Mihin syksy hupeni?

Muutama päivä jäljellä syyslukukautta. Mihin se meni? Viimeksi kirjoittaessani olen muistellut kesää, ja tarkoituksena oli myös kirjata muistiin jotain ensi kesää varten, mutta se taisi jäädä tekemättä. Melkein joka viikonloppu olemme käyneet Kanttorilassa, isänpäiväviikonloppu oli poikkeus. Mutta kesän jälkeenkin siellä on riittänyt muutakin tekemistä kuin blogin kirjoittelu, siitäkin huolimatta, että tänä syksynä helpotimme omenaurakkaa viemällä toistasataa kiloa punakanelia mehustamolle. Miehellä on riihessä pitkällinen autoprojekti (taas tai yhä). Minä taas en hirveitä ehdi lyhyen viikonlopun aikana, mutta viime aikoina olen vähitellen rustannut paikkoja kuntoon joulunviettoa ja jouluvieraita varten. Viime viikonloppunakin saimme paljon aikaan, vaikkei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan. Siitä ajattelin kirjoittaa erillisen stoorin.

Lisää kuvamuistoja loppukesästä 2019

Iso, sisältä vihertävä tomaatti oli herkullisen makea pihvitomaattilajike, jonka siemeniä Millan oli tilannut Eestistä. Itselläni on vuosia ollut pelkästään Moneymaker-lajikkeen siemeniä, mutta Millanilta olen saanut joka kesäksi myös jotain muita lajikkeita.

Millanilta on myös tuon alimmaisen kuvan ihana lila gladiolus, jonka mukuloita häneltä sain keväällä. Samassa maljakossa helminukkajäkkärää ja silkkikukkaa, joka myös kesti pitkälle syksyyn.

Kesä takana, kesä edessä

Muutama jo toki vanhentunut loppukesän puutarhakuva. Ensimmäisessä yksi verenpisaroista ja ritarinkukat odottavat vielä talvettumaan siirtämistä, nyttemmin olen jo kantanut ne sisälle, amaryllikset kellarin rapuille ja verenpisaran vintin ikkunalle yhdessä pelargoniastioiden kanssa. Tänä kesänä pelargonit olivat isoissa yhteispurkeissa, vaaleanpunaiset jalallisessa isossa muoviruukussa ja ne toisenpunaiset pienessä kylpypaljussa, joka minun piti siirtää kottikärryillä likemmäs taloa raahatakseni sen rappuja ylös vintille. Oliivipuu talvettuu vintillä sekin.

Vuosi sitten syksyllä aloittamani reunusmuurin rakentamisen sain kesän päätteeksi etenemään loppusuoralle. Samalla kaivoin ylös kamtsatkan- ym. maksaruohot siivotakseni ruohotuppaat ym. rikat pois. Uuteen multaan istutin sitten maksaruohon lisäksi patjarikkoa, joka kaivonkannelle levitessään/siirtyessään on näyttänyt taantuneelta, kahden kuivan kesän takia varmaan. Tällä hetkellä kuvassa vielä harvalla näyttävät patjarikkosiirrännäiset ovat komistunut silmissä. Uskon, että siivous ja uudelleen istutus on tehnyt hyvää myös mutkan oikeassa laidassa olevalle ketoneilikalle.

(Aloitin tämän tekstin kauan sitten, lokakuun puolessa välissä, nyt kuu on jo kohta vaihtumassa, en viitsi jatkaa tekstiä loppuun, eli siihen edessä olevaan kesään... toinen teksti toiste.)

Pari kuvaa perhospenkistä sen jälkeen, kun olin kaivanut sen toiseen laitaan levennyksen ja istuttanut uudisalueelle kesäkukkia ja joitakin perennoja. Aluksi tuore kukkapenkki näytti kovin alastomalta, mutta loppukesällä se oli suorastaan runsas ja rehevä. 

Syksyn ihanat antimet

Tulimme pari tuntia sitten Kanttorilaan ja aloitimme omenoiden keräämisen saman tien. Tarkoitus on viedä huomenna kuorma tuoremehuasemalle. Emme ole aikaisemmin kokeilleet teettää mehua, mutta nyt sekä Millanin että naapurin rohkaisemana päätimme kokeilla. Tänä vuonna punakaneli on yllättävän hyvälaatuista ja isokokoista ja satoa on enemmän kuin parina edellisenä syksynä. Omenasosetta olen tehnyt jo yli kaksikymmentä tölkillistä ja kuivannutkin olen muutaman kuivurillisen omenaviipaleita. Puhumattakaan siitä, että omenoita on kuskattu sukulaisille, työtovereille ja jopa oppilaille. Joten tuoremehun teettäminen helpottaa työmäärää. 

Muutakin säilömistä olen saanut tehdä. Perinteistä maustekurkkua ja etikkapunajuurta. Erityisesti iloitsen juuri siitä, että sekä avomaan kurkkuja että punajuuria kasvimaa ehti tänä syksynä tuottaa - ja minä ehdin niitä kerätä talteen ennen yöpakkasia. Parina viime kesänä punajuuren kasvatukseni on eri syistä mennyt vähän mönkään, viime talvena jouduinkin turvautumaan kaupasta ostettuihin punajuuriin jouluksi tekemääni juureslaatikkoa varten. Maustekurkun tekemisestä on nyt tullut myös minulle tärkeämpää, kun itseni lisäksi myös vävymme tykkää niitä syödä. 

