Huhtikuuta jäljellä

Vähiin käy huhtikuukin ennen kuin saan ensimmäistäkään huhtikuista bloggausta äntihin (= tekeille). Ei sillä etteikö olisi ollut kirjoittamista - tosin paljolti samanlaisia kylvö- ja koulimisjuttuja kuin aina tähän aikaan vuodesta - mutta toisaalta ei vain ole riittänyt voimia/ aikaa ja toisaalta ei ole huvittanut kirjoittaa muusta mitä on ollut niiden esikasvatusasioiden lisäksi. Koko lukuvuosi on ollut työntäyteinen, tarkoittaen että päivätyöni on tuntunut täyttävän elämääni enemmän kuin aikaisemmin. Ja kun maaliskuu vaihtui huhtikuuksi, työntäyteisyys  on vain lisääntynyt syistä, joita en sen tarkemmin repostele. Vielä on edessä arviointiurakka, kevätjuhlavalmistelut, tulevien ekaluokkalaisten huoltajille tarkoitettu vanhempainilta ja viimeisellä viikolla vielä kouluuntutustumispäivä.

Eilen ja tänään on satanut lunta, vaan ei se maahan jäänyt. Meinaan ehkä kylvää huomenna ensimmäiset porkkanat, kun sain Millanilta siemennauhoja, ja lisäksi voisin istuttaa purjon taimet porkkanoiden kaveriksi. Mutta ensin runsaasti tikkuja pystyyn kasvimaalle. Täällä pihassa on viime aikoina viihtynyt tavanomaisten lajien lisäksi muutama mustavaris, jotka luultavasti ovat yhtä hanakoita tonkimaan kasvimaalle kylvetyt siemenet kuin nuo muutkin varislinnut. 

Tavanomasten lajien lisäksi ja suureksi riemukseni sain yhtenä aamuna ihastella ikkunan läpi kahta siiltä omenapuiden alla. (Vai mikä on sanan siili partitiivimuoto? Siiliä?)

Ostin pääsiäiskukakseni valkoista helmililjaa, jota Kanttorilan puutarhassa ei vielä ennestään ole. 

Isoja iloja - ja pieniä suruja

Jos olisin kirjoittanut jo eilen tämän postauksen, niin otsikoksi olisi riittänyt tuo alkuosa. Mutta asian näin ei ollessa kirjoitan minkä kirjoitan. Liittyisikö tuo kuva iloihin vai suruihin? Siihen palaan myöhemmin. 

Alkukesästä minulla oli mielessä monta isoa, ahdistavaakin asiaa/ongelmaa, jotka ovat olleet rukousaiheinani, mm. läheisten vaikeita sairauksia. Nyttemmin - melkein kaikkiin - rukouksiin on tullut vastauksia, jotka ovat antaneet iloa ja toivoa. Vain Millanin uuden kodin löytyminen on yhä rukouslistalla ilman selvää vastausta tai edes vihjettä. Jatketaan rukousta. Pian on taas talonhakuilmoitus paikallislehdessä. 

Kuluneella viikolla on myös tullut paljon ilonaiheita, suurimpina niistä vuokralaisen löytyminen vihdoinkin osakekolmioomme sekä se, että nyt kolmannellakin lapsistamme on oma koti, kun hänen tarjouksensa hyväksyttiin. Neljännenkin lapsen tyttöystävällä on oma talo, ties vaikka siitä tulisi myös kuopuksemme koti joskus...? Iso ilo oli myös vuokralaisasian oikea ajoitus, kun saatiin se hoidettua samalla, kun muutenkin olimme pohjoisessa käymässä. (Kävin samalla reissulla myös työpaikalla kollegoita ja oppilaita tervehtimässä ja siinäpä yksi iso ilo lisää.) 

Poissaollessamme halla ei ollutkaan tehnyt pahojaan puutarhassa, siinä myös suuri helpotuksen ja ilon aihe. 

Vaikka otsikossa mainitsin pienet surut, niin oikeastaan suruja on vain yksi, muut ovat harmeja. Se suru on kuollut sammakonpoikanen. Aika iso suru siksi, että minä itse olin sen vahingossa tallannut. Kaksi muuta sentään kökötti yhä vakiopiilossaan lankun alla. Toivottavasti ne selviävät hengissä, myös lähestyvästä talvesta. Mistähän ne aikovat löytää talvisuojan? 

Eläimiin liittyy yksi harmikin. Löysin kaatuneen ja nuutuneen mukulasellerin naatin kasvimaalta. Myyrä oli syönyt mukulan, iso kuoppa vain oli maassa. Myöhemmin aikoessani nostaa talteen loput kolme mukulaa totesin, että itselle oli jäänytkin vain yksi mukula. Nyt harkinnassa myyräkarkottimen hankinta. Tämä on ensimmäinen satokausi, kun olen törmännyt myyrätuhoihin tällä tontilla. Ensimmäiset merkit näkyi kyllä jo keväällä kuoppina nurmikossa ja kasvimaalla. 

Aikamoista harmia tuntuu olevan vuorottelukorvauksen hakeminenkin. Mutta ei siitä sen enempää, nyt vain odotan vastausta, joko olen toimittanut riittävät selvitykset. Kuvan kasvi on tuossa kuistilla siksi, kun ennen pohjoisen mutkaamme koetin kanniskella kesäkukkia suojaan mahdolliselta kylmältä. 

Mitä tulee kuvan Heavenly Blue -päivänsineen, niin sekin on osoittautunut enempi harmin kuin ilon aiheeksi. Muutama vuosi takaperin ostamistani siemenistä olen saanut kukkivia päivänsinejä yhden ainoan kerran. Keväällä kylvin viimeisenkin siemenen ja yritin tainta hyysätä parhaani mukaan, valoa, lämpöä ja ravinteita. Komeat on lehdet, mutta taaskaan ei nupun nuppua, niin kuin ei viime- eikä edelliskesänä. Sen sijaan pienempikukkainen violetti päivänsini kukkii uskollisesti ja runsaasti. Varsinainen luottokasvi, jonka siemeniä on kerättynä monta vuosikertaa, ja taas keräsin lisää. 

Tytit ja muuta sadonkorjuuta

Kanttorilan ensimmäisinä vuosinamme hankimme yhden Tarmo- ja neljä Tytti-pensaan tainta, kun olin saanut päätettyä, mihin ne sopisivat. Paljon ne eivät ole vielä kasvaneet, mikä on aivan hyvä asia, ja tuotto on ollut vaihtelevaa. Ensimmäisen, muutaman marjan sadon jouduttua lintujen tms. marjavarkaiden suihin sato on pikkuhiljaa runsastunut, mutta viime kesän kuivuudesta ilmeisesti johtuen tyrnikään ei tuottanut juuri desilitraa enempää. Yhteensä siis neljästä Tytistä. 

Tänä kesänä näytti taas aivan toiselta. Keräsin marjat lopuistakin tyrnipensaista eilen, paras pensas tänä vuonna antoi puoli litraa, toiset kolme ehkä yhteensä saman verran.

