen taas vasten tahtoani aloittanut joululahjavalvojaiset. Harmi kyllä, niillä ei ole mitään tekemistä lahjojen kanssa. Olenpahan vain ruvennut taas valvoskelemaan, kun joko illalla uni ei tule - kun pitää miettiä vaikkapa sitä, miten ja missä järjestyksessä laitetaan jouluruokia uuniin - tai sitten anivarhain herään kahkimaan. Niin kuin tänä aamuna, puoli viideltä. Toki osasyynä huonoon nukkumiseeni tällä hetkellä on myös kurkun karheus ja yölliset yskänpuuskat, mutta kyllä joulun vääjäämätön lähestyminen on siinä ehkä suurempi tekijä.
Ai mitäkö olen nyt sitten tehnyt tämän aamun? No, suljettuani kamarin oven, etten herättäisi nukkuvaa miestä, latasin pyykkikoneen käyntiin. Ties vaikka ennen töihin lähtöä ehtisin vielä ripustaa pyykit. Sitten olen hissun  kissun raivannut keittiöön pöytää ja lueskellut lehtiä. Tosin tämän aamun posti on vielä hakematta. Nyt se varmaan olisi jo laatikossa.
Eilisillan joulujuhla koululla viritteli mukavasti joulutunnelmaan. Minulla ei ollut stressiä oppilaitten esiintymisistä, mutta ihan pieni hermostuksenpoikanen siitä, että olin luvannut muutaman sanan sanoa valmistavasta opetuksesta. Perinteinen kuusijuhla evankeliumeineen, jouluvirsineen ja -lauluineen, lasten ihanine ohjelmasuorituksineen sekä pukkine ja lahjoineen oli sopeva ja niin minun makuuni, ettei parempaa olisi voinut olla. Arvonta ja torttukahvit oli sitten vielä piste iin päälle.
Koulun piha oli tunnelmavalaistu, ja joka aamu koulumatkan varrella olen saanut ihailla hillitynkauniita jouluvaloja ihmisten ikkunoissa ja pihapuissa.Kanttorilassakin on jo jonkin verran jouluvalojoa, ja ihan vähän on tulossa lisää vielä neljännen adventtisunnuntain tietämillä, vaikka yhdestä ulkovalosarjasta kyllä puuttuu muuntaja, liekö jäänyt kaupunkikotiin.
Muuten(kin) joulusiivo ja muut askareet ovat edistyneet vähitellen mutta hitaasti. Tavallisesti tähän mennessä minulla on ollut esimerkiksi piprkakut jo leivottuna (kutakuinkin itsenäisyyspäivänä), mutta jospa tänä iltana jaksaisin vääntää taikinan ja huomenna leipoa.
Ei maar, tarttee pukea, hakea posti ja ripustaa pyykki. Sitten töihin ja töistä palaveriin ja toivottavasti kolmeksi takaisin Kanttorilaan. Ennen piparitaikinan tekoa olisi tarkoitus valmistaa zakuskaa, kun mies toi yllättäen munakoisoja taannoiselta kaupunkireissultaan.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

"Makookaamas"

Lepopäivän viettoa levon kannalta levollisesti. En tosin ollut näin suunnitellut. Lucianpäivän piti olla sosiaalinen ja menevä: messu kirkossa, myyjäiset nuorisoseuralla ja vielä illaksi uudestaan kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Mutta jo eilispäivän mittaan kurkussa tuntui, ettei laulaminen ehkä kauheasti houkuta. Saunan jälkeen sammuin petiin kymmeneltä, heräilläkseni sitten pitkin yötä tunnustelemaan oloani, olenko kipeä, kuumeessa vai uruusella päällä. Vasta kuudelta sitten nousin vessaan, juomaan tyrni-hunajavettä ja mittaamaan kuumeen, jota ei onneksi ollut. Menin takaisin sänkyyn, josta mies koetti minua kangeta ylös yhdeksältä. Kirkossa olisi ollut saarnaamassa yksi hänelle tuttu professori, mutta tällä kertaa minä tein tenän kirkkoonmenolle. Tavallisestihan se on mies, jota siinä suhteessa välillä hiukan laiskottaa. Kas kun pikkupoikana kirkossakäynti oli hänelle vähältä pakollista, kun taas minä pääsin kirkkoon korkeintaan kerran tai kaksi vuodessa.
Tyydyimme nettijumikseen. Minä olen makaillut ja kitannut kuumaa. Kuumetta ei edelleen ole ollut, joten toivon mukaan kykenen huomenna töihin. Sen verran olen jaksanut touhuta joulua, että kirjoitin loput aikomani joulutervehdykset. Suurelle joukolle sukulaisia ja tuttavia tervehdys menee taas tänäkin jouluna ikävä kyllä tylsästi somessa.
Tämä bloggaaminen sujuu onneksi varsin helposti läppärillä myös makuultaan eli makookaamas, niin kuin äiteemuori sanoisi. Aamulla korvasärkyisenä kyllä ajattelin harmistuneena ja taisin ääneenkin pahoitella, ettei nyt joutaisi sairastamaan. Mutta ehkä pakollinen lepo tuli ihan tarpeeseen.
Eilispäivän oli tarkoitus olla kiihkeä siivouspäivä. Mutta kuten aina, siivoukseni on kovin hitaasti etenevää. kun pitää lähteä liikkeelle perusteista: kylpyhuonetta ei kannata siivota ennen kuin pyykkivuorta on saatu madallettua. Kaksi koneellista pyykkiä oli eilispäivän pihalla "kuivumassa", ja mies ne sieltä pelasti sisään yöksi. Peräkamarin siivous oli sitä, että minun piti koettaa raivata lattiaa ja pöytää esiin. Mutta enhän minä voinut pakata lattialta askarteluvärkkejä pois ennen kuin sain askarreltua joulukortit oppilaille. Kahdeksan kortin väsäämiseen taisi mennä yli tunti. Joten peräkamarin siivous jatkuu toiste, saatuani kuitenkin sen miltei raivattua, myös ompelupöydän, ommeltuani ensin muutaman korjaamista odottaneen vaatteen.