Kesäkurpitsaa olen raastanut pakastimeen lähinnä kakkujen raaka-aineeksi, tomatilloja ja härkäpapuja olen esikypsentänyt pakastimeen. Pari viikkoa sitten nostin perunat ja yllätyin niiden koosta ja määrästäkin niin, että minun piti ensimmäisen varren nostettuani käydä miehelle näyttämässä niitä kahdeksaantoista isoa mukulaa, jotka yhdestä varresta nousivat.

Juu, kyllä. Tykkään syksystä juuri tästä syystä. Vaikka metsän marjat ja sienet ovat tänä syksynä meidän osaltamme pääosin jääneet metsään, niin satoa olemme saaneet silti kerätä yllin kyllin. Kiitollinen mieli.

Leukoija

Kun keväällä halusin hankkiutua eroon ylimääräisistä kukan- ja tomaatintaimista jakelemalla niitä ystäville, niin sain vaihdossa pariltakin ystävältä jotain tilalle. Ulla-ystävältä sain onnenkäenkaalta, Iron Cross -nimistä lajiketta, joka onkin kasvanut ja kukkinut lahjakkaasti koko kesän. En vain vielä muistanut nostaa käpyjä ylös ja talvettumaan. Nyt toivoskelen, etteivät ne olisi kylmettyneet liikaa vaan saisin pysymään hengissä talven yli ensi suveen. Arja-ystävältä sain puolestaan leukoijan taimia. En ollut koskaan itse sellaisia kylvänyt. En edes tiennyt, millaisia niistä pitäisi tulla. Aina on mukava kokeilla uusia lajeja, sen olen oppinut vuosien mittaan erityisesti Millan-ystävältä. (Muuten mulla olisi varmaan kesäkukkina edelleen vain ne vanhat tutut orvokki, petunia ja lobelia...)
Tämä kesä taisi olla haastava ainakin juuri leukoijalle, tai ainakin Kanttorilassa minun hoivissani. En karaissut tarpeeksi ennen ulos istuttamista, siksi leukoijan taimet varmaan juroivat pitkään. Sitten tuli jokin ötökkähyökkäys, jonka jäljiltä pienistä taimista jäi jäljelle melkein pelkkä ranka. En kuitenkaan riipinnyt kituvan ja puolikuolleen näköisiä taimireppanoita pois. Ja niin vain ne vähitellen toipuivat ja kesän edetessä alkoivat uudelleen kasvaa. Eiväthän ne kovin korkeiksi ehtineet, mutta lopulta ilmestyi myös pienet kukinnot. Elämän voima ja kasvun ihme yllättää yhä.

Loppukesän kukintaa

Olin keskikesällä kovin kärsimätön, kun kirjoittelin hitaista kukkijoista melkein jopa syyttävään ja tyytymättömänä sävyyn. Mutta nyt olen ERITTÄIN tyytyväinen ja iloinen, etteivät kaikki kuki yhtä aikaa vaan loppukesään ja alkusyksyynkin riittää väriloistoa. Jopa zinniat kukoistavat, katsotaan jos niistä jossain vaiheessa ehtisin laittaa kuviakin. Leijonankidat ovat kuitenkin suurin ilonaiheeni. Anoppi taas ihasteli saamassaan kimpussa ensimmäisen kuvan kirjokakkaran kauneutta.


PS. 25.9. Lisäsin nyt nuo pari zinniakuvaa, vaikka ne ovat jo vanhentuneita. Kun kävimme viikonloppuna Kanttorilassa ja kun melkein ensi töiksi kiersin tutkimassa mahdollisia hallatuhoja, niin totesin zinnioiden kärsineen kylmästä - kun taas mm. leijonankidat olivat ennallaan.

Sinikka

Latasin viikolla valmiiksi blogille muutamia aiemmin Kanttorilassa ottamiani kuvia kirjoittaakseni myöhemmin. Vaan tänne Kanttorilaan tultua tekemistä piisaa nin, ettei tahdo ehtiä kirjoitella senkään vertaa kuin työviikon aikana. Näissä kuvissa on muisto tämän vuoden luumusadosta. Vielä matala Sinikka-luumu toki kukkiakin runsaasti, mutta silti sadon runsaus yllätti. Suurin tähän mennessä. Sangossa on ehkä puolet siitä. Söimme luumut tuoreeltaan, emme kuitenkaan kahdestaan, vaan veimme myös tuliaisiksi Millanille (joka puun on istuttanutkin), kaikille lapsillemme ja anopille.

Iittiläinen härkäpapu

Vanhin veljemme on mukana Maatiaisessa. Täällä perhejuhlassa käydessään hänellä oli mukanaan Maatiainen ry:n siemenpusseja myytävänä. Siskoni ostikin häneltä niitä nipun, mutta oli veljellä minullekin jotain mielenkiintoista. Sain häneltä muutaman härkäpavun, jotka ovat vanhaa iittiläistä lajiketta, joka on säilynyt paikallisena ja siksi puhtaana risteytymättä. Joku veljeni tuttu oli aikanaan viljellyt lajiketta, mutta oli jättämässä  viljelyhommat. Veljeni oli saanut papuja voidakseen jatkaa niiden viljelyn ja myös levittää niitä muidenkin kasvatettavaksi.
Meinasin ensin, että annan muutamasta pavusta puolet Millanille, mutta sitten ajattelin, että kasvatan ensin itse, jotta saadaan lisää papuja, joista sitten toivon mukaan riittää jaettavaksi.
Mietin, että esikasvatan iitiläiset ja istutan ne sitten kasvihuoneen viereen perennapenkkiin. Minulla on kahta muutakin lajiketta, joita kylväisin suoraan kasvimaahan vähän myöhemmin siinä toivossa, että perinnelajike kukkisi ja pölyttyisi ennen kuin muihin tulee kukat. Kokonaan en raaskisi jättää muita härkäpapuja kylvämättä. Jos haluaisi pelata varman päälle, niin pyytäisin Millanilta peltotilkkua tavishärkäpavuille. Toisaalta, mistä minä tiedän, onko jollain lähistöllä härkäpapua puutarhassaan tai pellollaan. Tuskinpa sentään, mutta voinhan varmistaa naapurilta.
Kesäloma on lopuillaan, siinäpä hyvä syy suunnitella ensi kasvukautta.