Annoin tyttöpensaille nimet erottaakseni ne toisistaan. "Takimmainen oikeanpuolinen" on hankala nimi ja voi tarkoittaa katsomiskulmasta riippuen ainakin kahta eri pensasta. Niinpä tytöt ovat nyt nimeltään Tytti Matala, Tytti Pikkarainen, Tytti Vintturi ja Tytti Isola. Jos käyt niitä katsomassa, tunnistat kyllä, kuka (emi)kukin on. Toistaiseksi. Kasvavathan ne tuosta. Mutta Vintturi jäänee silti vinovartiseksi.

Mustaherukoita poimin oman puskan lisäksi Millanin takamarkilla. Se souvi on tältä satokaudelta ohi. Vadelmia vielä lienee kypsynyt, pitäisikin tästä lähteä niitä haeskelemaan - ellei eilisiltainen sade ehtinyt niitä varistella. Valkosipulit on nostettu ja Borlotto-pavut keitetty pakkaseen, ja eka erä pensaspapua, mutta pian pitänee kerätä myös härkäpavut. 

Myös metsän satoa olemme käyneet koluamassa useammin kuin moneen vuoteen, sekin hyvä tästä vuorotteluvapaastani. Viimeksi lauantaina kävimme uudestaan kantarellipaikalla, mukana sienikorin lisäksi marjasangot ja -poimurit. Ja niin mukavasti meni retkemme, alun marmatuksista huolimatta, että löysimme myös toisen kantarellipaikan sekä vaaleita orakkaita. Ja mustikoitakin yhä löytyi toisten jäljiltä reilu viisi litraa. Litran verran poimin Millanille tuliaisiksi, kun menimme metsästä päin hänen kahvipöytäänsä.

Kahvista puheen ollen, se oli yksi alkumarmatuksen syy. Kahvitermoksemme korkki oli taas jäänyt auki ja alkoi vuotaa kumossa olevaan reppuun auton takapenkillä. Mies hoksasi onneksi hajusta ja ehdin nostaa repun pystyyn ja pelastaa puoli pulloa retkievästä. Mies yleensäkin valittaa metsäretkelle mennessä esimerkiksi, että ei  sieltä mitään kuitenkaan löydy, ja nyt on jo pari kertaa käynyt niin, että hän valittaa mukaan otetun nesteen vähyyttä. Minulla oli kahden desin vesipullo, jonka hänelle lupasin, mutta ei sellainen kuulemma riitä. Kyllä ne valitukset taas metsässä loppuivat, viimeistään siinä vaiheessa, kun mies bongasi vaaleaorakasesiintymän. Nyt on vakaa aikomus hankkia uusi termospullo, jos löytyisi sellainen, missä on idioottivarma kierrekorkki, ilman napsuttelumekanismeja. Evästä oli lopulta kuitenkin riittävästi, ja kahviakin jäi vielä Millanin kahvipöytään asti.

Vaaleat orakkaat menivät perunaan soosihin, mutta keltavahverot paloittelin eilen kuivuriin. Mikä ihana tuoksu ❤️

Laiskotellen

Hiljaiselo blogilla kuvastaa osuvasti omaa eloani. Oikeastaan sen jälkeen, kun käteeni tuli allerginen reaktio heinäkuun 20. päivän tienoilla en ole oikein mitään projekteja saanut aloitettua.

Toki tässä on ollut mökkireissu ja tyttären häät, sekä marjastusaika kiihkeimmillään (mökkireissun lisäksi kolme mustikkaretkeä, lisäksi puutarhasta vadelmaa, mustaherukkaa ja loput saskatoonit). Mutta joinki en osaa olla tuntematta lievää syyllisyyttä pitkään jatkuneesta saamattomuudestani. Lukemiseenkin liittyy vanhastaan syyllisyyden tunnon häivähdys, mutta silti olen viimein tarttunut muuhunkin kirjaan kuin sänkylukemisena olevaan Raamattuun. Tarun Sormusten herrasta uudelleen lukeminen kesti viikon, siihen sain yllättäen inspiraation tyttären pitämästä maljapuheesta, jossa hän lainasi Bilbon syntymäpäiväpuhetta.

Tuohon ihottumaan asti pidin varsin säännöllistä puuhapäiväkirjaa, joka toimii myös tehtävälistana. Jos olisin joka päivä kirjannut joka risauksen, näkisin ehkä, että jotain pientä sentään lähes päivittäin olen saanut äntihin.

Tämä kesäkin on ollut jotenkin hidas. Olen kiitollinen, ettei minun tarvinnut palata kouluun, kun nyt vasta oikeastaan satokausikin on päässyt käyntiin. (Avomaankurkutkin ovat vasta pääsemässä kasvun alkuun, kun tähän aikaan viime vuonna taisi olla jo kaksikin kurkkuerää säilöttynä.) Puhumattakaan kaikesta, mikä olisi jäänyt näkemättä, jos pitäisi viikot olla työmaalla. Kuvan puulilja Frison tuoksuvien kukkien lisäksi olen saanut ihmetellä mm. perhosia ja niiden toukkia.

Tämä matarakiitäjän toukka yllätti minut eilen kaivautuessaan kasvimaahan. Myöhemmin oli jo tyystin piilossa, ei edes erottunut kaivautumiskohtaa, ja valmistautumassa koteloitumaan. Aiemmin tällä viikolla näin nahanluonnissa olleen pikkuiltayökkösen toukan, joka oli syönyt keltakurjenmiekkaa. 

Eilisen helteellä puuhasin pihalla liian vähissä vaatteissa (lue: suojautumatta) ja sain runsaasti osumia nokkosista ja ties mis ötököistä. Ja taas iho kutisee ja punoittaa niin käsissä kuin jaloissa. Viime yönä heräilin raapimiseeni. Tänään olisi muuten ollut mukava puuhasää - ja hetken ehdinkin jatkaa eilen alkamaan perennapenkin kohennusta - mutta sadekuurot ovat saaneet hakeutumaan katon alle. 

Kesäjuhlaa ja kesävaivaa

Melkein perinteeksi muodostunut kesäihottuma  iski käsivarsiin viikko sitten keskiviikkona. Koko alkukesän koetin olla tarkoin ja suojata kädet ja käsivarret aina puutarhatöihin. Viime viikolla roikoottelin pihalla hihattomassa paidassa ja varomattomasti suojausta muistamatta käsittelin useitakin eri kasvilajeja. Kutiseva tulehtunut ihoalue ranteesta puoleenväliin kyynärvartta vähältä invalidisoi minut muutamiksi päiviksi. Piti varoa likaantumista ja rasittumista.

Viikonloppuna oli Uusheräyksen Kesäseurat Kurikassa, ja sinne pukeuduin pitkähihaiseen puseroon, joka piilotti oikeaan, pahemmin tulehtuneeseen, käsivarteen kietomani sideharsosuojan. Oli ihana tavata tuttuja ja erityisesti äidin sukua. 