Otin oppilaiden korteista kuvan, saa nähdä onnistunko saamaan sen käännykältä koneelle.


Kappas, onnistui. Noiden värkkäämiseen olisi mennyt aikaa vielä toinen mokoma, elleivät nuo aaltopahvikynttilät olisi olleet minulla jo valmiiksi tehtynä joku vuosi sitten.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Jos kunnia jo menikin, maine senkun kasvaa

Ensimmäinen valo-viikko takana ja toinen alussa. Eka viikko oli eräänlainen pehmeä lasku, kun meillä sivukylillä oli vain kolme koulupäivää, tiistaista torstaihin. Itselläni oli kyllä työpäivä perjantainakin, mutta sen tein yhteiskoululla toisten valo-opettajien kaverina. Kouluviikko päättyi juhlallisesti itsenäisyyspäivän tunnelmissa, aamulla lipunnosto ja Maamme-laulu yhteiskoulun pihamaalla (minua ja ainakin yhtä koulunkäuýnnin ohjaajaa suorastaan liikutti).
Minulla piti kyllä oleman tiedossa, että yhteiskoululla pidettäisiin oikein itsenäisyysjuhlakin puolelta päivin. Mutta ei se enää aamulla ollut mielessä, kun pukeutumista mietin. Tai siis en miettinyt, vetäisin ylleni vain mahdollisimman mukavaa ja kotoista, farkut, keltaiset villasukat ja kuopuksen harmaan collegepuseron t-paidan päälle. Muistin juhlan vasta, kun näin toinen toistaan kauniimpia asuja niin koulun käytävillä kuin opettajainhuoneessakin. No, minähän olisin voinut piipahtaa nopsasti Kanttorilassa vaihtamassa, mutta ajattelin olla solidaarinen toiselle valo-opelle, joka hänkin oli unohtanut juhlan. Tosin hänen farkkuasunsa oli sievempi ja siistimpi kuin minun. 
Loppujen lopuksi etikettivirheeni ei koitunut sen suuremmaksi häpeäksi, kun en sitten sinne juhlaan ehtinytkään, kun palaveerasin sivukouluilta tulleiden valo-opettajien kanssa. Jatkoimme yhteispalaveria vielä sitten juhlan jälkeen koko porukalla ja rehtorien vahvistuksella.

Sain yllättävän yhteydenoton. Erään lähikunnan kristillisen opiston koulutussuunnittelija lähestyi minua kysyen, josko voisin tulla ensi vuoden puolella kertomaan koulunkäynninohjaajien täydennyskoulutukseen maahanmuuttajalapsista, joiden ohjaus olisi yksi koulutusaiheista. En tiedä, mistä oli saanut yhteystietoni, mutta epäilenpä, että eräässä maakunnan lehdessä ollut juttu valmistavan opetuksen alkamisesta näillä kulmilla avitti asiaa. Muutamassa muussakin lehdessä on nimeni - ja pärstänikin - komeillut viime aikoina. Yhdessä kuvassa olin näkevinäni sen kuopuksen collegepuseronkin, jota olen näköjään tykännyt pitää useamminkin kuin vain itsenäisyysjuhlien aikaan. 

Kunnia meni ja maine kasvoi varmaan myös tänään, kun minä hullu vein koko kuudentoista oppilaan lössin (= kaksi valo-ryhmää) LIIKUNTASALIIN. ILMAN PILLIÄ. Kailotukseni EI ja ALAS kuului opettajainhuoneen lisäksi varmaan ympäri koulua. No, onneksi selvittiin vain muutamalla itkulla...   

Nyt kotitöihin. Yritin tehdä pakastimeen vähän tilaa joulua varten. Siis jouluruokia ja -leivonnaisia varten. Emme me aio pakastimessa joulua viettää. Löysin syksyn 2013 puolukkasurvosta useita rasioita, jotka otin sulamaan. Tänään meinaan keittää ne omenalohkojen ja kesäkurpitsaraasteen kanssa hilloksi purkkeihin ja kellariin. Jouluvalmisteluja siis sekin askar, uskokaa pois.