Yksi hituri vielä

Kesäkukkien hitaimmista nopein oli siis taivaanpäivänsinini. Toiselle sijalle kiri keijunmekko, riippuen kuitenkin siitä, missä vaiheessa sen katsotaan olevan kukassa, riittääkö pelkkä mekonhelma vai tarvitaanko se sisusturjake esiin ennen kuin sen voi katsoa olevan kukassa. Kolmannen sijan jakavat nähdäkseni krassi ja mustasilmäsusanna. Niitä on minulla eri paikoissa ja aurinkoisimmissa paikoissa molemmissa on yksi kukka auennut. Pistesijoille, neljänneksi ylsi narsissitupakka, jossa näin tänään ensimmäisen valkoisen kukan. Narsissitupakan varsi kylläkin yltää vasta häävisti polven korkeudelle. Millanilla tämän sisar on venynyt jo minua pidemmäksi. Ja kukkinutkin jo paljon omaani aiemmin.
Nyttemmin jopa zinnioista olen viimein bongannut nuppuja, vaikka ne ovatkin helteestä (kuivuudesta) kärsineet, niinkuin melkein kaikki muutkin pihamme kasvit. Mutta unohdin taannoisesta hituriluettelostani yhden kesäkukan. Sain Millanilta kesän alussa kirjokakkaran taimia, joita hän ei jaksanut koulia enempää. Varmaan yli kuukausi sitten näin Millanin kirjokakkarat kukassa. Oli minullakin yhteen kakkaraan siinä vaiheessa tulossa nuppu, mutta se varsi jossain vaiheessa rapsahti poikki. Nyt nuppuja jo on muissakin ja yksi nuppu alkaa vihdoin raotella auki.

Taivaansininen

Päivänsini 'Heavenly blue' 

Jes! Päivänvaaleansini

Nyt on! Heavenly blue kukkii ja voitti muut hiturit. Ja mikä parasta, Heavenly blue on todella ja oikeasti taivaansininen eikä tummanvioletinsininen, kuten vuosia sitten Heavenly bluena ostamani siemenpussin sato. Joka sekin on nätti. Mutta jatkossakin minulla on toivon mukaan kahta väriä päivänsinen.

Tilanne aamulla klo 7.20. Kunhan kukat aukeavat kokonaan, otan toisenkin kuvan. Mutta ennen sitä vertailun vuoksi kuva siitä toisenvärisestä päivänsinestä. Jos oikein tarkasti katsoo, saattaa erottaa köynnöstuessa myös ensimmäiset punaiset tuoksuherneen kukinnot. Ja ehkä tähän sekaistutukseen putkahtaa lopulta myös noita vaaleansinisiä. 