Sunnuntaina juhlien jälkeen olin jotenkin alamaissa, mutta maanantaina sain miehen kanssani lähtemään mustikkametsään, niin se kyllä piristi, koska marjaa löytyi, jonkin verran jopa hillaa eli valokkia. Valokki oli vähän ylikypsää ja mustikka olisi saanut olla aavistuksen kypsempää. Mutta mustikkaa jäi löytämäämme paikkaan runsaasti. Jos tässä vielä poutaantuisi, voisi tehdä toisen reissun - etenkin jos saisimme hankittua uuden kaappipakastimen, joka mahtuisi sinisen kamarin nurkkaan.

Nyt käsi alkaa olla parantunut (toki vielä rumien arpien vallassa) ja olen vähitellen pystynyt ja innostunut pihatöihin. Olen jatkanut syyslannoitteen levittelyä, ja viimein olen raaskinut kurittaa kehäkukkaa, joka on tapansa mukaan vallannut kasvimaan. Olkoonkin, että se on ötökkäsuojakasvi, mutta pitää sitä kasvutilaa olla niille suojattavillekin. Vielä sitä piisaisi pois revittäväksi. Muutaman maljakon ja yhden sangon olen täyttänyt kehäkukin, ja loppuja ruosinut katteeksi kasvimaalle. Vaikka koville se ottaa repiä kauniita, reheviä ja kukoistavia kukkavarsia. Pitäisi vissiin mainita naapureille, että saisivat hakea halutessaan maljakkokukkia. Siskoni tapaa käyttää kehäkukkaa saippuoiden teossa, mutta miten näitä hälle toimittaa? Elleivät ne sitten kelpaa kuivattuina 🤔. 

Kovakourainen perkuu on luonut tilaa myös uudelle salaattikylvökselle. Tilliä ei ehdi enää kasvattaa, mutta kunhan nostan valkosipulit pois, niin viimeistään silloin kylvän vielä salaattivuonankaalta syyssalaatiksi. 

Jätin perkaamatta pieniä perunantaimia. Oletan, että viime vuosina perunoihin ilmestyneet "marjat" ovat kylväytyessään itäneet. Katsotaan, josko ne selviäisivät taas talvesta ja kasvaisivat aikanaan oikean kokoisiksi.

Porkkanasadosta on tulossa monikertainen viimesyksyiseen verrattuna. Kas kun viime vuonna sain vain yhden porkkanan... 

Epätyypillinen aamupäivä sekä vanhoja ja tuoreempia autokommervenkkejä

Lentävä lähtö, aamupala seisaaltaan samalla pakaten käsilaukkua. Vasta kahdeksan jälkeen selvisi, että lähdetään sittenkin ajelemaan juna-asemalle, että mies hyppäisi yhdeksän junaan. Ja mä olin silloin vielä petissä, kun miehelle soitettiin, että tuulilasi saatiin sittenkin. Mutta aloitetaan alusta (tulleeko tästä taas ylipitkä sepustus...ensin siis sitä autoasiaa, mikä ei kylläkään ole epätyypillistä meidän kotitaloudessa.) 

Aikaisemmassa blogitekstissä olen kertonut, miten pojan auton tuulilasille kävi.

Mutta sitä en kertonut, että Kaustisen reissumme jälkeen mies kävi viemässä meidän automme kuopukselle lainaksi, jotta poika pääsisi seuraavalla viikolla kesälomansa loputtua ajamaan 15 km:n työmatkaansa. Mies lähti aikaisin aamulla, vaihtoi pojan auton konepeltiin saranat ja palasi illalla junalla. Oli sovittu, että tänään, kun lasikorjaamolta olivat luvanneet kahdeksalta ottaa auto työn alle, lähellä paikkaa asuva ystävämme veisi aamulla  auton lasinvaihtoon. 

Tällä viikolla tiistaina "palautusautossamme" (se olisi taas uuden blogitekstin sepustus, antaa olla) olisi ollut viimeinen katsastuspäivä. Mies raatoi ruosteenpoistossa ja ison reiän paikkuussa yökaudet, mutta ei mielestään saanut katsastusvalmiiksi, joten olemme olleet autottomia. Sehän ei muuten haittaisi mitään, mutta ensi viikonloppuna pitää päästä Uusheräyksen Kesäseuroihin Kurikkaan, kun niitä on jo kaksi vuotta siirretty. Millan oli jo aiemmin ehdottanut lainaavansa meille autoaan tarvittaessa. Niinpä kehkeytyi suunnitelma, johon kuului auton lainaaminen päiväksi. Eilen ajoimme pyörillä Ruusurantaan, kahvittelimme ja lähdimme sitten Millanin autolla kotiin. Minun pyöräni jätettiin Millanin pihaan, miehen pyörä nostettiin peräkoukkuun. Mies aikoi aamulla ajaa kanssani Millanin autolla lähimmälle juna-asemalle, koska yleisillä sinne ei olisi ehtinyt aamujunalle. Minä sitten ajaisin auton takaisin Ruusurantaan vaihtaen sen jälleen pyörääni. 

Mutta eilisiltana tuli uusi yllätys, joka tuntui romuttavan suunnitelman. Lasinkorjausliikkeestä tuli iltakuudelta viesti, että kun ottivat aamua varten Skodan lasin paketista, se olikin rikki! Vasta aamulla pystyisivät selvittämään, löytyykö paikkakunnalta uusi vaihtolasi. 

Mies varautui aamuiseen lähtöön, minä en (laittanutkaan kelloa herättämään tai pakannut ostostarvikkeita, olin luvannut käydä Millanille kaupassa samalla), koska arvelin, ettemme mitenkään voi saada tietoa mahdollisesta uudesta lasista ennen kuin pitäisi olla junalle menossa. 

Mutta niin vain kävi, että vähän kahdeksan jälkeen soittivat, ja silloin hyppäsin petistä vaatteisiin ja kohta auton kyytiin. 

Mikä sitten oli niin epätyypillistä tässä aamupäivässä? Kyllähän meillä autojen kanssa on totuttu tanimaan milloin mitenkin. Jos ei kiireistä loma-aamua lasketa, niin ensiksikin se, että minä jouduin ajamaan autoa. Ja vieläpä lainasellaista. Vieraalla paikkakunnalla ehdin jopa eksyä heti asemalta lähdettyäni, vaikka tullessa olin katsonut aikomani kaupan olevan aivan likellä. Eikä yksinään kaupassa käynti myöskään ole minulle tyypillistä saati mieluista. Niin kuitenkin onnistuin tekemään ostokset ja palauttamaan auton samassa kunnossa. 

Kotimatkalla epätyypillisesti yksin pyöräillessä poikkesin levähdyspaikalle juomaan ja ottamaan minulle epätyypillisen lomakuvan järvenrantamaisemasta. Tietäähän sen, mitä minun lomakuvissani yleensä on 😊. 

Satoa odotellessa

Juteltiin tänään Millanin kanssa siitä, miten hitaasti tänä kesänä kesäkurpitsat ja avomaankurkut ovat edistyneet. Toki Millan on saanut jo pari kyynärän mittaista kurpitsaa (ja minäkin olen poiminut pari keskenkasvuista, jotka näyttivät olevan päästä pilaantumassa), mutta hänenkin kurpitsamaallaan on kehitys tuntunut pysähtyvän. Ajattelin, että minun kasvatuksessani on jotain vikana, liian myöhäinen kylvö ja istutus, liian vähäravinteinen kasvualusta... Mutta ehkä säissä tai vuodessa on ollut jotain häikkää? Toki ensi keväänä minulla on paremmin aikaa paneutua taimikasvatukseen, sen aikatauluun, karaisuun yms. 

Myös kasvihuoneessani vitkutellaan. Paljon on tomaatin raakileita ja kurkun alkuja, yksi kurkku on sentään jo 15-senttinen, mutta kauan on senkin kasvu kestänyt. Vaan eipä tässä kiirettä, jos vain kesää vielä riittää.

Siitä iloitsen, että tänä vuonna munakoisot näyttävät kasvavan ja kukkivan hyvin. Viime kesäksi en niitä kasvattanutkaan, kun ei ollut varmaa, missä vaiheessa kasvihuone valmistuu. Uudessa huoneessa ilmeisesti valoa ja lämpöä riittää munakoisonkin vaatimuksiin.

Kävin juuri kasvihuoneessa aikeenani ottaa pari kuvaa, kun huomasin harmikseni parin tomaatinraakileen mädäntyneen tyvestään. Perunaruttoako? Nakkasin kasvihuoneesta pois kaksi ämpäriä, joissa perunaa kasvamassa, ja keräsin tomaateista alalehtiä, joissa myös jotain ruskeita kuihtuneita kohtia 😒 Jos huonosti käy, tomaatit eivät ehdi kypsyä ennen kuin pilaantuvat...

Mutta jos tänä kesänä ei saadakaan mansikkaa eikä tomaattia, niin aina kasvimaalta jotain saa. Ainakin salaatti on tänä satokautena menestynyt...

Lehmuksen tuoksussa

Olipa mukava viettää aikaa puutarhassa, kun tienvarren lehmukset sulostuttivat kesäiltaa hurmaavalla tuoksullaan.

Jaahas, tässä ehti vuorokausi vaihtua parikin kertaa ennen kuin pääsin jatkamaan blogikirjoitusta. Mutta ei se mitään, sillä lehmus jatkaa ihanaa tuoksumistaan yhä.

En tokikaan enää muista, mitä puuhailin puutarhassa toissailtana aamupäivän kyläreissun (Millan) ja ruuanlaiton (uudet potut) jälkeen, mutta eilisen puuhan muistan. En tiedä, oliko se silkkaa hulluutta, epätoivoista ainakin. Ihana synttärilahjani Lavia-omenapuu on näyttänyt vain kituvan ja taantuvan siinä paikassa, johon sen 8 vuotta sitten istutin - liian syvään. Ajattelin jo silloin, että olisiko pitänyt yrittää nostaa ylemmäs. Mutta vanha kuoppa oli myös liian lähellä vanhaa kuusiaitaa. Nyt ajattelin, että ei puuparan tila tuosta enää juuri voi huonontua, vaikka sille aiheutankin kauhean stressin ylöskaivuulla ja uudelleen istutuksella.

Aloitin jo edellisiltana valmistelut kokeilemalla kaivaa aikomaani paikkaa, josko ei olisi kovin isoja kiviä edessä. Koska kuopan teko vaikutti lupaavalta, jatkoin eilen kuopan valmiiksi ja aloin sitten mahdollisimman varovasti kaivella Lavian ympärystää. Vihdoin nostin puun juurakkoineen (joka oli pysynyt melkein alkuperäisen kokoisena) kottikärryyn ja valelin päälle pari sangollista vettä. Jännitin, onko minulla tarpeeksi täytettä kuoppaan, kun tarkoitus oli saada puu tällä kertaa riittävästi koholle (lievästi kummulle ja varttamiskohta maarajan yläpuolelle). Tyhjäsin kärryllisen toisesta kompostorista, talloin tiiviiksi, hain vähän lampaanvillaa kuoppaan sillä ajatuksella, että se hitaasti lannoittaisi (koska sarvilastuja ei minulla ollut käsillä), lisäksi kourallinen syyslannoitetta ja sitten kolme säkillistä puutarhamultaa. Lisätäytettä sain edellisestä kuopasta (siinä näytti olevan vielä sarvilastujakin jäljellä) ja vanhoista purkinpohjista, joita olin tyhjännyt säkkiin kesän mittaan. Mies oli reissun päällä, niin en voinut oikein ajatella multakuorman hakemistakaan pyörän jopparilla. Kun vielä lapioin vähän kuopasta noussutta hiekkaa päälle ja kun pystytin kaksi tukipuuta, niin Lavia on nyt ainakin valesvireessä. Yhden säkillisen minun pitäisi siihen vielä tyhjätä, kunhan saan taas multaa.

Mutta nyt kuitenkin sain vihdoin ratkaistua myös hevoskastanjan sijoittamisen. Minulla on noin kolmivuotinen taimi ollut ruukussa kasvimaahan upotettuna odottamassa istuttamista. Lavian vanha krooppi jouti nyt siihen. Hevoskastanjalle tyhjäsin kasvualustaa toisesta kompostorista. Muuten se saikin sitten tyytyä kuopasta pois kaivettuun hiekansekaiseen multaan (tai ehkä kuvaavampi ilmaisu olisi mullansekainen hiekka...) Toki sekin sai syyslannoitetta, ja seuraksi kuopan toiseen laitaan pesofarillisen helmihyasintin sipuleita. Vielä pitäisi sitten huolehtia myös molempien puiden ympärille katetta suojaamaan rikkaruohojen kylväytymiseltä. Vanhasta joustinpatjasta talteen otettu huopakangas kelpaa siihen.

Yritän vielä laittaa jokusen kuvan. Välillä puhelin on kyllä kieltäytynyt kuvien liittämisestä valittaen, että tila ei riitä, mitä sekin sitten tarkoittaa.

Oppilaalta saatu neilikka kukkii nätisti. Samasta perheestä sain taannoin valkoisen gerberan, josta otin talteen siemenhaituvia. Nyt minulla on pikkuinen gerberalapsi purkissa.

Joustinpatjaköynnöstuessa ei kuki vielä kuin päivänsini - ja talvettunut keijunmekko melko huomaamattomasti - mutta vihreyttä kiipii jo kivasti. "Alahyllyllä" leijonankita, ahkeraliisa ja onnenapila kukassa, gladiolus, Heavenly Blue - päivänsini ja vaniljasamettikukka antavat vielä odottaa itseään.

Puuhapäiväkirjaa

Kannoin ja istutin eilen tomaatit kasvihuoneeseen. Osa oli tietty tänään lotossa, kun on ollut niin lämmintä, mutta eivätköhän kohta totu. 🤔

Kannoin sinne yhtä ja toista muutakin, mutta paprikoita en voinutkaan vielä sinne istuttaa. Lehdissä olevat vioittumat huolettivat sen verran, että tänään googlasin aiheuttajan; ripsiäinen. Suihkuttelin niitä ja kannoin ne eristykseen kuistille muovikasvihuoneeseen. Illalla nostin muovihuoneen keittiön porstuaan, kun en uskalla viikoksi jättää ulos.