Ei ihan tyypillinen kesäpäivä Kanttorilassa

Aloitan aamun joko puutarha- ja kastelukierroksella tai postinhaulla, usein kuitenkin yhdistän postinhakuun puutarharundin, niin tänäänkin. Kun lähestyin verkolla suojaamaani Latvian matalaa (kirsikkapuu), niin huomasin räpistelyä verhon alareunassa. Menin katsomaan, harakanpoikahan siellä oli sotkeutunut yritettyään käydä evähillä. Yritin ensin vapauttaa sitä paljain käsin postit kainalossa, mutta osa verkosta oli siipien ja kaulan ympärillä ja osa varpaissa ja kynsissä ihan jumissa, kun lintu oikoi jalkojaan. Jätin sen hetkeksi pyristelemään, kun juoksin hakemaan pienet sakset. Harakka piti pahaa ääntä, räpisteli vastaan ja yritti välillä puraistakin, mutta suhteellisen nopeasti sain kuitenkin leikattua sen vapaaksi. Kiittämättä harakka pyrähti pensasaidan raosta taivaan tuuliin ja minä menin pesemään käteni ja sakset. Luulen, että huhu vaarallisesta kirsikkaverhosta ja vielä vaarallisemmasta saksinaisesta on kiirinyt lähilinnustoon, koska sillä saralla on ollut tänään sittemmin hiljaista.
Nyt kun on ollut helteistä, perennapenkkien uusiminen on pantu jäihin, niin sanoakseni. Kuunvaihekin on kuulemma sellainen, että nyt on mieluummin aika perata ja raivata pensaikkoja kuin istutella mitään. Olen sitten viime päivinä joko ollut laiskana (eli lukenut kirjoja tai istunut netissä tai telkkarin ääressä tai leikkaamassa matonkuteita) tai keksinyt helteelle paremmin sopivia ulkopuuhia, siis perkaamista ja raivaamista. Olin jo aikaisemmin riisunut verkon pois mansikkamaan yltä, kun sieltä ei enää montakaan marjaa ole tulossa, joten pari päivää sitten raivasin mansikkamaalta pois juolavehnää, oreganoa ynnä muuta ylimääräistä. Oreganoa revin pois lähinnä pensasmustikoiden ja mansikkamaan välistä tehdäkseni tilaa ensi kesän verkottamiselle. Samalla siirsin verkkotelineitä kauemmas mustikoista. Hetkessä kerkesi tulla kauhean hiki ja paarmanpuremia, mutta sain mansikkamaan ilmavamman ja tilavamman näköiseksi. Ja taatusti juolavehnän maavarretkin ehtivät kuoleentua kuumuudessa. Eilen sitten raivasin pensaikkoa pienen pätkän. Kanttorilassa on runsaasti pensaita ja ne on istutettu nätisti, mutta niiden pitäminen kurissa on niitä harvoja inhokkihommiani puutarhassa. Tavoitteena olisi raivata auki vanha reitti etuovelta vanhan lipputangon telineen luo, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Hiki tuli taas.
Mutta minun piti oikeastaan kirjoittaa tästä päivästä. Harakkahässäkkä oli poikkeuksellista, vaikka meillä on nyt viime päivinä näkynyt muitakin mielenkiintoisia eläimiä: KAKSI ritariperhosen toukkaa tillipenkissä. Mutta poikkeavaa tänään oli myös askareeni. Mies ehdotti, että lähtisin riihelle lajittelemaan hänen pikkuroinaansa. Olin maininnut jossain keskustelussa, että se voisi olla mielestäni mielenkiintoista puuhaa. Tottakai otin haasteen vastaan. Etsin vain varjoisan paikan, niin lajittelu sujui mainiosti. Tosin aluksi en tajunnut, ettei riitä, että ruuvit lajitellaan risti- ja tähtipäisiin (”torssi” kuten mies sanoo), vaan lisäksi pitää eritellä puuhun käytettävät ruuvit muista. Aina on uutta opittavaa. Haluaisin oikeastaan oppia enemmänkin puu- ja metallitöistä, ”poikien kässästä”, mitä ilmaisua ei enää pitäisi käyttääkään, mutta käyntinpä kuitenkin, lomalla kun olen.
Vielä loppuun uudestaan pari kuvaa ritariperhosen toukasta kolmannen nahanluonnin jälkeen.

Kasvimaan kukisto

Kanttorilan kasvimaalta voi bongata monenlaisia kukkia, siltikin vaikka pois luettaisiin vihannesten (peruna, herne, palsternakka, kesäkurpitsa, sipulit), maustekasvien (oregano, salvia...), marjojen ja ns. rikkaruohojen kukat.

Jotkut kukista olen varta vasten kylvänyt tai istuttanut (kehäkukat ja samettikukat), mutta monia on ilmestynyt omia aikojaan ja olen ne yleensä jättänyt niille sijoilleen, kuten ylläolevan orvokin.

Punakärsämöä Millan on istuttanut/ kylvänyt mm. perhospenkkiin, mutta tuohon kasvimaan laitaan vuosi sitten siihen siirtämäni luumupuun juurelle punakärsämö on ilmestynyt omin lupinensa, mutta kernaasti saa siihen jäädäkin. 

Ylläolevaa ketoneilikan tapaista olen hyysännyt ja varjellut kohopenkin kupeessa. Myöhemmin siirrän sen pieneen pyöreään perennapenkkiin valkoisten kukkien kaveriksi. 

Sormustinkukan siementaimia ilmestyy joka kesä kasvimaalle, aina en ole niitä kaikkia pois perannut. Tänä kesänä löysin iloiseksi yllätyksekseni ranskantulikukkaa keskeltä kuukausimansikoita. Kunhan helteet hellittävät ja kuu alkaa kasvaa, siirrän ranskantulikukat viimeksi kunnostamaani  perhospenkin nurkkaukseen. Alla oleva ranskantulikukka ei ole sitä kasvimaalle ilmestynyttä, kun siitä illalla ottamani kuva ei onnistunut. 

Auringonkukkaakin kasvaa taas parissa kohopenkissä, koska niihin on tyhjätty kompostoria, johon keväällä oli siivottu lintulaudan alustaa. Mutta nyt kohopenkkiin ilmestyi myös tomatilloa. Ja sitten siellä täällä on jokin outo koisokasviksi katsomani, joka ei ole vielä kertonut nimeään. 

 Vertailin oheisten kuvien kasvin lehteä ananaskirsikan lehteen, tuntemattoman lehti oli pehmeämpi, karvapintainen. Olen ällikällä.

Sinimailastakin on vielä kasvimaalla jäljellä, vaikka sen koetin viime kesänä repiä pois. Oli muuten vankat juuret. 

Tykkään, että kasvimaani on kaiken rikkakasvillisuudenkin keskellä sievä ja mukava katsella. 

Ja mukava on nyt myös seurata erästä uutta tuttavuutta eläinten maailmasta. Siskoni täällä poiketessaan sattui huomaamaan tillin rontolla komean toukan, jonka nimen hän nopeasti selvitti netistä; ritariperhosen toukka, joka on eri näköinen jokaisen nahanluonnin jälkeen, kolmannen kerran jälkeen tällainen vihreä mustin punapilkkuisin poikkiraidoin. 