Jotain uskalsin jo uloskin istutella, syyssyrikän ja ystävättäreltä saamani köynnösruusun. Peittelin ne kuitenkin kateharsolla. Illan päätteeksi kaivoin purkkeihin muutamia perennat alkuja pikkusiskon uutta omaa puutarhaa varten. Ensi lauantaina olisi tarkoitus käydä siskojen luona ja samalla viedä taimia. 

Vappu - meni omasta erestänsä

 Viikonlopun viettoon lähtiessä minulla oli jo vähän onhoonen olo, väsytti ja särki jäseniä. Autossa yritin torkkua. Perillä Kanttorilassa käynti postilaatikolla, puutarhan kautta, otti voimille ja vilutti. Sisällä oikaisin sohvalle ja mies rupesi minua passaamaan, peitteli, kantoi minulle kuumaa mehua, särkylääkettä ja kuumemittarin ja viritti tulen takkaan. Myöhemmin toimitti vielä syömistäkin. Nukuin koko illan sohvalla ja yöksi siirryin sänkyyn nukkumaan. Yöllä heräsin juomaan vettä tuon tuostakin. Aamulla eikä myöhemminkään lauantaina ollut enää kuumetta, mutten silti rohjennut itseäni rasittaa puutarha töillä saati muillakaan. Enkä olisi jaksanutkaan. Iltapäivällä kävin hitaan katselukierroksen kasvimaalla ja ympäri perennapenkkejä pyntättynä mm. villahousuihin, toppapukuun ja lapasiin. Tänään en ole senkään vertaa vappua juhlistanut, muuta kuin olemalla radiokirkossa. Kohta jo lähdetään takaisin pohjoiseen, mutta kuitenkin mutkin Millanin kautta, että hän saa keijunmekot äitienpäiväksi istutettavakseen. Siinä onkin tarpeeksi vapun juhlistamista. Eikös se ole ystävyyden ja kukkien juhla? 

Ilonpilkahduksia huolen ja surun keskellä

Viime aikoina sieltä täältä lähipiiristä on kuulunut ikäviä uutisia, niin viestejä sairauksista kuin kuolinsanomiakin. Millanin isä kuoli toissaviikolla. Kuolema ei tullut yllätyksenä, mutta nopeasti.

Oman surunsa ja kaikkien sairauksiensa keskellä Millan jaksoi lohduttaa ja rohkaista minua, kun eilen kerroin mieltäni painaneesta koulumurheesta. On suorastaan käsittämätöntä, miten hän jälleen kerran muutamassa hetkessä pystyi palauttamaan iloni ja toimintakykyni, sillä olin ollut kuin lamaantunut monta päivää enkä ollut oikein osannut iloita niistä monista erilaisista ilonaiheista, joita pitkin viikkoa kuitenkin oli ollut (esimerkiksi veljen hyvä ennuste sairaudessaan).

Kun sitten lähdimme Millanin luota, sain taas yhden ilonaiheen; parvi pulmusia pyrähti ajotieltä lentoon. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun edellisen - ja ensimmäsen - kerran näin pulmusia. Minä otin valkoisten lintujen lehahduksen Taivaan Isän muistutuksena siitä, että hän on Pojassa puhdistanut meidät kaikesta vääryydestä.

Tänään löytyi kellarista yksi ilonaihe, kun huomasin siellä talvettumassa olleessa syyssyrikässä versoamista. Kannoin sen samantien valoon, annoin vettä ja tuoretta multaa. Viime kesänä syyssyrikkä ei ehtinyt kukkia, kun olin jättänyt sen talveksi niille sijoilleen puutarhaan.

Viikko sitten huomasin samanlaisen ilonaiheen 'Iron cross' -onnenapilassa. Kevään hurmaa.

Iso syy kiitokseen ja iloon on myös se, että mies on saanut yksin tehtyä keittiöremontin melkein valmiiksi. Pystyimme jo palauttamaan sähkölevy Millanille, kun hella on takaisin kytkettynä. Vielä ennen Kanttorilaan lähtöä perjantaina mies sai myös jääkaapin takaisin keittiöön.

Ja tämänpäiväinen iso ilonaihe on se, että parin tunnin kuluttua meillä on mahdollisuus tavata eräs vanha ystävä Eestin ystävyysseurakunnasta.

Ehkä olisi ihan aiheellista ottaa tavaksi kirjata johonkin vihkoon päivittäisiä kiitos- ja ilonaiheita, ettei yksittäinen harmi kasva mielessä suhteettoman suureksi ja lamaannuttavaksi mustaksi möykyksi. 

Pieris brassicae

Tiedän justihin, mitä äitee tekisi näille kaaliperhosen toukille. Mutta en tiedä, mitä itse tekisin vai teenkö mitään. Kaaliperhoset eivät lähteeni (Euroopan hyönteisopas, 1986) mukaan edes yleensä kykene talvehtimaan Suomessa, joten ei niistä pitäisi muodostua sellaista riesaa kuin etanoista. Minun puolestani saavat syödä nuo itsekseen kylväytyneet parsakaalit, jos ainoa lehtikaalini jätetään rauhaan. 

Yläkuvassa lienee mukana myös yksi kirppa. Niitä en ainakaan jätä rauhaan, niille kun kelpaa kaikki muutkin ristikukkaiset, mm. piparjuuri. Alakuvassa puolestaan on havaittavissa perhostoukan ulosteitakin. 

Minua huvitti tuo kaaliperhosen latinankielinen nimi, jotenkin passeli. 

Kesken jäi pihaleikit

 Olin päässyt hyvästi alkuun yhden perennapenkin kaivelussa (tarkoitus on häätää vuohenkello - toivotonta - ja istuttaa tilalle tarhajaloangervoa), kun menin sitten tölväisemään peukaloni syrjään niin kipeää, että lapio ja muut vermeet saivat jäädä niille sijoilleen. En viitsi edes kertoa, miten se tapahtui, mutta kynsi saattaa ajan kanssa irrota. Tarkistin että minulla on jäykkäkouristusrokote voimassa. On se vielä, vuoteen 2025 asti.

Itketti ja tympäisi, kun säiden vihdoin salliessa vaikka istuttelua järjestin itselleni tuollaisen pakollisen pysähtymisen. En nyt sitten voinut muuta kuin kiertää kameran kanssa pihalla. Kuvia tulossa. (Tai siis, yksi kuvaerä tulikin jo, kun aloin kirjoittaa pörröpäistä ennen tätä paljastusta.) 

Ei aina auvoista askarta

 Olen nyt jatkanut etanoiden metsästystä aamuin/illoin. Se on meinannut vetää mielen matalaksi. Viime vuosien kuivat kesät olivat tuudittaneet minut kuvittelemaan, ettei tällä hiekkamäellä etanoita viihdy riesaksi asti. "Höpön pitän höpönä", kuten muinoin totesi pohjoispohjalainen mies lääkärille (joka pyysi tuomaan ulostenäytteen tikkuaskissa).