 Esikoisen Ötökät-kirjasta luin, että ritariperhonen munii tietyille sarjakukkaisille, kuten väinönputkelle, mutta joskus myös tilille tai porkkanalle. Olen entistäkin enemmän hyvilläni, että olen kylvänyt tilliä useaan paikkaan ja otteeseen. Meille kaikille riittää tilliä.

Hitauskilpailu

Johtuneeko kesän olosuhteista, mitättömäksi jääneestä karaisuvaiheesta alkukesällä vai liian myöhäisestä kylvöstä, mutta tänä kesänä useat kesäkukkalajit ovat antaneet odottaa kukkimistaan, eikä muutamissa lajeissa ole vieläkään havaittavissa sanottavaa edistystä. Olenkin mielessäni julistanut kilpailun muutamien vitkuttelijoiden välillä, mikä ehättää ensiksi tuottaa kukan ja mikä taas ei ehdi ennen koulun alkua ja lähtöämme Kanttorilasta. 

Kilpailun osallistujat ovat:

- zinnia eli oppineittenkukka 

- köynnöskrassi (myöhäinen kylvö) 

- mustasilmäsusanna

- keijunmekko 

- narsissitupakka

- päivänsini 'Heavenly blue' 

Kuvassa on viimeksi mainittu. Minulla on jo vuosia ollut tummanviolettia päivänsineä ja se on kukkinut jo kauan. Mutta tänä keväänä ostin pussin Heavenly blue -siemeniä, joita noiden aiempien violettienkin piti olla. Nyt odotan hartaasti, saanko viimein myös vaaleansinisiä kukkia. Tuo ensimmäinen kukannuppu näyttää toistaiseksi lupaavalta. Istutin näitä erilleen violeteista, jotteivät ristiinpölyttyisi. Yhdessä pytyssä mulla on molempia värejä kyllä yhdessäkin ja vielä tuoksuhernettä lisäksi köynnöstuen varassa. Ei toki tuoksuhernekään vielä kuki, mutta ei se ole ennenkään aikaisin kukkinut. 

Mainittakoon vielä, että samaisista minun kylvämistäni taimista siskolla kukkii jo keijunmekko ja Millanilla narsissitupakka. Mutta tuo zinnia on kyllä toistuvasti tuottanut pettymyksiä, etten taida enää viitsiä yrittää. Toisaalta, siemeniä taisi jäädä vielä jäljelle...

Parikkala

Kanttorilan puutarhassa on kolmea eri sortin luumupuuta: Sinikka, Kuntalan punaluumu ja Parikkalan tummaluumu. Toistaiseksi hedelmiä on tehnyt vain Sinikka.
 Kuntalan punaluumu sinnitteli viime kesään asti kuusiaidan vieressä eikä oikein näyttänyt kasvavan saati kukkivan. Kun viime kesänä muutenkin mullistettiin pihassa ja kun pelkäsin luumupuun jäävän kaivuun jalkoihin, niin kaivoin sen ylös ja istutin uuteen paikkaan, omenapuurivistön toiselle puolelle kasvimaan laitaan, muutaman metrin päähän hapankirsikasta. Näyttäisi, että Kuntala on toipunut muutosta hienosti, vaikkei se vieläkään kukkia tehnyt, saati luumuja. Mutta ehkä vielä jonain keväänä se kukkii, kun pääsi aurinkoisemmalle ja ehkä myös hedelmällisemmälle paikalle.
Ja sitten se kolmas luumupuu, jolle Millan muisteli nimeksi Parikkalan tummaluumu. Tähän kesään mennessä ei siinäkään ole ollut luumuja, mutta keväällä se oli runsaassa kukassa, mikä povasi hyvää. Ja aivan totta, Millankin huomasi kastelemassa käydessään tulossa olevan ensisadon miettien, miltä mahtavat maistua. Se selviää muutamassa viikossa.

Kiveä kiven päälle

Tässä päivänä muutamana aloin pyöritellä kiviä, joita olimme miehen kanssa keränneet traktlrimiehen tekemän kasan jatkoksi. Isoimmat jätin tietenkin niille sijoilleen, mutta siirtelen niitä, mitä pystyin saadakseni kivien alta kasvaneet ruohot ja siperianhernepensaan vesat kuriin. Mies oli kaatanut hernepensasaidan vieressä erillään kasvaneen pensaan viime syksynä lämpöputkikaivauksen tieltä. No, se kantomöykky jäikin niille sijoilleen juurineen, vaikka olinkin toivoskelin, että kaivuri sen veisi mennessään putken tieltä. Mies piilotti kannon kivillä, mutta niin se vain lykkäsi vesaa esiin, tottakai. Nyt sitten revin vesat ja typistin kantoa lisää kirveen ja oksasaksia avulla. Aukaisin muutaman tyhjän multasäkin ja niillä muoveilla peittelin kannon ennen kuin ladoin kivet takaisin sen päälle. Toivon, että muovi näivettäisi ja estäisi uuden vesomisen. Aikani mietin, mitä sitten teen kivikasan kanssa. Eräänä yönä sängyssä puoliunessa tai unesta heräten olin saanut ajatuksen.