Olen kurkkinut katteiden alle ja parsakaalin lehtien alapinnoille pitkin kasvimaata (parsakaalta samoin kuin kehäkukkaa on itsekylväytyneenä ympäriinsä). Olen kiertänyt salaattikylvökset  ja - ruukkuistutukset ja kerännyt kaikki pienet ja suuret, joita olen löytänyt. Tähän asti olen tyytynyt vääräoppisesti liiskaamaan etanat kivien/ lautojen väliin. Tänä aamuna kuitenkin otin kierrokselle mukaan keruuastian ja termosmukillisen kuumaa vettä, jonka kaadoin löydösten päälle. Aamun keruu"innostus" sai alkunsa siitä, kun kuuden jälkeen tein itselleni aamukahvin kanssa nautittavaksi silli-munavoileivän ja kun yöpaidassani hain sen päälle tilliä kasvimaalta. Pienten tillien kimpussa hääri tusina vaaleaa pikkuetanaa, jotka vetelin sormin pois ja vein lämpökompostoriin. (Kompostorikin on kaiketi kerettiläinen tapa käsitellä etanoita, mutta eivät kai nekään selviä +60 asteessa hengissä.) Piti pestä hyvin kädet ennen kuin saatoin jatkaa aamupalaa. Jonka jälkeen puin ja suojauduin hyttysiä vastaan, varasin mukaani edellämainitut astiat ja kiersin loputkin tillit.

Olen nyt koettanut puntaroida, mitä teen katteiden kanssa. Pitäisikö kerätä kaikki ruohokate pois ja perata ylimääräinen kasvusto? Vai pitäisikö sittenkin parsakaalin, pihatähtimön ja kehäkukkien antaa kasvaa, koskapa nekin kelpaavat etanoille, jos vaikka paremmin jäisi tilliä itselle?

Tämänaamuisen invaasion jälkeen olin jo melkein päättänyt siivota kasvimaan kaikesta ylimääräisestä kasviaineksesta ja siistiä kasvimaan reunan ruohonleikkurilla. Mutta kyykkiessäni salaattien luona ruohokatetta tonkimassa löysin sen alta niin paljon muuta elämää, etten kuitenkaan raaskinut ruosia katteita pois. Ilokseni näin kasvimaalla mm. useita leppäkertun toukkia. Kateviljelyyn kuuluu se, että kosteuden pidättämisen ja maaperän ravinteikkuuden lisäämisen lisäksi kate tarjoaa suotuisat elinolosuhteet monille ihmisenkin kannalta hyödyllisille eliölle. Kuten kastemadoille. Haluan loppujen lopuksi jatkaa mieluiten luonnonmukaisesti ja luonnon ehdoilla, ja yritän keruuta jatkamalla pitää etanainvaasion joltisenkin aisoissa. Sain vahvistuksen päätökselleni erittäin ilahduttavassa muodossa. Kun jatkoin etsimis- ja tuhoamisretkeäni kääntelemällä kaikkia laudanpätkiä, joiden alle etanat vetäytyvät liialta kuumuudelta suojaan ja kun sillä ajatuksella käänsin ympäri myös ison lankun, joka kenaa lavan reunaan (Se on ollut suojaharson painona), niin lankun alta paljastui piilossa ja suojassa kykkinyt sammakko! Ensin säikähdin, mutta kun tajusin, mitä näin, olin suunnattoman iloinen. Olinhan juuri lukenut netistä etsiessäni apua etanaongelmaan, että sammakot syövät etanoita. Juttelin kaverille mukavia, käänsin varovasti lankun takaisin sen suojaksi ja lähdin hakemaan kännykameraa. Sammakko oli yhä aloillaan, mutta lähti liikkeelle, kun nostin lankkua uudestaan. Joten ei kuvaa.

Seuraavaksi aion laittaa kasvimaalle raparperin lehtiä, joiden alle laitan banaaninkuorta houkuttimeksi. Sieltä pitäisi olla sitten helppo kerätä liiat nilviäiset. Nyt on myös juhannuskalja pullotettu. Siitäkin aion laittaa etana-ansan.

Toinenkin elukkainvaasio vähän kismittää. Kirvat. Omenapuissa kuhisee ja luumu- ja kirsikkapuut ovat kiiltäväntahmeita. Keräsin aamupäivällä nokkosia vesiämpäriin. Päivän parin päästä siivilöin nokkosvettä suihkupulloon ja alan roiskia puita. Minttuteetä voisin kokeilla jo heti tänään, kun sen ei tarvi seistä. Onneksi nyt on ollut siedettävä ilma ulkona, niin näitä ikävämpiäkin puutarha-askareita on sikäli jaksanut tehdä.

Alituinen valppaus!

 Pitäisi myös tuolla puutarhassa pitää mielessä  Villisilmä Vauhkomielen muistutus olla alituiseen valppaana. Eilen illalla jalkapallo-ottelun aikaan olin puutarhassa kastelemassa. Otin viimein myös harson pois kolmen sisaruksen päältä (= kohopenkissä kasvavat rinnakkain kesäkurpitsa, maissi ja härkäpapu). Maissit näyttivät kärsivän jostain. Syyllinen oli paikan päällä; pieniä etanoita löytyi kaikkien neljän maissin lehdiltä. Ne olivat kateharson alla rauhassa voineet mellastaa jo hyvän aikaa. Keräsin kaikki pois mitä rookasin. Tänä aamuna kävin uudestaan tutkimassa kohopenkkiä ja tongin ruohokatetta maissin ja kesäkurpitsan juurilta, ja sieltähän niitä löytyi lisää. Hitaaksi mainitut etanat saivat äkkilähdön. Kateharson tapaan voi kyllä hyönteisverkkokin osoittautua tuholaissuojaksi. Olen leikannut verkon pätkän mukamas suojaamaan ainoaa lehtikaalta ja yhtä parsakaalta, jotka kasvavat sellerin ja muutaman pavun kanssa samalla läntillä. Päivänä muutamana päästin sen alta vapauteen pari kärpästä... (Jos kärpänen pääsee verkon alle, ei se estä  muitakaan lentäväisiä.) Silloinkin löysin - myös - etanoita. Tarttee panna kaljaa, sekä itselle helle-ja juhannusjuomaksi että etanoille ansaksi.

En piitannut ottaa kuvaa maissirievuista saati etananraadoista. Sen sijaan pari ilonaihetta.

Kaunis dahlia, josta muistan yläasteella syksyllä aloittavat entiset oppilaani.

Tämän aamun kasteluiden yhteydessä hoksasin jaloritarinkukan sipulista työntyvän kukka-aiheen.

Nyt en ole enää jaksanut valpastella. Kutinalääke vei minut taas sohvanpohjalle, mutta nokosten jälkeen olo yhä nuupallaan. 