Eilen sitten toteutin yöllisen visioni; vuorasin kivien väliin jääneet syvennykset maisemointi- tms. kankaalla ja levitin päälle tuoretta multaa (tuoretta sikäli, että tyhjäsin säkin kottikärryyn ja sen päälle kaksi sangollista vettä). Sitten pääsin asettelemaan multaan maksaruohoja ja ketoneilikoita, joita olin ottanut talteen siivotessani alimman kuvan perennapenkin etureunaa. Samaisesta perennapenkistä kaivoin myös suikeroalpia (vai pitäisikö taivuttaa -alvea?), jota istutin ihan etureunaan siinä toivossa, että se suikertaisi aikanaan reunan yli ulottuen. Maahan kivikasan vasempaan päätyyn istutin vähän tarha-alpia/ -alvetta, jonka poistin aikanaan yhdestä pyöreästä penkistä liian hallitsevana ja jota mulla oli evakossa hyvin köyhässä ja kuivassa maaperässä, missä se jäi matalaksi ja kitukasvuiseksi. Jos viihtyy, niin kivikasan vieressä se saa vapaasti rehottaa. Laitoin sen viereen toistakin keltakukkaista, jotain korkeaa maksaruohoa, jota Millan arveli siperianmaksaruohoksi ja jota sitäkin kaivoin alimman kuvan penkistä hajasijoittuneena (ja jota sinne jäi iso puska ketoneilikan taakse pönöttämään). Kivikasan eteen istutin isomaksaruohoa, jota sitäkään ei kaukaa tarvitse tällä tontilla etsiskellä. 

Näitä muotinmukaisia kiviä olikin sitten paljon helpompi ja nopeampi latoa järjestykseen. Kovempi homma oli kaivaa ruohomättäitä muurin tieltä ja ruohottuneesta perennapenkistä. Ruohomättäät menivät uusiokäyttöön, sain niillä taas jatkettua palan matkaa mansikkamaan ja kukkapenkin välissä olevaa käytävää, josta kaivinkone repi syksyllä puolet pois.
Tuo yläkuva on siis alakuvassa olevan ”enkelipenkin” takanurkka, joka alakuvassa on oikealla, kasvihuoneen vieressä. Nyt kun muuri on siltä kohtaa valmis ja osa vanhasta hiekkamullasta poistettu (ruohotuppaiden mukana), tarkoitus on kärrätä tilalle tuoretta multaa ja istuttaa reunaan hopeahärkkiä  ja keskemmälle ainakin itsekylväytynyttä  alppipiikkiputkea ja ranskantulikukkaa. Löysin ruohojen seasta helminukkajäkkärää ja yhden punakärsämön, ne varmaan tulevat myös johonkin kohtaan, ja todennäköisesti sormustinkukkaa, koska en aina erota sitä ranskantulikukan taimista.

Viime syksynä sain rakennettua muuria melkein tuon enkelipatsaan kohdalle, ja tarkoitus oli jatkaa ”keväällä”, mutta kyllä alkukesä menee aina ensin kasvihuoneen ja kasvimaan laitossa, ja sen jälkeen olikin sitten muita kiireellisempiä projekteja, erityisesti kovapäinen perhospenkin laajennus, jotta sain tilaa siemenestä kasvattamilleni perennoille. Lopulta pääsin jatkamaan hinkuamaani tiilen latomista, mutta tuohon oikeaan laitaan piti jättää keskeneräinen kohta ja antaa ketoneilikalle kukkimisrauha. Vaan olipa tuolla takanurkassa tilaa ja tehtävää.

Näkeekö lintu punaista?

Parin viime kesän heikon punajuurisadon takia halusin tällä kertaa pelata varman päälle ja kylvin punajuurta eri kohtiin ja eri aikoina, ensimmäisen kylvön jo toukokuulla, vaikka perinteisesti on neuvottu, että punajuuri kylvetään vasta kesäkuun 10:nnen jälkeen.
Kun sitten ensimmäiset olivat itäneet ja olivat jo kunnolla kasvussa, löysin harmikseni ensin yhden, sitten vielä toisen irti nypätyn punajuuren taimen. Saman tien peittelin kateharson palalla loput taimet, kuten olin suojannut jo aiemmin härkäpavun taimet. Aikaisemmilta vuosilta minulla oli kokemusta siitä, että linnut käyvät nokkimassa niitä ylös. Ja nyt siis myös punajuuria.

Salaattituotannon olen myös halunnut turvata, viimeisen kylvön tein heinäkuun puolella. Osa ostosiemenistä iti huonosti, Baby leaf - salaattimixistä iti vain muutama Lollo Rosso. Tänään sitten löysin suurimman niistä irti nypättynä. En viitsi vaivootella parin jäljelle jääneen päälle suojaa, kun muun väristä lehtisalaattia on ylitarjonnaksi asti. 

Ihmettelen vain, miksi linnut ovat tänä kesänä iskeneet juuri punertaviin taimiin. Ja kun eivät sitten edes syö! Nostavat vain näivettymään. No, eipähän toisaalta ole ollut etanoista riesaa toistaiseksi tänä kesänä. 

Kirpat ovatkin sitten oma lukunsa... 

Kirpat

Nuo ristikukkaisten suursyömärit. Tänä kesänä vasta tajusin, että piparjuurikin kuuluu ristikukkaisiin, kun löysin kirppa-armeijan sitä ahmimasta. Ravistelin siitä kuoriaisia kouraani... hmm... kourakaupalla. Aion siirtää piparjuuren kauemmas kasvimaata.  Olen repinyt ristikukkaisia rikkaruohoja pois ennaltaehkäistäkseni möhöjuurta, mutta mietin vaan sitä, iskevätkö Kirpat sitten ensi kesänä johonkin muuhun kasvisukuun, jos/ kun ristikukkaisia ei ole tarjolla. En aio enää hetkeen yrittää kaalin enkä nauriin viljelyä. Mutta saapa sitten havaita, pääsenkö kirpoista. 

Kultahelokki

Keväällä ihmettelin, mitä olinkaan mahtanut istuttaa navetan päädyssä olevan kaivonkannen reikään ja ajattelin yrittää etsiä vastausta blogini aiemmista kirjoituksista. Ei löytynyt vastausta. Toki muistin myöhemmin kaksi kolmesta, mutta viimeinen tuotti päänvaivaa. Odotin hartaasti sen kukkia voidakseni kenties niistä muistaa kasvin alkuperän ja nimen. Kapeat punaiset kukannuput eivät juuri antaneet vihjeitä. 

Vihdoin se avasi ensimmäisen keltaisen kukkansa, josta minulle tuli mieleen sellainen nimi kuin helokki. Pyysin Millania reissumme aikana kastelemassa käydessään kurkkaamaan ja mahdollisesti tunnistamaan. Hän ei kuitenkaan ollut kasvia onnistunut bongaamaan (edessä kasvavien kukkien takia kai). Mutta lopulta muistiini palautui, että olin saanut Arjalta vuosi sitten jotain perennaa, muistaakseni kultahelokkia. Otin Arjalle kuvan ja lähetin sen kysymysten saattelemana. Ja kyllä, Arja vahvisti muistikuvani, kiitokseksi taimista olin saanut häneltä kultahelokkia, jonka olin istuttanut kaivon kannen reikään, koska Arja oli varoittanut, että se on hyvä leviämään.

 Arvoitus ratkaistu. 

Millanille lupasin kultahelokin siemeniä tai siementaimia sitten, kun niitä saan. 

Semivalmis, puolivalmis, kesken, aloittamatta

Vuotuinen Norjan visiittimme on jo takana päin, viikko sitten olimme Nøtterøyn kirkossa ja maanantaina paluumatkalla kohti Tukholman satamaa illaksi. Jo ennen Norjan matkaa olin aloittanut tämän blogitekstin, siis laittanut  otsikon ja kuvat. Mutta vaikka otsikon merkitys ja yhteys kuviin lienee selvä, haluan silti kirjoittaa vielä jotain kuvista.
Kanttorilan kulmilla on aina jokin projekti meneillään, useimmiten useampia sekä itselläni että miehellä. Olen useaan kertaan tainnut mainita, että Millan rakensi aikanaan Kanttorilan puutarhaan lukuisia perennapenkkejä (yhdeksän kai kaikkiaan) ja yksi penkki täällä taisi olla valmiina jo ennen Millania. Niiden kunnossapitäminen ja entraaminen saattaa osoittautua ikuisuusprojektiksi, mutta homma on haastavaa, mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Viime kesänäkös se oli, kun rustasin yläkuvan navetanpäätypenkkiä. Laitoin reunaan kiveyksen ja putsasin kaivonkannen päältä kuivuneen mullan ja siirsin siinä kasvaneet maksaruohot muualle.

Niin navetanpäädyn perennapenkki kuin yllä ja alla oleva iso ympyräpenkki, jota kunnostin muistaakseni edelliskesänä, kuuluvat otsikon semivalmiisiin, samoin kuin pienin ympyräpenkki, jonka kunnostin niin ikään edelliskesänä. Siitä en kuitenkaan ottanut kuvaa tähän sarjaan.

Mitä eroa on puolivalmiilla tai kesken olevalla? Ei välttämättä mitään, mutta yläpuolella olevan kuvan penkki ja kahden seuraavan kuvan penkit ovat puolivalmiita tai kesken vaihtelevassa määrin. Ylläoleva kaari- tai perhospenkki on ollut tämän kesän pääprojekti. Työläs.

Kun taas tuon tiilireunuksen rakentamisen aloitin jo viime syksynä, ja sitä on tehnyt koko ajan mieli jatkaa mutta kiireellisemmät hommat ovat ajaneet edelle. Alemmassa kuvassa aloitettu levennys, jonka jouduin tekemään alkukesästä saadakseni mansikoille (Pink panda ja kuukausi-/ahomansikka) istutustilaa. Sain Millanilta ensiksi mainittua jakotaimina. Mutta kun olin saanut ne istutettua, jätin työmaan odottamaan ja siirryin seuraavaan kohteeseen.

Viimeinen kuva edustaa kategoriaa "aloittamatta". Se on ns. kolmiopenkki, jonka kukkien väri on Cottage garden -tyyppisesti valkoisesta pinkkiin ja roosasta tumman violettiin. Millanin idea ja toteutus. Kaapelikaivuri sen nurkkaa mullisti muutama vuosi sitten, ja olisi jo korkea aika tehdä tälle jotain, mutta jos ensin nuo keskeneräiset saisin valmiiksi.

Pöyröö markiilla

Minun ei tarvinnut juhannukseksi oikeastaan siivota sen kummemmin, kun olin käynyt jollain tavoin läpi kaikki asuintilat ennen perhejuhlaa. Niinpä minulla oli aikaa puuhailla mitä mieleen juolahti ja mikä sattui huvittamaan. Usein käy niin, että kesken jonkin projektin hairahdun tekemään jotain aivan muuta, joka sattuu silmään projektin aikana. Aika pöljiäkin puuhia sillä tavoin itselleni olen kehittänyt.  Tai pöljää ja pöljää... Kaikessa tekemisessä pohja-ajatuksena on kierrätys, uusiokäyttö ja se ajatus, miten voi projekteissa hyödyntää sitä materiaalia, mitä on tarjolla, mieluiten sellaista, jota ei muuten voi hyödyntää. 