Rotumista

 Isänpäiväviikonloppuna en sitten olovana joutanut kirjoitella. Lauantaina käytiin tavanomaisella vesivisiitillä Millanin luona (kuskaamme hänelle joka vkl kaksi 10 l kanisteria juomavettä, hän ei kykene edelleenkään juomaan oman alueensa vettä). Mutta isänpäivä ei mennytkään millään muotoa tavanomaisesti. Jo aamulla miehellä oli outoa oirehdintaa, jonka hän arveli menevän itsellään ohi mutta joka puolipäivään mennessä olikin pahentunut. Kun soitettiin neuvoa päivystyksestä, sieltä kehotettiin soittamaan yksykskakkoseen. Josta lähetettiin sairasauto viemään miestä isoon sairaalaan. Minä jäin itkeskelemään ja pyörimään  ympäriinsä avuttomana. Ryhdyin tiskaamaan aikani kuluksi, saadakseni itseni rauhoittumaan ja valmistellakseni lähtöä Kanttorilasta, mahdollisesti yksin, itse ajaen, jos miehen vaiva osoittautuisi niin vakavaksi, että joutuisi jäämään pidemmäksi aikaa. Tiskattuani päätin ottaa yhteyttä sairaalaan kyselläkseni tilanteesta. Soiton jälkeen rauhoituin, vaikka edelleenkään en tiennyt tarkemmin. Eikä minun tarvinnut ihan kahta tuntia odotella ennen kuin sain mieheltä viestin, että vaiva oli selvinnyt ja siihen saatu lääkkeet ja että voisinko tulla hänet hakemaan, kun lompsa oli jäänyt pois matkasta.

Kanttorilaan ajelimme takaisin taas täksi viikonlopuksi. Ehdimme eilen perulle vasta pimeän tultua, joten en nähnytkään haravoida. Sen sijaan istuin sohvalla neulomassa joululahjasukkia. Se, ja muutaman muun illan neulomissessiot, kostautui aamulla. Niska-hartiaseutuni ilmeisesti oli niin jumissa, että se aiheutti huimausta. Jota oli lievempänä ollut jo edellisaamuna. Nyt hojaannutti niin, että kaaduin makkarin lattialle. Luojan kiitos, huimaus kuitenkin hellitti vähitellen, eikä sitä tuntunut enää lainkaan siinä vaiheessa, kun kylästelimme Millanilla.

Tänä iltana en ole vielä ottanut kudinta käteeni. Sen sijaan höyrytin maijallisen omenoita soseeksi. Meinaan tohtia kuitenkin pari kerrosta neuloa, pitää vain muistaa venytellä niskoja. 

Leukoija

Kun keväällä halusin hankkiutua eroon ylimääräisistä kukan- ja tomaatintaimista jakelemalla niitä ystäville, niin sain vaihdossa pariltakin ystävältä jotain tilalle. Ulla-ystävältä sain onnenkäenkaalta, Iron Cross -nimistä lajiketta, joka onkin kasvanut ja kukkinut lahjakkaasti koko kesän. En vain vielä muistanut nostaa käpyjä ylös ja talvettumaan. Nyt toivoskelen, etteivät ne olisi kylmettyneet liikaa vaan saisin pysymään hengissä talven yli ensi suveen. Arja-ystävältä sain puolestaan leukoijan taimia. En ollut koskaan itse sellaisia kylvänyt. En edes tiennyt, millaisia niistä pitäisi tulla. Aina on mukava kokeilla uusia lajeja, sen olen oppinut vuosien mittaan erityisesti Millan-ystävältä. (Muuten mulla olisi varmaan kesäkukkina edelleen vain ne vanhat tutut orvokki, petunia ja lobelia...)
Tämä kesä taisi olla haastava ainakin juuri leukoijalle, tai ainakin Kanttorilassa minun hoivissani. En karaissut tarpeeksi ennen ulos istuttamista, siksi leukoijan taimet varmaan juroivat pitkään. Sitten tuli jokin ötökkähyökkäys, jonka jäljiltä pienistä taimista jäi jäljelle melkein pelkkä ranka. En kuitenkaan riipinnyt kituvan ja puolikuolleen näköisiä taimireppanoita pois. Ja niin vain ne vähitellen toipuivat ja kesän edetessä alkoivat uudelleen kasvaa. Eiväthän ne kovin korkeiksi ehtineet, mutta lopulta ilmestyi myös pienet kukinnot. Elämän voima ja kasvun ihme yllättää yhä.

Näkeekö lintu punaista?

Parin viime kesän heikon punajuurisadon takia halusin tällä kertaa pelata varman päälle ja kylvin punajuurta eri kohtiin ja eri aikoina, ensimmäisen kylvön jo toukokuulla, vaikka perinteisesti on neuvottu, että punajuuri kylvetään vasta kesäkuun 10:nnen jälkeen.
Kun sitten ensimmäiset olivat itäneet ja olivat jo kunnolla kasvussa, löysin harmikseni ensin yhden, sitten vielä toisen irti nypätyn punajuuren taimen. Saman tien peittelin kateharson palalla loput taimet, kuten olin suojannut jo aiemmin härkäpavun taimet. Aikaisemmilta vuosilta minulla oli kokemusta siitä, että linnut käyvät nokkimassa niitä ylös. Ja nyt siis myös punajuuria.

Salaattituotannon olen myös halunnut turvata, viimeisen kylvön tein heinäkuun puolella. Osa ostosiemenistä iti huonosti, Baby leaf - salaattimixistä iti vain muutama Lollo Rosso. Tänään sitten löysin suurimman niistä irti nypättynä. En viitsi vaivootella parin jäljelle jääneen päälle suojaa, kun muun väristä lehtisalaattia on ylitarjonnaksi asti. 

Ihmettelen vain, miksi linnut ovat tänä kesänä iskeneet juuri punertaviin taimiin. Ja kun eivät sitten edes syö! Nostavat vain näivettymään. No, eipähän toisaalta ole ollut etanoista riesaa toistaiseksi tänä kesänä. 

Kirpat ovatkin sitten oma lukunsa... 

Kirpat

Nuo ristikukkaisten suursyömärit. Tänä kesänä vasta tajusin, että piparjuurikin kuuluu ristikukkaisiin, kun löysin kirppa-armeijan sitä ahmimasta. Ravistelin siitä kuoriaisia kouraani... hmm... kourakaupalla. Aion siirtää piparjuuren kauemmas kasvimaata.  Olen repinyt ristikukkaisia rikkaruohoja pois ennaltaehkäistäkseni möhöjuurta, mutta mietin vaan sitä, iskevätkö Kirpat sitten ensi kesänä johonkin muuhun kasvisukuun, jos/ kun ristikukkaisia ei ole tarjolla. En aio enää hetkeen yrittää kaalin enkä nauriin viljelyä. Mutta saapa sitten havaita, pääsenkö kirpoista. 