Kun kaivoin perennapenkille pohjaa, nousi hiekan seasta koko ajan myös erikokoisia kiviä. Keräsin ne toiseen kottikärryyn samalla, kun lapioin hiekkaa toiseen. Hiekan levitin pihatielle, kiviä kärräsin kahteen kivikasaan, jotka syksyinen ojankaivaja oli koonnut. Mutta kivikasojen reunoilla kituuttavat ruohotuppaat häiritsivät. Ruohonleikkurilla ei pääsisi niitä kurittamaan, joten yritin kaivaa kasvillisuuden pois kivikasan ympäriltä, peitin reunan kaivonporauksessa syntyneellä kivituhkalla ja sen päälle lemppasin kaivamani kivet. Lopuksi kuskasin niitä myös talon eteläpäätyyn seinänvierustalle. 

En enää muista, miksi pengoin rättivärkkipussia, joka roikkuu siivouskomerossa. Löysin nipun poikiemme parittomia tai puhkikuluneita sukkia, joita olin kuvitellut käyttäväni rätteinä. Mutta nyt katselin sukkia toisin silmin. Tässä voisi olla se materiaali, mitä olin kaivannut puutarhaportin päällystämiseen. Minulla oli jäänyt jostain sellainen käsitys, että villiviinin kärhöt eivät mielellään tartu metallipintaan, vaan pitäisi olla röpelöisempää tai pehmeämpää materiaalia, johon viini voisi kiinnittyä. Olin ajatellut kääriä sammalta metallisen kaaren päälle, mutta tällä tontilla ei ole rahka- tai muuta pitkänsorttista sammalta. Mutta sukista voisin leikata matonkudetta, jota voisin kääriä tikapuidenmallisen kaariportin pysty- ja poikkipienoihin. 

Sanottu ja tehty. Alakuvassa näkyy vielä pari käärimätöntä kerää maassa, mutta eilen pikkutihkussa käärin lisää metallitankoa peittoon niin pitkälti kuin matonkudetta piisasi. Aika näyttää, mitä villiviiniköynnökset kyhäelmästä tykkäävät.

Toiveissa niittykukkia

Tänä keväänä ja kesänä on entistä enemmän puhuttu vieraslajeista ja niiden hävittämisestä, nyt jokunen kasvi on suorastaan lainsuojaton taikka oikeammin lainvastainen tiettyyn vuoteen mennessä.
Täällä Kanttorilan kulmilla ei ole onneksi näkynyt jättiputkea, mutta jättipalsamia ja komealupiinia sitten sitäkin enemmän (ja taitaapa tuolla ison tien varressa kasvava ruusu olla sitä kurtturuusua). Jättipalsamia kasvaa mm. kirkkotiemme varrella ja lupiineja ihan omassa ojassakin. Paitsi että viime kesänä aloitin lupiinin systemaattisen hävittämisen omalta vastuualueelta. Olen jo aikaisempina kesinä rajoittanut siementen muodostumista ahkeralla lupiinien maljakkoon keräämisellä. Mutta viime kesänä tartuin lapioon ja kaivoin isoja mättäitä juurineen pois. Se ei ollut helppoa, enkä saanutkaan urakkaa silloin vielä valmiiksi, mutta sain kuitenkin tilaa muille kasveille. Itse asiassa istutin sitten ojanpenkkaan pariakin niitylle sopivaa lajia. Mäkitervakon taimia olin saanut Millanilta. En ollut edes tiennyt, että sitäkin on siemeninä saatavilla. Useita vuosia sitten näin yhden mäkitervakkoesiintymän entisessä kotikaupungissa, mutta vain yhtenä kesänä. Siitä asti olen sen perään haikaillut. Niinpä otin taimia halukkaasti vastaan, kun Millan niitä tarjosi. Osa pääsi kivikkopenkkiin, jota uusin viime kesänä ja loput istutin ojanpenkalle. Alla olevassa kuvassa yksi pehkoista kukassa.

Toinen uusi laji, jota olin itse siemenestä kasvattanut, oli punapäivänkakkaraa, ja myös se näyttää asettuneen eloisasti paahteiselle karulle kasvupaikalle. Kuvasta voi löytää useita muitakin niittylajeja, jotka mielestäni ovat jo alkaneet hyötyä lupiinin vähenemisestä tuolla paikalla. Niittyleinikkiä, hevonhierakkaa, nurmipuntarpäätä (oletettavasti) ja jotain sarjakukkaista, oletettavasti koiranputkea, mutta putkikasvien lajintuntemus on minulla heikkoa. Alemman kuvan yleisnäkymässä voi bongata vielä jäljellä olevat lupiinin, jotka poimin maljakkoon tänään juhannusta varten. Tarvittaessa haen täydennystä maantien varresta alle sadan metrin päästä.
Jatkoin uusien lajien istuttamista sen verran, että siirsin perennapenkkiin eksyneet harakankellot ojaan sekä kannusruohoa ja ylimääräisen päivänkakkaramättään. Helteestä huolimatta ainakin harakankello näyttää pärjänneen siirrossa hyvin.
Viimeisen kuvan laji siankärsämön lisäksi taitaa olla ahomatara.