Pitkä hiljaisuus

On mennyt taas horvi edellisestä kirjoituskerrasta. Tällä kertaa yksi verukkeista on sairastelu. Kuun vaihteessa sairastuin juuri, kun olimme tulossa viikonlopuksi Kanttorilaan. No, tulimme silti, mutta kyllä oli tukalaa istua autossa, kun kuume nousi. Makasin korkeassa kuumeessa koko viikonlopun, siinä meni synttärikin hyvin vaisusti. Mies koetti tarjota synttärikahveja, mutta ei oikein mikään edes maistunut. Sunnuntaina palasimme illalla pohjoiseen, olin ottanut särkylääkkeen ja auton penkinkin sai kenaamaan makuuasentoon, kun kyydissä ei ollut enää autontäydeltä renkaita, niin paluumatka oli siedettävä. Perillä välittömästi petiin. (Mieskin alkoi kuumeilla sunnuntai-iltana, niin vietimme pari päivää sängyssä.) Eihän minusta ollut töihin maanantaina eikä tiistaina eikä vielä keskiviikkonakaan, vaikka kuume oli jo tiistaina poissa. Olo oli varsin voimaton vielä torstainakin, mutta selvisin koulupäivästä. Puolikuntoisuutta piisasi vielä edellisviikon, vasta tällä hiljaisella viikolla olen kokenut itseni tervehtyneeksi, kun ei ole enää tarvinnut nukkua päikkäreitä. Jaksoin jopa siivota pääsiäiseksi. Vähäsen siivosimme Kanttorilassakin pääsiäistä varten viime viikonloppuna, ja hyvä niin; nyt ei ole ehditty siivoamaan. Se mitä on jäänyt hiljaisen viikon vietolta aikaa (kiirastorstain messu paikallisessa ja pitkäperjantain jumikset netin kautta), olemme olleet pihahommissa. Huokasin tänään miehelle, että ei tästä kyllä tule koskaan valmista...

Hiekkaa ja kiviä

Heinäkuussa kirjoitin kovaonnisesta ja mutkikkaasta maalämpöhankkeesta. Ennen syyslomaa kirjoittelin, että kenties maalämpöputket kaivetaan tontille viimeinkin syyslomalla, vaan eipä ilmaantunut kaivurin vielä silloinkaan.
Erityisesti miehen kärsivällisyyttä koeteltiin, asioiden viipymisen lisäksi vieläpä niin, että hänelle soittelivat ensin putkenkuskaajat kahteen otteeseen neuvoja kysellen ja sitten syyslomaviikon jälkeen kaivurimies soitteli epätietoisena, mistä voisi kaivaa, kun omenapuut ovat tiellä. Että miksihän niitä ei ole kaadettu pois tieltä... No ei ehkä sentään. Mutta mies oli joutunut yrittämään puhelimessa selvittää, mistä saisi kaivella. Kaivuri oli esimerkiksi törmännyt lehmänkokoiseen kiveen ja kysyi mieheltä, kierretäänkö (katkoen omenapuiden oksia ja ehkä juuriakin) vai mitä tehdään...
Mutta viime viikonloppuna Kanttorilaan tullessamme homma oli kuitenkin saatu tehtyä päätökseen. Hienoinen pelko sydämessä saavuimme, mutta ensisilmäyksellä jäljet eivät näyttäneet kovin pahalta. Vasta lähempi tarkastelu paljasti, että osa perennapenkeistä ja myös kasvimaan laita oli kaivuun yhteydessä kokenut kovia.

Ylläolevassa kuvassa on osa perhospenkkiä, jonka päästä lähti yli metrin pätkä ties minne. Toisesta päästä penkkiä oli kadonnut jouluruusu ja suurin osa verihanhikeista. Kaunopunahattumätäskin oli siirtynyt sijoiltaan, mutta törrötti sentään oikein päin penkin päällä, jotta sain sen helposti uudelleen istutettua. Minulle oli yllätys, että perhospenkin ja kasvimaan välinen nurmikäytäväkin oli kaivettu auki. Siinä oli kasvimaan laidasta hävinnyt siihen kesällä istuttamani ruohosipulimättäät ja metrin leveydeltä laitimmaista kohopenkkiä, johon olin ehtinyt alkusyksystä tyhjätä kompostoria lisäravinteeksi... Löysin ruohosipulimättäistä kolme ja istutin ne väliaikaisesti kasvimaalle. Hetken pyörittyäni ja fundeerattuani päätin vallata kasvimaata takaisin rakentamalla laitaan uuden kohopenkin. Kaivuun yhteydessä katkenneista ja pintaan nousseista juurista tuli risusydämelle hyvä alku, pensaiden karsimisesta lisää, päälle ruohomättäitä, joita kaivinkone oli levitellyt ja piilotellut hiekan sekaan maata tasoittaessaan, Sitten haravoimme miehen kanssa lehtikeon  mättäiden päälle. Keväällä viimeistään tyhjään siihen taas kompostoreita ja ehkäpä saan aikaiseksi noutaa hevosenlantaakin.
Totesin, että toinenkin jouluruusuni oli tyystin kadonnut. Tiedänkin, minkä joulukukan toivon saavani tai ainakin ostan itselleni ensi jouluna. Suurin kukkahuoleni on kuitenkin suloinen lampaankorva, nukkapähkämö, jonka olin keväällä suureksi ilokseni löytänyt sittenkin hengissä ilmaantuneena aivan outoon paikkaan ja jonka siirsin turvaan (tai niin luulin) keskelle perhosperennapenkkiä. Penkki oli kaventunut, muuttanut muotoaan ja osin peittynyt hiekkaan, niin että minun oli vaikea hahmottaa, mistä pitäisi yrittää etsiä nukkapähkämöä. Löysin pienen ja typistyneen mättään, jonka minikokoiset lehdet saattavat olla lampaankorvia, tai sitten ne ovat harmaakäenkukkaa. Myöhemmin löysin suureksi harmikseni nukkapähkämön irronneita lehtiruusukkeita kahdestakin kohtaa kaivurin jäljiltä. Kaivata oli ilmeisesti kasannut ylöskaivettua hiekkaa niin kasvimaan kuin perennapenkkiin päälle ja kaivauksia peitellessään kaapannut sitten hiekat ja samalla osan niiden alla olevista kasveista maan syvyyksiin. Rohkenen löytöjen perusteella uskoa, että löytämäni minimätäs on juurikin nukkapähkämö, mutta nyt saan jännätä ensi kevääseen saakka, jaksaako se jäädä henkiin kovakourainen kohtelun ja ties millaisen talven jäljiltä. Toki koetan sitä suojata, mutta näin leudoilla säillä ei vielä kannata kasveja peitellä.

Kaivuri oli löytänyt muitakin kuin sen lehmänkokoisen kiven, jonka hän sentään oli jättänyt maan alle. Maasta nousseita kiviä oli kasattu kahteen kohtaan puutarhan laitaan. Lintujen juoma-altaan vieressä oli muutama iso järkäle ja kuvassa näkyy toinen kiviröykkiö, jota mies ehti jo järjestää ja kasvattaa pinnassa olevilla pienemmillä ja isommilla kivillä. Tuossa kohdin oli aiemmin erillinen siperianhernepensas, jnka mies kaatoi loppukesällä, jotta kaivamiseksi olisi paremmin tilaa. Harmi, ettei kaivinkone ollut nostanut pensaan juurakkoa ylös, se olisi kyllä joutanut. Mies hakkasi kantoa kirveellä palasiksi, mutta pelkäänpä, että silti jaksaa vesoa.
Aloitin kirjoittamisen illalla, mutta piti lähteä välillä nukkumaan. Nyt on isänpäivä, ja yritän saada lastemme isän lähtemään kanssani paikalliseen. Kirkkoon.